Satatonnia eivät ole jättitulot

Eilen oli ns. veropäivä eli päivämäärä, jolloin edellisen vuoden verotettavat tulot tulevat julkisiksi ja tiedotusvälineiden reposteltaviksi. Osittain se menee korniksi, mutta toisaalta on siinä jotain järkeäkin. Nukuttuani yön yli tässä omat kommenttini.

1.Alle miljoonan tuloja ei pitäisi julkistaa

Tulisiko tulojen olla julkisia vai eikö. Jokaisella on siihen oma mielipiteensä, enkä sano, että joku mielipide on parempi kuin toinen. Minusta on inspiroivaa se, jos joku on onnistunut. Samalla tavalla kuin puhutaan Kimi Räikkösistä niin voitaisiin puhua onnistuneista yrittäjistä. Timo Ahopellon ja Jaakko Ollilan yritys on tällainen menestystarina. Kolme teekkaria perusti firman 90000 markalla ja myi sen 320 miljoonalla dollarilla. Se on menestystarina, inspiroiva stoori ja on kiva, että se tulee esille. Meillä ei ole tapana kerätä samalla tavalla bisneslehdistössä tarinoita kuten vaikkapa Amerikassa Forbes, Fortune, Fast Company, Wired ja muut lehdet tekevät. Kun näin ei tapahdu, niin on mukavaa, että niistä kerrotaan edes silloin, kun tulot tulevat julkisiksi. Niinpä kannatan yli miljoonan euron tulojen julkisuutta. Jos on onnistunut, ei ole mitään syytä kulkea korvat luimussa, vaan voi olla ihan hyvin ylpeä siitä, että menee hyvin. Varsinkin näin taloustaantuman aikaan on kiva kuulla, että osa suomalaisistakin onnistuu ja menestyy.

2. Satatonnia eivät ole jättitulot

Antonía García Martínez kuvasi hyvin kirjassaan Chaos Monkey kahta rajapyykkiä rahan määrässä. Hän nimesi ne fuck-you moneyksi ja fuck-the-world moneyksi. Ensimmäinen on sellainen tulotaso, jonka saavutettuun henkilö ei hänen mukaansa mieti 60 dollarin lounaita tai 500 dollarin lelun ostamista tuosta vain. Mentaalinen desimaalipilkku on hänen mukaansa vaihtanut paikkaa ja henkilö ei silloin enää edes mieti alle tonnin summia ollenkaan. Eli hänen mukaansa tuon rahasumman tarvitsee voidakseen sanoa kaikille fuck-you ja elääkseen riippumatonta keskiluokkaista elämää San Fransiscossa. Jälkimmäinen on puolestraan sellainen summa rahaa, jolla voi haistattaa koko maailmalle. Olen joskus miettinyt, että ihmisellä on oikeasti rahaa silloin, kun hän voi ostaa Ferrarin ex tempore minä päivänä tahansa samalla tavalla kuin minä ostan paidan.

Kuusinumeroinen palkka, varsinkaan jos se ensimmäinen numero on ykkönen, ei Helsingissä mahdollista mitään muuta kuin fuck-you money statuksen ja sekin edellyttää yleensä sen, että puolisokin tienaa suht kivasti. Verot pitävät huolen käteenjäävän tulon pienenemisestä ja kun siihen lisätään vielä se, että rahaa menee asuntolainaan, autoon ja harrastuksiin niin kuinka paljon noilla 100-200 tonnia tienanneilla nyt oikeasti sitten jää rillutteluun. Aivan eli niitä tuloja ei pitäisi julkistaa. Sata tonnia on hyvä keskiluokkainen palkka, mutta eivät jättitulot. Mitä ovat Maria Veitolan sadan tonnin jättitulot, jos verrataan Dr. Philiin, joka tienasi 88 miljoonaa dollaria?

Näitä asioita voidaan verrata lottovoittoon. Kun ottaa huomioon kuinka pieni todennäkösyys lottovoitolla on niin sen varaan ei kauheasti kannata laskea. Toisaalta itsekin joskus lottoa pelaan, koska vaikka se todennäöisyys voittaa paljon on alhainen, niin sen mahdollisesti toteutuessa, se muutos olisi suuri, esim. joku 60 miljoonan voittaminen mahdollistaisi yritysostojen tekemisen ja muutenkin asioihin ihan eri tavalla vaikuttamisen. En tosin pelaa alle 30 miljoonan lottopotteja, enkä niitäkään aina, vaan ainoastaan silloin, jos satun kioskille sopivasti ja huomaan, että potti on tarjolla. Silloin saatan tosiaan laittaa sen 4 euroa miettimättä asiaa sen enempää. Jos sattuisin voittamaan, niin en pääsisi verolistalle, koska Veikkaus maksaa verot ja näin ollen lottovoitot eivät ole sillä tavalla verotettavia tuloja, mutta olisi se 60 miljoonaa silti fuck-the-world moneya ja sillä tavalla jättitulot. Sen sijaan, jos voittaisin alemmassa voittoluokassa, niin se ei olisi yhtään enemmän kuin nice-to-have, eikä muuttaisi varsinaisesti elämää sen enempää.

3. Kolme miljoonaa ei ole yhtä kuin kolme miljoonaa

Otetaan kaksi esimerkkiä. Kokkina tunnetuksi tullut Tomi Björck muutti Australiaan ja myi omistusosuutensa Helsingissä ja Tukholmassa sijaitsevista ravintoloista. Hän tienasi 3+ miljoonaa. Kainuussa puolestaan Matti Huurinainen myi isänsä perustaman 60 vuotta vanhan jätekuljetusfirman ja tienasi myöskin 3+ miljoonaa. Ovatko nämä saman arvoisia tuloja? Björck on onnistunut melko nopeassa ajassa vaurastumaan. Ravintolabisnes ei ole helppoa, vaan varsinkin gourmet-ravintolat kannattavat huonosti. Hän on kuitenkin onnistunut yhdessä yhtiökumppaneidensa kanssa luomaan ravintolat, mitkä kannattavat yhdistelemällä Aasian meininkiä skandinaaviseen. Hyvin tehty. Samanaikaisesti Huurinaiset ovat puskeneet niska limassa hommia 60 vuotta ja kun myivät nyt, niin ei siitä loppujen lopuksi niin hirveästi kerry sitä myyntivoittoa per vuosi. Okei, Huurinainen voi parantaa perheensä elintasoa tai vaihtoehtoisesti laittaa rahat varmempiin sijoituksiin kuten vaikkapa obligaatioihin tai kiinteistöihin. Yrityksen paperilla oleva arvohan voi kadota tuosta vain. Esim. ostaja Lassila & Tikanoja olisi voinut päättää laajentua väkisin Kainuuseen omin voimin ja ajaa tappiollisilla alkuvuosien panostuksella Huurinaisen konkurssiin.

Eli siis on mielestäni eriasia saada paljon rahaa silloin, kun se raha on onnistuttu tekemään nopeasti kuin jos siihen on mennyt sukupolvia. Niinpä siis pitkän elämäntyön tehneen Huurinaisen ja hänen isänsä 60 vuoden tarina ei mielestäni ole kuitenkaan sillä tavalla jättitulot, jos sitä ajattelee pitkällä aikaperspektiivillä, vaikka onhan kolme miljoonaa nyt kerralla tassuun saatuna aika paljon rahaa. Björckin tulot ovat enemmän jättitulot siinä mielessä. Lisäksi uskon Björckillä olevan enemmän kapasiteettia ja potentiaalia hankkia jättituloja jatkossa kuin Huurinaisella.

Advertisements