Ymmärrän yleisurheilijoita

Olen alkanut ymmärtää yleisurheilijoita. Piste.

Joo, eli mistä on kysymys. Siitä, että usein saadaan kuulla, kuinka jollain urheilijalla on vaikeuksia saavuttaa kisaraja ja syyksi kerrotaan jotain vammoja jne. Viime aikoina olen alkanut miettiä sitä, miltä urheilijoilta tuntuu silloin, kun on periaatteessa elämänsä kunnossa, mutta ei pysty jonkun pienen vamman takia tekemään laadukkaita harjoituksia, eikä sen vuoksi pysty tekemään sellaisia kilpailuja, että arvokisan tulosraja tulisi tehdyksi tai jos pääsee arvokisoihin niin ei omaa mahdollisuutta tehdä omaa ennätystä tai edes kauden parastaan sen vuoksi, kun on joku juttu, joka estää joko harjoituksissa, kilpailuissa tai molemmissa ne parhaat vauhdit. Sen täytyy olla hirveän piinaavaa.

Itselläni on kohta 6 viikkoa puolimaratonilta, enkä ole pystynyt tekemään vauhtilenkkejä. Hidasta olen tehnyt, mutta viime aikoina oikeastaan jättänyt juoksun kokonaan pois, kun kivut ovat olleet niin suuret. Oikeastaan minkään ei pitäisi olla rikki, mutta tuolla on pohkeissa lihassäikeitä juuttunut toisiinsa ja aineenvaihdunta häiriintynyt. Tulee aika hemmetinmoiset kivut, enkä oikein pysty urheilemaan. Aiemmin joku 3.45min/km vauhti tuntui mukavalta, nyt jos juoksen täysiä kivuilla niin vauhti on ehkä 4.25min/km. Myös hölkkä on ainakin minuutin hitaampaa kuin ennen. Se on henkisesti todella rankkaa. Kun tietää, että on pirun hyvässä kunnossa, niin olisi kiva harjoitella hyvin ja mennä suunnitelmien mukaan maratonille. Nyt ei voi harjoitella kunnolla, vaan suunnitelmien sijaan on tullut kaikkea venyttelyä, hierontaa, hevoslinimentin, voltarenin, tiikeribalsamin jne. iskemistä jalkoihin ja ennenkaikkea toivomista sen suhteen, ettei vauhtikestävyys romahtaisi ja toivomista myös sen suhteen, että jalat toipuisivat sen verran, että voisin ylipäätänsä maratonin juosta. Kaksi viikkoa aikaa goddammit.

On tämä kyllä perseestä. Yleisurheilijat: I feel your pain.

Advertisements