Grattis Åland

IFK Mariehamn on jalkapalloilun Suomen mestari 2016. Eilen nähtiin todella jännittävä futiskierros, joka näkyi onneksemme Neloselta. Se meni juuri niinkuin olin toivonut. Tuhkimotarina kesti loppuun saakka ja Maarianhamina juhlii mestaruutta, Klubi sai hopeaa ja SJK pronssia. VPS pääsee myös eurokentille. Pohjalla vaikean kauden pelannut HIFK onnistui säilyttämään sarjapaikkansa, Inter Turku joutuu karsimaan (Turun derbyssä TPS:ää vastaan) ja surullisen kuuluisan PK-35:n tulee ensi kaudella korvaamaan JJK.

Tämä oli historiallinen kausi, mutta jotta se voitaisiin laittaa jonkinlaiseen perspektiiviin, niin mennään takaisin ajassa taaksepäin… 1990-luvulla Porissa koettiin kummia. Porin Työväen Palloilijoina tunnettu jalkapallojoukkue oli vaihtanut nimensä FC Jazziksi ja satsannut rajusti. Kotimaisten pelaajien kuten Alatensiön, Riipan ja Sumialan lisäksi joukkueeseen tuli muutama brassipelaaja kuten Luiz Antonio ja Piracaia. Joukkue ihastutti tuolloin iloisella pelillään ja voitti peräti kaksi Suomen mestaruutta. Pikku hiljaa uudelle vuosituhannelle tultaessa joukkue oli kuitenkin ajautunut talousvaikeuksiin ja lopulta 2004 joukkue ajautui liigakarsintoihin, sillä porilaiset olivat sarjassa toiseksi viimeisiä. Liigakarsinnassa vastaan asettui IFK Mariehamn, joka oli kaikkien yllätykseksi onnistunut sijoittumaan ykkösdivisioonan kakkoseksi, vaikka oli vasta sarjanousija. Kakkostahan saarelaiset olivat pelanneet yhtäjaksoisesti 1993 alkaen, jota ennen pari kautta meni jopa kolmosessa ja sitä ennen seilasivat kakkosen ja kolmosen välillä. Nämä liigakarsinnat päättyivät lopulta maarianhaminalaisten juhliin. Moni oli vihainen siitä, että he pudottivat porilaiset sarjasta. Joku jopa väitti, ettei Ahvenanmaa ole Suomea.

Minulle se oli aikamoinen piristysruiske, kun hieman yli 10 tuhannen asukkaan pikkuseura nousi pääsarjaan. Onhan sellaista muuallakin joskus tapahtunut. Unterhaching mm. nousi kerran Bundesligaan viihtyen siellä toki vain yhden kauden. Samoin Hangö IK meinasi nousta, kun surkeasti kautensa suorittanut HJK joutui kerran 90 luvulla liigakarsintaan hankolaisten kanssa. No joka tapauksessa oli mukava seurata maarianhaminalaisten edesottamuksia, sillä olin kuullut, että heillä olisi iloisa ruotsalainen fanikulttuuri. Siihen aikaan reilu 10 vuotta sitten Suomessa futiksessa fanikulttuuri oli näet aika lapsenkengissä siihen verrattuna, mitä se on nyt. Olin seuraamassa mm. kerran ensimmäisillä kausillaan yhtä heidän peliään ja se oli HJK-MIFK. Heiltä oli saapunut Helsinkiin iso porukka kannattajia. Se oli sunnuntain päiväottelu ja pohjoispääty oli Töölössä täynnä vihreävalkoista väkeä, jotka lauloivat ja kannustivat innokkaasti.

Monien yllätykseksi Maarianhamina ei pudonnut heti takaisin ykköseen, vaan vakiinnutti pikkuhiljaa asemansa pääsarjatasolla. Maarianhaminassa on toki varallisuutta ja joukkueen suurimmat sponsorit ovat Ahvenanmaan ”kuningas” kauppaneuvos Anders Wiklöf sekä PAF. Voisi melkein väittää, ettei oikein mitään saarella tapahdu ilman Wiklöfiä ja onhan hänen merkityksensä ollut suuri. Kenttä ei ensinnäkään ollut liigakelpoinen, joten sinne laitettiin 2005 valot, jotka maksoi Wiklöf. Sen jälkeen Idrottsparkenin nimi muuttui Wiklöf Holding Arenaksi. Tämänkin jälkeen kyseinen autokaupalla rikastunut ja mm. Ålandsbankenista tuttu herra on ollut erittäin tärkeä tekijä siinä yhtälössä, että Maarianhamina yleensä voi olla liigakartalla. Hän ei ole kuitenkaan ollut mikään ”namusetä”, eikä IFK Marienhamn ole koskaan lähtenyt riskeeraamaan talouttaan. Pitkään seurassa ollut Pekka Lyyskikin, joka valmensi joukkuetta yli kymmenen vuotta viime syksyyn 2015 saakka, sanoi joskus, että mielummin putoavat kuin riskeeraavat talouttaan. Eli siellä on tehty pitkäjänteistä työtä, jossa on ollut sellainen lite bättre -mentaliteetti. Joka kausi hieman eteenpäin (siitä voisi muuten Helsingin IFK:n jalkapallojoukkue ottaa oppia, opintomatka Maarianhaminaan tekisi terää). Ei älytöntä rahan kylvämistä, mitä Seppo Sairanen teki TPS:ssä, Hjallis FC Jokereissa ja Sedu Hakassa, eikä omistajan rahoilla pyörittämistä kuten KuPS Ari Lahden rahoilla, vaan aidosti on tehty järkevää kehitystyötä ja menty pikku hiljaa eteenpäin.

Vaikka Maarianhaminalla on vähän ihmisiä, niin joukkue on heille paikallisesti todella tärkeä. Pelaajien ja koko organisaation suhteet yrityselämään ovat läheiset ja kun seura hoitaa asiansa hyvin, niin sinne saadaan houkuteltua kovia pelimiehiä mantereeltakin. Nousun takanahan oli omaa pelaajatuotantoa kuten lahjakkaat kasikolmoset, joista paras esimerkki on Daniel Sjölund, joka tosin lähti jo teini-iässä sieltä Englantiin, mutta hänen lisäkseen siellä oli monia muita nimiä kuten Jani Lyyski, joka toimii nyt joukkueen kapteenina. Myöskin muualta on saatu hankituksi pelaajia, jotka ovat lyöneet läpi vasta Maarianhaminassa. Tällaisia nimiä voisi mainita vaikkapa Paulus Arajuuri, Petteri Forsell ja Albin Granlund. Kaikki heistä ovat nousseet maajoukkueeseet. Viimeksi mainittu pelaa yhä saarilla samoin kuin Hongan raunioilta siirtynyt maalivahti Walter Viitala, joka oli aikanaan siirtonsa jälkeen Ylen FST:n Sportmagazinetissa ja kehui oloja saarella.

Seura pystyy siis kehittämään jonkun verran omia pelaajia, mutta myös hankkimaan muualta pelaajita, jotka haluavat päästä eteenpäin. Syynä tähän ovat paitsi olosuhteet ja se, että pelaajista pidetään huolta, mutta myös se jatkuvuus. Seura ei ole ikinä erottanut päävalmentajaansa, eikä pelaajistonkaan suhteen ole mikään sirkus käynnissä. Pelaajia ei siis kulje helsinkiläisen jääkiekkoseuran urheilutoimenjohtajan sanoin Stockan pyöröovista, vaan tehdään järkeviä hankintoja ja annetaan vastuuta. Luotetaan siihen permanenttiin. Se johti IFK:n keskikastiin ja jossain vaiheessa alkoi tulla jo fiilis, että nappisuorituksella voisi johtaa jopa mitaliaan. Usein kuitenkin loppukaudesta meno vähän hyytyi. Silti pari kertaa ovat päässeet eurokentille. Jossain vaiheessa tuli suvantovaihe ja pelasivat häntäpäässä. Eivät kuitenkaan joutuneet karsimaan kertaakaan, Osittain se johtuu mielestäni siitä, että melkein joka kaudella on ollut mukana myöskin taloutensa kuralle päästäneitä seuroja, jotka ovat sitten pudonneet saarelaisten sijaan.

Parin viime vuoden aikana saarella on taas otettu harppauksia eteenpäin. Viime kaudella tuli jo cup-voitto, jota juhlivat kuin mestaruutta. Muistan cupin finaalin Ylen urheiluviikonlopusta ja siellä oli todella railakas tunnelma, vaikkei peliä pelattukaan Ahvenanmaalla. Seuraavana päivänä järjestivät jopa torijuhlat. Tämän kauden piti olla huonompi, kun pitkään valmentanut Pekka Lyyski jäi pois ja kärkipelaaja Petteri Forsell (vaikka kärsikin usein loukkaantumisista) siirtyi ulkomaille. Toisin kävi. Joukkue keikkui koko kauden kärkitaisteluissa mukana. HJK ei pystynyt suorittamaan sillä tasolla, jota siltä odotettiin, joten jo joskus heinäkuussa IFK oli ykkösenä. Tosin sekään ei pystynyt hyödyntämään aina sitä mahdollisuutta, minkä Klubi sille oli antanut, vaan saarelaisillekin tuli pistemenetyksiä. Lisäksi 12 maalia iskenyt jamaikalainen huippuhyökkääjä Orgill oli yhdessä vaiheessa maajoukkuetehtävien vuoksi pois. Siitäkin huolimatta he sinnittelivät. Pysyivät koko ajan kahden parhaan joukossa. Tilanne vaihteli todella paljon senkin takia, kun joukkueilla oli melkein koko ajan eri pelimäärä takanaan. Lopulta kävi niin, että alkukaudella flopannut SJK ja kauden yllätysjoukkue Ilves saivat kärkikaksikon kiinni ja pari kierrosta ennen tilanne oli se, että neljällä joukkuella oli mahdollisuus mestaruuteen. Olin ymmärtänyt tilanteen ainutlaatuisuuden, joten toivoin Maarianhaminaan mestaruutta. Se mestaruus olisi (samoin kuin RoPS:lle olisi ollut viime vuonna) heille tärkeämpi kuin Klubille tai SJK:lle. Tilanne olisi heidän omissa käsissään, sillä voittamalla kaksi viimeistä matsiaan olisivat varmasti mestareita. Pidin silti jotenkin huolestuttavana sitä, miten hyvin SJK oli elokuun hankintojensa jälkeen pelannut ja johti kuntopuntaria.

Nyt kun tiedämme kuinka kävi eli IFK Mariehamn voitti kaksi viimeistä peliä ja vei mestaruuden, niin onhan se hieno juttu. Eikä voida puhua onnenkantamoisesta. Vaikka heillä on pieni budjetti, sillä 500 tuhannen pelaajabudjetti ja hieman yli miljoonan kokonaisbudjetti on pähkinöitä, jos verrataan esim. HJK:hon. Menestys ei ole kuitenkaan sattumaa. Toki mestaruus ei olisi ollut mahdollinen, mikäli avainpelaajat olisivat olleet loukkaantuneina, sillä heidän rinkinsä oli aika kapea. Toisaalta jotain tehdään oikein, jos ei loukkaannuta. Ehkä ne laivamatkat peleihin aiheuttavat sen, että on pakko levätä, eivätkä treenaa liikaa tai ehkä ovat vain onnistuneet hankkimaan robustimpia pelaajia kuin jotkut muut seurat. Toisaalta tuokin, että permanentti pysyy pitkään samana, on hyvä asia. Puolustuksessa esim. runko on säilynyt pari kolme vuotta. Topparipari on sarjan eliittiä. Ihmettelin jopa, kun Saksan Drittessä aika hyvin pärjännyt Kristian Kojola palasi pari vuotta sitten pelaamaan Suomeen Maarianhaminaan ja nyt hän muodosti liigan parhaan toppariparin yhdessä Jani Lyyskin kanssa. Näitä yli kolmekymppisiä kavereita tukivat laitapelaajat eli myöskin kokenut ruotsalainen, eilen maalin iskenyt Bobby Friberg da Cruz ja maajoukkuemies Albin Granlund. Kun tähän lasketaan lisäksi hyvin kehittynyt maalivahti Walter Viitala, niin voi ymmärtää, miksi joukkue päästi niin vähän maaleja. Eivät puolestaan pystyneet ihan yhtä paljon itse verkkoa heiluttamaan kuin HJK tai SJK, mutta kyllähän hyökkäyksessäkin onnistujia oli. Orgill tosiaan teki paljon maaleja ja Kangaskolkka oli luotettava sotaratsu kuten useasti ennenkin. Jopa vanha tuttu Diego Assis teki muutaman maalin, josta eilinen voittomaali varmasti tärkein. Voiton hetkellä ei voi oikein sanoa, että kukaan olisi epäonnistunut ja juuri se yhteishenki, mikä joukkueessa on, taitaa olla heidän vahvin aseensa. Ovat käyttäneet mentoreita, henkistä valmennusta ja menestys on ruokkinut menestystä. He olivat henkisesti kovin nippu ja klaarasivat homman tyylikkäästi.

Parasta kaikessa oli se, että IFK Mariehamn voitti mestaruuden kotiyleisön edessä ja että se oikeasti ratkesi viimeisessä pelissä. Stadionilla oli paljon enemmän kansaa kuin mitä sinne kuuluisi mahtua ja juhlat jatkuivat pitkään pelin jälkeen kuulemma tähän aamuun asti. Tänään järjestävät jälleen torijuhlan ja tällä kaikella tulee olemaan suuri merkitys. Lapset ja nuoret näkevät idoleitaan ja saavat valtavasti motivaatiota omalle jalkapallouralleen. Se on iso juttu jollekin pikkupojalle nähdä tuollaista juhlaa. Se voi olla heille kuin Leijonien maailmanmestaruus oli jollekin toisille pojille. Koko Ahvenanmaa, joka ikinen tyyppi on siellä tohkeissaan nyt. Eilisessä urheiluruudussa joku seuran hallituksen kuuskymppinen ukko oli aivan mielettömissä fiiliksissä ja kertoi, että se on hänen elämänsä isoin juttu. Se on todella valtava asia siellä ja kun sen hyödyntää fiksusti, niin se vaikuttaa vuosikymmeniä. Ensi kaudella seura pääsee Mestareiden liigan karsintaan ja siitä seuraa puolen miljoonan tulot. Mestareiden liigan karsinnat ovat myöskin näyteikkuna pelaajille, joten imu seuraan on olemassa. Uskon, että jatkossa pelaajavirta Ruotsista voi kiihtyä.

Tällä mestaruudella on siis laajempaakin merkitystä koko liigalle. HJK on yhä ja tulee aina olemaan se suurin ja kaunein, joka operoi ihan eri kaliberissa kuin muut. On kuitenkin tärkeää, että sillä on haastajia ja on terveitä seuroja, joilla on mahdollisuus menestyä, jolloin sarja ei ole mikään läpihuutojuttu. SJK on sellainen, toivottavasti IFK Mariehamnkin on sellainen. Muuallakin tehdään hyvää työtä ja se vie sarjaa eteenpäin. On mahtava juttu, että mitaleita ja jopa mestaruuden voi ottaa pienen kaupungin seura. Vielä kerran grattis IFK, grattis Mariehamn, grattis Åland. Toivottavasti Helsingin IFK kulkee teidän viitoittamaa tietä ja ottaa kanssa mestaruuden, kenties 10 vuoden päästä.

Mainokset