Huuhkajat, mitä nyt?

En odottanut eilisestä Huuhkajien pelistä yhtään mitään. Syynä se, että Kroatia on todella hyvä joukkue (odotin itseasiassa kaavion vuoksi heiltä EM-kisoissa välieräpaikkaa, mutta jotenkin Modricin loukkaantuminen sekoitti pasmat ja putosivat aiemmin veke) ja toiseksi Suomelta puuttui keskikentältä Sparv, Eremenko ja Hetemaj sekä hyökkäyksestä Pohjanpalo. Ylöspäin ei siis paljon ollut odotettavissa. Ajattelin, että lähdetään 0-0:aa pelaamaan niinkuin tapahtuikin. Yksi nukahdus jälleen tuli ja matsi päättyi 0-1. Vaikea nyt sanoa, kuinka paljon Kroatia löysäili, kun kerran Suomi ei ollut lainkaan vaarallinen. Se on kuitenkin nyt epäolennaista. Tärkeämpi katsoa kokonaiskuvaa kuin yksityiskohtia.

Islanti-pelissä oli kuitenkin niin paljon hyvää, joten sille pohjalle on hyvä rakentaa. Nostan esille muutaman avainasian:

ITSELUOTTAMUS

Mixu vei suomalaispelaajien itseluottamuksen. Piste. Ei se johda mihinkään, että pelaajia haukutaan. Keskitytään menemään materiaalin taakse sen sijaan, että rakennettaisiin joukkue. Kumma, etteivät muut tee niin. Pohjois-Irlanti meni paljon heikommalla materiaalilla kisoihin, Färsaaret laittoivat amatöörimiehillä monille joukkueille kampoihin. Pitää pystyä siihen, että jokainen jätkä yrittää, tekee parhaansa ja joukkue ylisuorittaa. Meillä on riittävästi pelaajia hyvissä joukkueissa. Ehkä enemmän toivoisi toki sitä, että pelaajat voittaisivat jotain myös seurajoukkueissaan. Litti voitti CL:n ja lukemattomia Hollannin mestaruuksia, samoin Hyypiä voitti CL:n. Siihen aikaan johtavilla pelaajilla oli paljon enemmän kokemusta menestyksestä.

Ilokseni on sanottava, että viime syksynä Markku Kanervan valmennusaikana Sparv, Arajuuri, Hradecky ja muutamat muut osoittivat hyvää itseluottamusta yrittäen kaikkensa. Pisteitäkin tuli ja pelaajilla oli pää pystyssä. Se on nimittäin, niin että jos pisteitä tulee, niin pelaajien itseluottamus nousee, jolloin pelataan jatkossa rohkeammin ja pärjätään paremmin. Onnistumiset ruokkivat onnistumisia. Ei pelätä virheitä, vaan uskotaan omaan tekemiseen. Tässä mielessä herää kysymys, onko pelattu harjoituspelejä liian kovia maita vastaan. Huuhkajat kohtasi Puolan, Belgian, Italian ja Saksan. Olisiko pitänyt kohdata hieman heikompia maita ja hakea onnistumisten kautta yhteiseen juttuun nostetta.

Jos verrataan jääkiekkoon, niin vaikka Suomi oli aikanaan jo hyvin kehittynyt joukkueena ja pelaajamateriaali oli parantunut, niin mitaleita alkoi tulla ja maailmanmestaruus vasta, kun itseluottamus saatiin kuntoon. Curre Lindströmillä oli kyky tuoda tätä itseluottamusta. Välipäivinä purjehdusta tai ravikilpailuita ja ajatuksena se lite bättre. Kun tehdään asiat koko ajan hieman paremmin, pärjätään. Samaa kaivattaisiin jalkapalloon.

MAAJOUKKUEEN TREENIAIKA

Puhutaan mikä on maajoukkueen pelitapa ja identiteetti. Ihan asiallinen keskustelu sinänsä. Jos pystytään luomaan jotain sellaista, josta jokainen valmentaja voi maajoukkueessa ammentaa, on se pelaajilla jo olemassaolevaa osaamista. Eilen Ylen studiossa Petri Pasanen sanoi, että kuviot on ehkä näytetty fläppitaululla ja kaikki ovat sanoneet ymmärtävänsä ne. Sitten kun tulee peli, niin ei ehkä osatakaan toistaa. Juha Malinen sanoi fiksusti, että asioita pitäisi pystyä voimaan harjoitella aamulla, päivällä ja yöllä. Se ei vain oikein ole maajoukkueessa, toisin kuin seurajoukkueessa mahdollista. Ei ole mitään merkitystä sillä, jos Backella on ollut aikaa organisoida jotain vuosi, jos niitä asioita ei päästä harjoittelemaan, kun maajoukkue on kasassa vain muutamia päiviä.

Tässä on valtava etu niillä joukkueilla, jotka pääsevät kisoihin. He voivat valmistautua arvoturnaukseen kuukauden ja sen jälkeen olla yhdessä vielä ne kisat. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa joukkue on siis yhdessä kaksi kuukautta ja harjoittelee joka päivä kerran tai kaksi. Se on vähän eri asia kuin se, että meillä maajoukkue saa joskus viikon. En oikein tiedä, mitä tälle voisi tehdä. Voisiko UEFA edellyttää seurajoukkueita päästämään myös heidät maajoukkueharjoituksiin, joiden maat eivät selviydy arvoturnauksiin. Nythän keväällä sarjakauden päätyttyä pelaajat suuntaavat kesälomille ja palaavat seurajoukkueharjoituksiin ehkäpä 3-4 viikon päästä. Vain arvoturnauksissa olevat pelaajat saapuvat mukaan seuroihinsa myöhemmin. Ehkäpä kaikki maajoukkuepelaajat voisivat suunnata kahden vuoden välein kuukaudeksi maajoukkueeseen eli myös he, joiden maa ei ole selvinnyt arvoturnaukseen.

Huuhkajia verrataan Leijoniin ja Susijengiin ja sanotaan, ettei ole pelitapaa tai identiteettiä. Tähän voisi ottaa vähän vertailua. Kun Susijengi pelaa arvoturnauksessa, on sitä edeltänyt koko kesän kestänyt harjoittelu Kisakalliossa, johon kaikki pelaajat ovat sitoutuneet. Leijonilla puolestaan on ennen mm-kilpailuja neljän viikon leiritys. Se on eri asia silloin verrattuna tähän Huuhkajien tilanteeseen. Maajoukkueen pitäisi päästä harjoittelemaan enemmän.

KISAPAIKKA UNOHDETTAVA

Viime karsinnoissa eli noissa 2016 EM-kisoihin tähtäävissä ns. kaikkien aikojen karsinnoissa keskityttiin vääriin asiohin. Okei, kisat laajenivat ja kun kerran mukaan pääsi enemmän joukkueita ja kun lohkossa ei ollut yhtään ns. suurmaata niin tottakai mahdollisuus päästä kisoihin oli olemassa.

Silti asennoituminen karsintoihin oli väärä. Painotettiin kisapaikkaa, eikä sitä, että pelattaisiin hyvin ja saataisiin pisteitä. Jos olisi otettu Curren lite bättre mentaliteetti ja pyritty samalla tavalla kuin Islanti kehittämään joukkuetta eteenpäin, olisi tulos ollut parempi. Luulen, että Markku Kanervan aikana vuosi sitten näin tapahtuikin. Paineettomassa tilanteessa saatiin pisteitä. Nyt ollaan taas tilanteessa, jossa haihatellaan ja vaaditaan kisapaikkaa. Pitäisi muistaa se, että meillä ei edelleenkään ole maailmanluokan materiaali, joten pääpainon pitäisi olla siinä, että kehitytään ja mennään eteenpäin, eikä haihatella kisapaikasta. Varsinkin kun olemme tilanteessa, jossa MM-kisoihin pääsee Euroopasta erittäin vaikeasti. Vain lohkovoittaja menee suoraan.

VEIKKAUSLIIGAN ROOLI

Yksi asia, mihin voisi tehdä muutoksen vaikkapa heti, olisi se kotimaisen liigan rooli pelaajien kehittäjinä. Mielestäni siinä on tällä hetkellä kolme selkeätä puutetta. Ensinnäkin pelitempo on liian alhainen. Jopa liigan kärkijoukkueet kävelevät. Jos tempoa nostettaisiin, peli olisi viihdyttävämpää ja pelaajat kehittyisivät. Mielestäni se on mentaliteettikysymys ja muutoksen voi tehdä vaikka heti.

Toinen seikka on se, että pelaajat ovat kotimaassa liian huonossa kunnossa. Se on ihan oikea huomio, mitä jotkut pelaajat ovat tehneet, että monille riittää edariin pääsy, riittää se liigapelaajastatus, vaikka sen pitäisi olla vasta alkua. Pitäisi satsata siihen, että jokainen pelaaja harjoittelisi äärimmäisen kovaa. Niinhän huiputkin tekevät. Tässä on huikea ero esim. saksalaisiin. Saksassa on valtava kilpailu pelipaikoista, joten pelaajien pitää olla hyvässä kunnossa. Siellä juostaan paljon, eikä pelaaja saa peliaikaa, jos hän ei yritä kunnolla harjoituksissa. Jopa silloin kun Saksalla oli huonohko, ikääntynyt materiaali 2000-luvun alussa, he pärjäsivät hyvin, kun kaikki olivat kovakuntoisia ja jaksoivat pelata 90 minuuttia. Suomalaisten joukkueiden ja pelaajien pitäisi harjoitella paljon ja olla todella hyvässä juoksukunnossa. Ettei käy niinkuin Teemu Pukille, jolle kesti Schalkeen siirryttyään tyyliin kaksi vuotta pysyä edes harjoitusvauhdissa mukana. Nyt hän sanoo, että uusi saksalaisvalmentaja Zorniger on tuonut kovan harjoituskulttuurin Bröndbyyn ja pelaajat ovat hyvässä iskussa. Miksei Suomessa voitaisi harjoitella hyvin?

Kolmas ongelma on ulkomaalaispelaajien suuri määrä. HJK:lla kotimaisena lippulaivana, joukkueena joka pelaa eurocupeja, voisi olla tärkeä rooli siinä kasvatustyössä maajoukkueeseen. Niin on aiemmin ollutkin. Nyt ulkomaalaispelaajien määrä on todella suuri, eivätkä suomalaiset saa enää samalla tavalla vastuuta. Silti HJK alisuorittaa resursseihinsa nähden. Okei, ulkomailta voi saada halvemmalla parempia pelaajia kuin mitä kotimaan pelurit ovat. Sitähän Mainzkin sanoi, kun oli puhe siitä, miksei Saksasta ole tullut uusia huippukärkimiehiä. On satsattu yhtäältä vähän erityyppisiin pelaajatyyppeihin kuten valeyseihin ja laitureihin, jota kautta on kasvanut pelaajia kuten Draxler, Götze, Müller, Reus ja Schürrle, eikä varsinaista kärkeä, mutta toisaalta juuri pienemmän seuran näkökulmasta vastaukseksi sanottiin se, että läpilyöntiin pyrkivät ulkomaalaispelaajat ovat halvempia. Toivoisin siis, että mestaruudesta taistelevat joukkueet kuten HJK tai SJK, satsaisivat enemmän kotimaisiin pelaajiin. Jos saa vastuuta ja onnistuu, niin kasvaa 10cm henkistä pituutta. Niin jääkiekon liigakin kasvattaa maajoukkue- ja lopulta NHL-pelaajia. Antamalla peliaikaa ja vastuuta sen hyvän valmennuksen ohella.

JOKERI: VALMENNUSKYSYMYS

Jokerina laitan tähän loppuun pohdinnan valmennuskysymyksestä. Jos ja kun Backen aika loppuu jossain vaiheessa, niin moni olisi vihdoin valmis antamaan vastuuta Markku Kanervalle. Olen osin samaa mieltä ja ymmärrän ajatuksen. Rive on ihmisläheinen valmentaja, joka peluuttaa vähän inhorealistista puolustuspeliä. En tosin silti tiedä riittävätkö hänen taktiset kykynsä ihan riittävän korkealle. Niinpä…

Olisin valmis antamaan maajoukkueen valmennusvastuun Simo Valakarille. Mielestäni hän on tehnyt Seinäjoella loistavaa työtä. Hän elää pelaajien mukana todella tunteella. Cupin finaalin rankkariskaban yhteydessä näki, mitä pelaajien onnistumiset merkitsevät myös hänelle. Pidän Valakaria uuden polven valmentajana, jolla on paitsi halu tehdä paljon töitä niin myöskin kyky humaanimpaan puoleen. Ei huutoa tai pelottelua, vaan rohkaisua ja pelaajien vahvuuksien esilletuontia. Uskon, että Valakari voisi saada Suomen materiaalista parhaimman vireen irti. Lisäksi hänellä on kokemusta ammattilaiskentiltä pelaajana, joten ei olisi mistään ihan pystymetsästä tuonne tulossa.

SUMMA SUMMARUM

Kovakuntoisten pelaajien lite bättre -meininki hyvin harjoiteltuna ja hyvällä itseluottamuksella. Annetaan mahdollisuus ja uskotaan, että kehitytään, koska me voimme jne.

Advertisements