Dopamiini, juoksu ja miniromahdus

Korostan heti alkuun, ettei minulla ole lääketieteellistä koulutusta, joten ottakaa nämä jutut ns. pure speculation -henkisesti vastaan.

Tilanne on siis se, että nyt on jotenkin kaikista hankalin aika vuodesta monen juoksijan elämässä. Kisakausi on loppunut, joten pitäisi olla jollain tavalla helppo hengittää, mutta seurauksena onkin jonkinlainen ahdistus, eikä ilo. Olen ihmetellyt, miksi se syksyn aiheuttama synkkyys on juoksijoilla usein korkeampi kuin joillain muilla ihmisillä ja olen tullut siihen johtopäätökseen, että sen on pakko johtua kilpailujen aiheuttamasta dopamiinista. Nyt kun se on veke ja samanaikaisesti tulee syksyn aiheuttamat negatiiviset asiat verrattuna kesään niin seuraukset ovat negatiiviset, jotka johtavat jonkunlaiseen miniromahdukseen kunnes henkilö tottuu ajan kanssa eli käy läpi jonkunlaisen vieroitushoidon, jonka jälkeen alkaa uusi nousu.

Käsitelläänpä erikseen elementit syksy ja dopamiini:

syksy: luopumisen aikaa.

Illat pimenevät, jolloin tuntuu, että päivä on lyhyempi. Ei voikaan enää tehdä duunin jälkeen niin paljon asioita kun kesällä, kun ulkona on piemeätä. Se valinnan vara on jotenkin vähäisempi ja helposti tuntuu, että elämä tulee tylsemmäksi.
Sade ja kylmä keli taas aiheuttaa sen, että esim. lenkillä on huonommat fiilikset kuin aurinkoisella, valoisella kelillä meren rannassa. Ei siis saa hyvää fiilistä säästä, vaan huonoa ja tunteen, että tämä tulee jatkossa menemään vain huonompaan suuntaan.
Moottoripyörä pitää osata viedä juuri oikeaan aikaan talviteloille ja autoon vaihdattaa talvirenkaat. Tuntuu, että on koko ajan tällainen lisähuoli päällä, pitää väijyä kelejä, jotta on ajanhermolla koko ajan. Haluaa ajaa niin pitkään kuin voi, mutta ei yhtään päivää liikaa, sillä lumihangessa ei prätkää ajeta jonnekin Espoon ja Vihdin rajalle talvisäilöön, eikä kovin suuressa lumihangessa ajeta autollakaan kesärenkailla renkaidenvaihtofirmaan. Tämä luo stressiä ja se masentava luopuminen on läsnä koko ajan.
Ihmiset liikkuvat vähemmän kuin kesällä. En tarkoita nyt urheilua, vaan sitä, että kesällä tehdään enemmän asioita, jolloin tavataan ystäviäkin enemmän. Syksystä alkaen tulee sellainen vähintään puolen vuoden ajanjakso, jolloin tuntuu, että kaikki haluavat vain kököttää himassa, joten tuntuu, ettei ketään ihmisiä edes tapaa.

dopamiini ja juoksukisat

Manager-Magazin lehti kirjoitti elokuussa jutun: Das Hoeneß-Syndrom – Spielsucht bei Managern. Jutussa kerrottiin esimerkkejä huippujohtajista, jotka ovat hakeneet kicksejä pörssiosakekeinottelusta. Jutussa kerrotaan mm. että seksi voi lisätä dopamiinia 100 prosenttia, nikotiini 200 prosenttia, kokaiini 400 prosenttia ja amfetamiini 1000 prosenttia. Pörssikeinottelusta sanotaan mm:n mukaan tulevan samankaltaiset määrät dopamiinia kuin huumeista. Epäilen, että juoksukisoilla on samanlainen vaikutus.

Tämänhän pitäisi olla vain hyvä juttu, mutta valitettavasti se ei ole näin. Asiaan liittyy MUTTA. Lainaan Manager-Magazin -lehteä:

Die erschreckendste Parallele zur Alkohol- oder Kokainsucht: Ab einem bestimmten Zeitpunkt setzt auch bei den Finanzzockern nur noch der Börsenkick das ersehnte Dopamin frei. Alles andere empfinden sie als fad und öde. Und wie Junkies brauchen auch Spieler immer stärkere Reize.

”So wie ein Alkoholiker, der die Dosis immer weiter steigern muss, gewöhnen sich wohl auch Trader an ein bestimmtes Risikolevel und werden von dem unwiderstehlichen Drang getrieben, ihre Finanzwetten über jedes vernünftiges Maß hinaus zu vergrößern”, sagt Ex-Derivatehändler Coates.

Letztlich aber lässt sich die Dopamindosis nicht unendlich steigern – selbst durch unbegrenzte Mengen Spielgeld nicht. ”Das Gehirn hat nur eine begrenzte Zahl von Dopaminrezeptoren”, sagt Psychologin Mörsen von der Charité. ”Ab einem bestimmten Niveau verschafft die Sucht deshalb kein Glücksgefühl mehr. Dann spielen Sie nur noch weiter, um zu funktionieren.”

Eli siis kaikki muu tuntuu pitkäveteiseltä ja tekee mieli vain enemmän kilpailla. Joka kilpailu tuottaa kuitenkin vain vähemmän ja vähemmän iloa. Henkilö kilpailee vain, että ylipäätänsä pysyy käynnissä. Sen takia syksyllä yritetään ahnehtia vielä yksi ja vielä yksi kilpailu. Jossain vaiheessa se on kuitenkin loppu ja sitten tulee romahdus. Vaikkei ahnehtisikaan niin se matto vedetään silti vikan kisan jälkeen alta, dopamiinia ei saa samalla tavalla (ellei ryhdy huumeita kokeilemaan) ja tulee sellainen vieroitusaika ja kun se yhdistetään syksyn ankeuteen niin se todella synkkää ja ankeata. Itselleni se miniromahdus tuli joka syksyiseen tapaan toissa yönä. Olin nukkunut joku 45 minuuttia ja heräsin sellaiseen tunteeseen rintakehässä, että kaikki sisälmykset räjähtävät ulos. Sen jälkeen oli kova paine siinä pari tuntia, jonka jälkeen loppuyö meni täysin unetta. Koko kroppa tärisi ja mieli oli todella maassa. Eilen olin koko päivän väsymyksen parissa, enkä jaksanut mitään. Viime yönä sitten nukuin aika hyvin ja tänään päätin lähteä lomalle. Eli tilata liput, ottaa lentokentältä auto ja ajaa jonnekin Välimeren rannikolle. Ratkaisu löydetty ja kohti uutta nousua taas.

Toki tämä kaikki liittyy siihen, kuinka henkilö käyttää sen juoksun ulkopuolisen ajan. Opiskelija, joka valmistautuu tentteihin ja käy kirjoittamassa niitä säännöllisesti, saa kicksit niistä. Ne ovat niitä kilpailuja. Samoin asianajaja niistä caseista oikeudessa tai joku henkilö, joka tekee koko ajan diilejä kuten vaikkapa kiinteistövälittäjät, voi hänkin saada siitä saman asian. Mutta jos käyttää aikansa suuriin kokonaisuuksiin tai johonkin projekteihin tai asioihin, joita on vaikeampi mitata tai jotka kestävät kauemmin niin siitä on hyvin vaikea saada samaa mielihyvää kuin juoksukisoista.

Aion seurata jatkossa tuota dopamiiniaihetta. Jos siihen perehtyisi vähän paremmin niin ehkä osaisi suunnitella elämäänsä sen verran paremmin, että viimeisen kilpailun jälkeiseen ”potkuun” pystyy reagoimaan paremmin ja tämä syksy ei olisi hetkellisesti niin traaginen kuin mitä se muuten joka vuosi on.

Mielenkiintoinen aihe tämä dopamiini joka tapauksessa.