Epäonnistumisista

Puhutaanpa epäonnistumisista. Kätevästi Seppo antoi aiheen keskustelulle epäonnistumalla Vantaalla. Kiitos siitä Seppo.

Vilkaisin eilen livetulokset ennen lähtöäni lenkille. Osa oli ehtinyt vasta puolimatkaan, mutta osa oli jo juossut 3/4 matkasta ja kaksi ensimmäistä tulleet maaliit. Ihmettelin Sepon aikaa. Ajattelin, että se on hieman alakanttiin 30km tulokseksi kunnes huomasin, että he eivät julkistakaan 30km tulosta, vaan 3/4 matkan väliajan. Aika oli about 2.55 vauhdissa. Kun lähdin lenkille, niin ajattelin, että kyllähän mies alle 3h menee kirkkaasti, koska reitti on tasainen. Kun tulin lenkiltä, niin menin suoraan saunomaan. Sen jälkeen piti laittaa grilli päälle, jotta saisin ruokaa ja vasta myöhemmin ehdin katsomaan tulokset. Huomasin, että Seppo ei ollut juossut alle 3 tunnin. Olin iloinen. Nyt osui pilkka oikeaan nilkkaan. Olen monesti miettinyt, että entäpä jos se hänen aiheuttamansa sorto Juoksufoorumilla osuisikin joskus hänen omaan nilkkaansa, ts. häneltä katkeaisi vaikkapa jalka. Oppisi kunnioittamaan muitakin ihmisiä. Ehkä tämä on nyt opetus. Valtavan paljon treenattu valmentajan ohjauksessa ja silti epäonnistuminen. Sain kyllä hyvää mieltä ja ikäänkuin pienen hyvityksen siitä, mitä epäoikeudenmukaista kohtelua Juoksufoorumilla olen hänen aiheuttama joutunut kokemaan.

Äsken päätin käydä lukemassa Juoksufoorumilta Sepon oman raportin. Silmiini osui kommentti, jonka sävy oli sellainen, että Seppo tekisi harrastuksestaan liian tärkeän. Asetuin kiistassa Sepon puolelle. Luin kilpaurheilua puolustavan Ruiskarhun vastineen ja Sepon raportin, jonka jälkeen kirjoitin kommentin vastaukseksi Ruiskarhun palautteeseen. Kun painoin send, niin viesti katosi jonnekin. En tiedä menikö läpi vai ei. Niinpä päätin käsitellä aihetta täällä.

Kenelläkään ei ole oikeutta määritellä, mikä on tärkeätä toiselle ihmiselle. Juoksu ei ole mielestäni mikään harrastus. Jos haluaa harrastaa, niin voi käydä ihan hyvin pelailemassa golfia tms. Jos harjoittelee tavoitteellisesti ja joutuu kestämään kaikki vammat, väsymyksen, valtavan ajankulun jne., niin ei se mikään harrastus ole. Ruiskarhu on oikeassa siinä, että jos joku satsaa tavoitteellisesti, niin hän saa tehdä niin ja hän saa olla pahoillaan ja harmissaan epäonnistumisen hetkellä. Ei juoksin tarvitse olla mitään jättekivaa Allsång på Skansen -touhua. Jos on laittanut kaiken peliin pitkäjänteisesti ja kun epäonnistuminen tulee, niin silloin saa vituttaa. Muutenkin se on niin, että on hyvä, jos joku pyrkii tekemään jotain kunnolla. Silloin harvemmin epäonnistuu, jos ei yritä. Toisaalta ei silloin mitään saavutakaan. Jos kaikki tekisivät kaiken löysästi ”omaksi iloksi” ilman yrittämistä, ilman päämääriä, ilman satsauksia, ei tässä maailmassa mistään tulisi mitään.

Ymmärrän Sepon fiilikset, sillä itsellänikin on kaksi epäonnistumista viime vuosilta. 2013 HCM lähdin hakemaan sub 3h ja lopulta loppuaika oli 3.03. Syynä oli se, että pohkeet pettivät totaalisesti viimeisellä kympillä ja vauhti romahti. Syynä kevyet, vaimentamattomat jalkineet, pohkeiden treenaamisen vähäisyys, ehkä hieman ohut harjoitustausta (esim. maravauhtisia lenkkejä vain kolme ja määrää yhteensä vähän) sekä reittiprofiili. Se ei silloin niin harmittanut, koska enkka parani kuitenkin 15 minuuttia ja olin aika vähäisellä treenillä äkkiä päässyt siihen tilanteeseen. Sen sijaan seuraava pettymys oli karmea. Seuraavana keväänä laskin olevani takuuvarmasti alle 2.55 kunnossa. Olin harjoitellut hyvin. Ensiksi HCM:ltä toivuttuani tein syksyllä paljon määrää. Sen jälkeen talvella vauhtia mukaan. Lisäksi Body Attack ja CX Worx tunnit joka viikko. Nämä sekä juoksu, joka sisälsi yhden pitkiksen, yhden intervallin ja yhden maravauhtisen per viikko, toivat erinomaisen kunnon. Maanantaina oli aina vesijuoksu, jotta jalat palautuisivat pitkikseltä. Mietin, että olen tehnyt kaiken niin hyvin ja oikein kuin mahdollista. Enkka piti olla vain juoksua vailla.

Maaliskuun alussa puolikas kesken harjoitusviikon 1.23. Sen jälkeen en kuitenkaan toipunut ja tuli mystiset ongelmat. Jaloista oli täysin puhti pois, ne kramppailivat jne. En pystynyt oikein 1,5 vuoteen juoksemaan. Maratonille kun menin (lääkäri sanoi, että lepäile ja mene, voi olla kuntoutunut) niin kuuden kiometrin jälkeen jalat olivat aivan puhki. Lopputulos oli jotain 3.11, kun olisi pitänyt olla 2.55. Silloin koin todella suuria tuskan hetkiä kesken kisaa ja mietin, että on tämä epäoikeudenmukainen laji. Sen verran oli kipuja, että olisi tehnyt mieli vetää itseltä nirrin pois, mutta ei voinut, vaan oli pakko vain jatkaa kohti maalia.

Tuolloin 2014 keväällä pettymystä lisäsi se, kun en sen kisan jälkeen millään päässyt takaisin treenin paliin. Jalat kramppasivat jopa vesijuoksussa. Eka kesä meni ihan ohitse, toisena vuonna jo pääsi jotain tekemään. Vasta viime syksynä tuntui, että nyt pystyy taas treenaamaan jollain tavalla. En juossut kuitenkaan vielä vauhtia. Sitten meni käsi poikki, joka aiheutti taas muutaman kuukauden lykkäyksen. Tänä vuonna pääsin jo treenaamaan, mutta se meni ehkä hieman överiksi nyt kesällä, kun pitkän tauon jälkeen lihaskunto ei ollut hyvä. Eli tavallaan maksan vieläkin hintaa siitä kevään 2014 tapauksesta. Siinä mielessä Sepon tilanne on paljon parempi. Hänellä on kunto ja terveys olemassa. Eli vaikka kilpailu epäonnistui, niin hänellä on mahdollisuus onnistua sitten, kun hän jälleen viivalle asettuu. Ehkä tämä oli samalla hänelle opetus. Joskus löytää edestään sen, minkä on taakseen jättänyt. Olen tavallaan siis sekä hengessä mukana ja ymmärrän, kuinka häntä voi harmittaa, mutta samanaikaisesti olen vähän iloinen siitä, että nyt osui hänelle tämä epäonnistuminen.

Mainokset