Henkinen palautuminen ja hyvinvointi

Poikkeuksellisesti aloitan tämän jutun kirjoittamisen ilman otsikkoa. En näet tiedä, miksi kutsuisin tätä aihetta. Katsotaan, mihin ajatus vie ja nimetään lopuksi.

Juttelin viime viikolla salitutun kanssa. Se oli alkuviikosta, jolloin olimme vierekkäisillä AMT-laitteilla. Hän oli aiemmin puhunut salin puolella siitä, että kuuntelee omia musiikkejaan. Ei silloin häiritse salin musiikki, kun sen kaiken voi sulkea pois. Minua koko musiikkijuttu ihmetyttää, en tajua mihin sitä tarvitaan. Edellisen viikon perjantaina ollessani juoksumatolla, olin itseasiassa hankaluuksissa musiikin kanssa, sillä ryhmäliikuntatunnilla oli musiikki niin kovalla, että minulla alkoi juoksumatollakin korvat soida ja ne soivat koko illan. Se oli niin kovalla, että jos terveysviranomaiset tai poliisi olisi sattunut paikalle mittaamaan desibelejä, niin olisivat sulkeneet koko Esportin terveydelle vaarallisena paikkana. Valitin asiasta respaan, jossa oli neljä likkaa tiskin takana, eivät voineet asialle mitään, koska ainoastaan ohjaaja voi tehdä jotain. Kerroin heille, että minusta heillä on mahdollisuus lampsia sinne ja vetää johdot seinästä. No, mitään ei tapahtunut. Kuntopyörällä oli lisäksi respan miespuolinen työntekijä, joka vahvisti saman. Mitään ei voida tehdä, koska siellä on joku ohjaaja, joka on ns. pyhä lehmä. Myöhemmin naureskeltiin tuollaisille kyvyttömille reppanoille tämän salitutun kanssa. Tietysti ikävää tuo terveysvaikutus. Siellähän voisi ohjaaja alkaa vaikka tappamaan asiakkaita, niin se ei silti hetkauttaisi respassa ketään, kun he eivät voi tehdä mitään.

Mennään takaisin AMT-laitteille. Urheilu tuli puheeksi. Kerroin katsovani urheilua treenatessani mikäli sitä tulee. Hän sanoi, ettei seuraa urheilua oikeastaan ollenkaan. Sanoi jotenkin, ettei pidä urheilusta viihteenä. Aloin miettiä, mitä se viihde tarkoittaa. En ole koskaan kokenut, että urheilu olisi viihdettä, vaan kilpailua. En seuraa höpöhöpölajeja kuten sählyä, enkä katso muodostelmaluistelua noin esimerkin mainitakseni, mutta kyllä aika monia lajeja katson. Jotkut ovat sellaisia, joita todella haluan katsoa, jotkut puolestaan sellaisia, että seuraan, jos satun television ääreen juuri silloin. Minusta jokaisessa lajissa on melko helppoa löytää suosikkijoukkueita tai -urheilijoita ja ainakin itse olen niin kilpailuhenkinen ihminen, että se eri urheilijoiden ja joukkueiden menestymisen seuraaminen on kiinnostavinta. Tottakai on mielenkiintoista ja mukavaa, jos näkee hyvän kilpailun, hyvätasoista peliä tms., mutta eniten kuitenkin kiinnostaa se kilpailu ja menestys. Kuka onnistuu, kuka epäonnistuu. Nuorena poikana oli jotenkin parasta se, jos joku suosikki voitti aina ja sai paljon voittoja ja mestaruuksia. Nykyään urheilun suola on varsinkin se, jos joku voittaa, joka ei ole paljon voittanut.

Muutos ajattelutavasta johtuu ennen muuta siitä, että kun itse harrastaa kilpailemista ja kun on kokenut vastoinkäymisiä sekä loukkaantumisia, niin voi ymmärtää sen, kuinka kovan työn takana joku suoritus tai onnistuminen on saattanut olla. Sitä ikäänkuin ymmärtää paremmin, mitä urheilija kokee onnistumisen ja/tai epäonnistumisen hetkellä. Esim. lauantaina naisten hiihdon voitti Jessica Diggins, joka ei ole paljon urallaan voittanut. Sellainen voitto lämmittää penkkiurheilijaa enemmän kuin jos Marit Björgen olisi jälleen kerran voittanut. Samoin koko viikon aikana koettu tunneskaala koskien Nico Rosbergin mestaruutta ja lopulta lopettamista on helpommin ymmärrettävissä, kun on itsekin kokenut onnistumisia ja epäonnistumisia.

Ensi keväänä tulee 10 vuotta sydänlihastulehduksestani. Mietin asiaa paljon viime viikonloppuna. Luin perjantaina Ultrajamesin jutun ultrista palautumisesta. Tunsin luettuani tuon jutun suurta hengenheimolaisuutta hänen kanssaan. En ole päässyt ikinä keskustelemaan kenenkään kanssa niistä tuntemuksista, mitä sydänlihastulehdus ja siitä toipuminen (kaksi vuotta fyysistä paranemista, noin viisi vuotta henkistä toipumista) aiheutti ja kuinka ihminen on sellaisen koettelemuksen jälkeen erilainen ihminen kuin ennen sitä. James kertoi nyt hyvin ansiokkaasti siitä, kuinka noin pitkästä ultrasta palautuu ja toipuuko koskaan kokonaan henkisesti. Kommentoin hänelle aiheesta Facebookissa ja mietin asiaa paljon viikonloppuna. Menin ikäänkuin hyvin syvälle sisimpääni.

James kertoo tuntevansa nykyään enemmän kuin ennen ja kokevansa voimakkaammin maailmantuskan kuin ennen. Se tapahtui mullekin sydänlihastulehduksen jälkeen. Mä en tiedä johtuuko se siitä, kun on joutunut niin koville ja jäänyt henkiin, että sitten ei vain mikään entinen peruselämä tunnu miltään. Se on todella absurdia, että sellainen elämä, mitä on aiemmin elänyt, ei tunnu yhtään miltään, mutta sitten toisaalta tunneskaala on muuten valtavan laaja. Kokee ihan käsittämätöntä surua ja vihaa siitä, mitä esim. ISIS tekee Irakissa ja Syyriassa, mutta sitten toisaalta voi olla äärimmäisen onnellinen, kun saa jonkun hyvän makuisen oluen ja voi istua auringonpaisteessa merenrannalla ja kuunnella vain aalloista kantautuvaa ääntä ja pelkästään nauttia. Kokee iloa siitä, että joku onnistuu, mutta kokee surua ja vihaa siitä, että joku toimii epäoikeudenmukaisesti ja sikamaisesti.

Tällaisten kokemusten takia sekin on tuntunut niin paljon, mitä nämä Juoksufoorumin rotat kuten Seppo ja SannaK järjestivät päänmenokseni syksyllä 2013. Olin lenkillä ja yht’äkkiä poissaollessani minua kohtaan hyökättiin, tehtiin väijytys ja minut poistettiin Juoksufoorumilta samanlaisin ottein kuin kuinka niiden kolmen ihmisen elämä päättyi viikonvaihteessa ravintolan edessä Imatralla. Raukkamaisesti ja raa’asti. Jos tuo sama tapahtuisi tänä päivänä, niin olisin valmistautuneempi asiaan. Olen viimeisen reilun kolmen vuoden aikana joutunut tuon asian vuoksi melko koville, joten osaan kohdata pahat ihmiset paremmin. Tiedän, että tänä päivänä Sepolle ei kävisi hyvin. Tuollaiset raukkamaiset ihmiset eivät vain yksinkertaisesti saa tehdä toisille pahaa.

Oikeudenmukaisuus on ehkä oikea termi. Kaikille pitää antaa mahdollisuus, mutta sitten toisaalta pitää myös vaatia, että vastineeksi siitä, panostetaan, eikä vain löysäillä. Sydänlihastulehduksesta minulle jäi muistoksi nollatoleranssi koskien sluibailua. Toki välillä pitää relata ja palautua, mutta en ymmärrä sellaisia, jotka eivät yritä ollenkaan. Se on huvittavaa, että hölkkääjät yrittävät tehdä minusta terroristia, kun olen havainnut numerolapunraiskauksen ilmiönä ja kun olen kertonut, että tapahtumissa tehdään niin huonoja suorituksia isoin joukoin, mitkä eivät ole millään tavalla hyväksyttyjä. On käsittämätöntä, että joku on jossain mukana todella heikolla esityksellä, esim. kymppi yli tunnin tai puolikas yli kaksi tuntia ja sitten seuraavana vuonna hän on jälleen mukana, eivätkä tulokset ole muuttunut mihinkään. Se tarkoittaa silloin sitä, että hän ei a) ole lenkkeillyt yhtään ja mennyt harjoittelematta kilpailuun ja b) ei viitsi siellä kilpailussa edes yrittää yhtään. Kumpi on silloin ongelma: hän, joka ei viitsi treenata tai yrittää ja halventaa lajia tapahtumissa vai minä, joka näen sellaista tapahtuvan ja tuon ilmiön julki.

Apina harteilla on vanha termi, joka kuvaa sitä, että joku taakka on olkapäillä, jonka saa karistetuksi, kun saavuttaa tavoitteensa tai saa jonkun projektin valmiiksi. Mua harmittaa todella paljon se, että terveys petti keväällä 2014, enkä saanut maratontavoitettani tehdyksi. Jos kaikki olisi mennyt kuten olisi pitänyt mennä, kun kunnon puolesta tavoitteet olivat vain juoksemista vaille, niin olisin voinut ehkä keskittyä muihin juttuihin tai jollakin tavalla ainakin sulkea yhden kirjan siinä mielessä, että olisin saavuttanut sen, mitä halusin saavuttaa. Vaikka olisinkin jatkanut juoksemista, niin olisin aina kuitenkin kantanut mukanani sitä tunnetta, mikä syntyy siitä, että on tehnyt jotain, mitä on itselle pitänyt tärkeänä virstanpylväänä. Sellaista ei kukaan ota pois. Nyt kun kävi toisin ja kun tuli todella pitkä 1,5 vuoden toipuminen ja sen jälkeen olen kärsinyt jatkuvista vammoista, niin se on ollut todella rankkaa ja siitä apinasta harteillani on tullut valtavan kokoinen. Välillä oikein miettii, että miten hitossa tästä pääsee eteenpäin. Nyt kun syksyllä kuntoni romahti jotenkin kummallisesti ja sitten akillesjänteenikin kipeytyi, niin olin vähän kuilun reunalla. Oli pakko puhaltaa pilliin ja viheltää peli poikki. Pidin todella pitkän tauon, etten tehnyt oikein mitään. Pari kuukautta oli niin, etten käynyt oikein edes salilla. Ja nyt kun olen taas treenannut sen, mitä akillesjänne on antanut myöten, niin en ole merkannut treenejä ylös. Muistan suurin piirtein määriä, mutta ne eivät ole ylhäällä missään. Syyskuun puolivälin jälkeen en ole merkannut yhrään harjoitusta ylös. En ole vielä siihen valmis. Nämä pettymykset ovatkin yksi syy, minkä takia oli pakko mennä syvälle ja käydä läpi kaikki palat uudelleen ja koota itsensä. Katsoa onko jotain nahistunutta, mitä heittää pois ja korvatra uudella vai onko kaikki osat kunnossa, mutta ruuveja pitää vain kiristää.

Viikonloppuna kävin pohdintaa tuohon liittyen. Mikä on tärkeätä ja mikä ei. Mietin aika paljon asioita taaksepäin ihan jonnekin 20-25 vuoden taakse. Mietin asioita, jotka ovat tuottaneet iloa, mistä motivaatio on lähtenyt jne. Jollain tavalla tällaista asioiden nollaamista voisi pitää jopa jonkinlaisena puhdistautumisena. Täytyy tuntea itsensä hyvin, jotta voisi mennä syvälle sisimpäänsä. Monella on kiire tai juoksevat vain itseään pakoon, eivätkä ota sitä aikaa, mitä se vaatii pohtia oikeasti syvällisesti. Väitän myöskin, että monella ei ole rahkeita siihen. Vaatii jonkinlaisten asioiden kokemista kuten sydänlihastulehduksen, Transpyrenean juoksemisen tai läheisen kuoleman tms., jolloin ihminen joutuu sen verran koville sekä henkisesti että fyysisesti, ettei ole varma selviääkö siitä. Vasta silloin pääsee niille alueille, joille tavallinen ihminen ei pääse ikinä. Se ei ole helppoa toisaalta käydä niillä alueilla, sillä saattaa esim. lenkillä olla sellainen tunne, että oksentaisi verta koko ajan ja kaikki sisälmykset tulevat ulos, mutta sitten kun asiat on käyty läpi, niin tulee sellainen jonkinlainen syvä rauha. Millään asialla ei ole mitään merkitystä, vaan nauttii vain. James mainitsi, että vaimo valittaa siitä, kun miehellä on ajatus vuorilla ja katselee vain seiniä. Tämä on juuri sitä, kun ajatus on oikeasti siellä muualla, niin silloin kaikki keskeytykset ovat äärimmäisen epämiellyttäviä. Itsekin kun olen käynyt suuria asioita läpi ja kokenut viikonlopun aikana helvetin ja taivaan ja sitten joku soittaa ja kysyy jotain totaalisen turhanpäiväistä, niin siinä meinaa räjähtää. Jamesin blogitekstissä mainittu ärtyneisyys ja äkkipikaisuus ovatkin ominaisuuksia, jotka ainakin itselleni jäivät pysyviksi sydänlihastulehduksen jälkeen. Toisaalta olen sosiaalinen ja entistäkin sosiaalisempi, mutta toisaalta haluan olla rauhassa silloin kun olen vaipunut mietteisiini tai kun haluan vain relata. En halua, että joku häiritsee tai mökää millään tavalla. Enkä varsinkaan halua, että joku jauhaa jotain turhanpäiväistä.

James jatkaa blogissaan siitä, että negatiivisuus ei ole hyvä juttu ja ajattelee entistä positiivisemmin. Tuo on hyvä juttu, mutta se voi olla myöskin välivaihe. Itselläni oli yksi vaihe sen jälkeen, kun olin toipunut fyysisesti sydänlihastulehduksesta, jolloin minulla oli sellainen tunne, että kaikki on mahdollista, mitkään vastoinkäymiset eivät tuntuneet miltään ja kaikki tuntui positiiviselta, mutta myöhemmin mieli on muuttunut. ISIS, Ukrainan sota, ay-liike jne. Minulle on muodostunut sellainen näkemys, että tässä maailmassa tehdään paljon pahaa tahallaan. Kaikista pahinta on se, että tiedetään asioiden olevan väärin, mutta ei tehdä mitään niiden epäkohtien korjaamiseksi. Se turhauttaa, eikä jaksa olla positiivinen. Pitäisi pyrkiä rohkaisemaan ja palkitsemaan siitä, että asioita muutettaisiin paremmaksi. Inhoan status quoa, en käsitä sitä, että jonkun pitäisi olla samalla tavalla miten se on nytkin sillä perusteella, että asiat ovat aina ennenkin olleet niin. Haluan kehitystä, haluan muutosta parempaan. Haluan, että käytämme aikamme parantaaksemme asioita. Ja sitten kun yrittää parhaansa niin sitten saa sen palkinnon tai saa jonkinlaisen tunnustuksen. Sanotaan, että sä olet ok. Suomi on pudonnut kelkasta nyt, kun tuntuu, että olemme luovuttaneet. Guggenheimkin oli sellainen hanke, että se torpattiin nähdäkseni vain sen takia, kun oli pelkona, että munataan jälleen. Ydinvoimala on epäonnistunut, Länsimetro on epäonnistunut, Musiikkitalo on epäonnistunut. On turha haaveilla mistään, on turha yrittää mitään, kun se menee perseelleen kuitenkin.

Viikonlopun perusteella tulin onnekseni taas sellaiseen lopputulemaan, että olen ok. En ole ihan tyytyväinen kaikkiin asioihin juuri tällä hetkellä ja monia juttuja on kesken tai eivät ole onnistuneet, mutta toisaalta monia asioita on tullut tehtyä ja koettua. Moni asia voisi olla Suomessa, maailmassa ja myös itselläni eri tavalla tai paremmin, mutta olen ok. Niinpä olen valmis taas asettamaan itselleni uudet tavoitteet ja juoksussakin mennä jälleen kohti uutta yritystä toki sillä rajoituksella, mitä tuo akillesjänne nyt asettaa. Vaikken ole yhtään kilpailukunnossa nyt, enkä pysty oikein tekemään edes kunnollisia harjoituksia juuri nyt, niin kun vertaa keskivertoihmisiin, niin olenhan kuitenkin hyvässä kunnossa ja se on hyvä lähtökohta. Ensi vuodesta tullee jälleen parempi kuin tästä vuodesta.

Mainokset