Ylivoimainen joukkue – culture of excellence

2016-rio-olympics-us-womens-rowing-eight

Luin Sports Illustratedia, Rion olympianumeroa. Kyseessä oli ennen kisoja tehty ennakkonumero olympialaisista. Siinä oli 6 sivun artikkeli otsikolla voittamattomat, joka kertoi naisten soudun USA:n kahdeksikkojoukkueesta. Kyseinen joukkue on ollut voittamaton vuodesta 2006 lähtien voittaen Rio mukaan lukien nyt 11 peräkkäistä olympia- ja mm-kultaa. Jutussa mainitaan, että Neuvostoliiton jääkiekkojoukkue voitti 10 mestaruutta peräkkäin 1963-1972. Jostain kumman syystä Yleisradio onnistui missaamaan tämänkin tarinan, en minä ainakaan muista, että tästä ylivoimaisesta joukkueesta olisi ollut mitään tarinaa kisojen aikana televisiosta ja itse en edes tuota kahdeksikkofinaalia nähnyt.

Tämä artikkeli on erittäin hyödyllinen lukea. Se kertoo paljon siitä, mitä urheilussa menestyminen todellisuudessa vaatii ja mitä suomalaisetkin voisivat tehdä toisin, jotta urheilumenestystä tulisi lisää. Tuo ylläoleva kuva on muuten ko. artikkelista. Sivumennen huomioiden toteaisin vielä, että kolmas vasemmalta Kerry Simmonds on muuten aika hyvännäköinen.

Menestystä Amerikassa on ensinnäkin pohjustettu sillä, että 70-luvun alussa tehtiin päätös panostaa naisurheiluun yliopistoissa. Haluttiin edistää tasa-arvoa ja kun amerikkalaisnen jalkapallo esim. on vain miesopiskelijoille, niin pyrittiin lisäämään ohjelmia, joissa naisopiskelijat urheilevat ja opiskelevat. Soutu on hyötynyt tästä. Yliopistoista on valmistunut todella hyviä soutajia. Tämä kannattaa pitää suomalaisopiskelijoidenkin mielessä. Jos resurssit eivät ole kotimaassa kohdalla sekä valmennuksen, olosuhteiden että rahoituksen kohdalla, mutta lahjakkuutta ja motivaatiota on niin kannattaa harkita amerikkalaista yliopistoa.

Toinen pointti on se valtava kilpailu, mikä siellä on paikoista veneisiin. Nämä soutajat ovat asuneet ja harjoitelleet vähintään tämä olympiadin eli neljä vuotta Princetonissa,  jossa on USRowing harjoituskeskus. Siellä on todella kova kilpailu edustuspaikoista. Näihinkin olympialaisiin oli kahdentoista viikon valintaprosessi, jossa 28 soutajaa kilpaili paikasta kahdeksikkoon ja nelikkoon, heistä 13 (8+perämies ja 4) valittiin. Kahdeksikon lopulliset soutajat valittiin 10 soutajan finalisteista. Näiden 10 soutajan yhteenlasketut kultamitalit mm-kisoista olivat 28, mutta yksikään mitali ei taannut paikkaa joukkueeseen. Lopulta naiset jäivät ulkopuolelle, jotka olivat soutaneet yhteensä 15 mm-kultaa ja lopullisessa kahdeksikossa oli vain kaksi samaa soutajaa, jotka voittivat olympiakultaa 2012 Lontoossa.

Olosuhteet ovat tietysti Princetonissa kunnossa. Soutajat saavat jonkinlaisen stipendin, joka riippuu heidän rankingistaan ja menestyksestään sekä sairausvakuutuksen. Sen lisäksi siellä on ns. isäntäperheiden verkosto, jotka antavat soutajille huoneen käyttöön. Soutajat asuvat siis tuon ajan, mitä soutavat maajoukkueessa, isäntäperheen luona. Mistään muusta kuin urheilusta ei tarvitse huolehtia.

Tämä toki vaatii sitten sen, että koko ajan pitää yrittää kaikkensa ja tehdä parhaansa. Artikkelissa soutaja Emily Regan kertoo tulleensa Princetoniin valmistuttuaan Michigan Staten yliopistosta 2011 ja se tuntui kuin olisi heitetty susille. Hänestä kaikki olivat niin nopeita soutajia, että se oli vähän häiritsevää. 2012 kisojen jälkeen, jonne hän ei vielä päässyt, hän panosti sitten neljä vuotta Rio-projektiin ja otti lopulta paikan joukkueessa. Hänen mukaansa vie aikaa rakentaa paitsi se voima että taidot, mutta myöskin se sisäinen itseluottamus.

Amerikkalaissoutajilla on jo maajoukkueeseen tullessaan olemassa jonkinlainen melko hyvä aggressiivisuus sekä voima ja ennenkaikkea sydäntä ja intoa kilpailla. Sen he ovat oppineet yliopistoissaan kisatessaan isoissa joukkueissa kahdeksikoilla muita joukkueita vastaan. Ei treenaamalla yksiköllä tai kaksikolla omin nokkineen kuten monien muiden soutajat. Princetonissa heidät sitten laitetaan harjoittelemaan ja kilpailemaan paljon vuoden aikana yksiköillä ja kaksikoilla, jotta saavat valmentaja Tom Terhaarin peräänkuuluttamaa ”boat feeliä”, jolla käytetään vettä hyödyksi parhaalla tavalla liikuttamaan venettä. Parhaimmillaan se jalostuu sitten yhteistyöksi, joka on balanssissa. Luodaan rytmi, joka on soudun holy grail.

Valmennuksella on luonnollisesti valtava merkitys. Terhaar on valmentanut naisten joukkuetta 15 vuotta ja heti tultuaan hommiin, hän onnistui valmentamaan joukkueen seuraavana vuonna maailmanmestaruuteen ja olympiahopeaa tuli kaksi vuotta tästä, joka oli ensimmäinen olympiamitali naisten kahdeksikossa 20 vuoteen. Hänen valmennusfilosofia perustuu vakavuuteen ja intensiivisyyteen. Toimitaan kaikella tavalla ammattimaisesti. Lisäksi hän toi heti uskon siihen, että voidaan menestyä. Verrattuna suomalaisiin niin olympiavoittaja Heli Rantanenhan kritisoi sitä, että meidän urheilujamme vähän ikäänkuin harrastavat sitä lajia ja toisaalta valittavat tai jopa syyttävät rahanpuutetta menestyksen puutteesta. Tässä tapauksessa valmentaja osaa motivoida ja saa urheilijat uskomaan siihen, että hoitavat homman himaan ja ottavat kultamitalin.

Tällaista täydellistä ammattimaisuutta, asioiden viimeisen päälle huolellista tekemistä, kovaa keskinäistä kilpailua ja itseluottamusta kaipaisi suomalaisurheiluun. Se on nimittäin sitä culture of excellenceä, mistä artikkelissa puhutaan. Harmi, ettei Yleisradio ottanut Rion kisojen aikana tätä jenkkien naiskahdeksikkoa millään tavalla esille.

Mainokset