Löysäily loppui!

Niken perustajan Phil Knightin kirjan Shoe Dogin sivulta viisi tämä katkelma:

For that matter, few ideas are as crazy as my favorite thing, running. It’s hard. It’s painful. It’s risky. The rewards are few and far from guaranteed. When you run around an oval track, or down an empty road, you have no real destination. At least, none that can fully justify the effort. The act itself becomes the destination. It’s not just that there’s no finish line; it’s that you define the finish line. Whatever pleasures or gains you derive from the act of running, you must find them within. It’s all in how you frame it, how you sell it to yourself.

Every runner knows this. You run and run, mile after mile, and you never quite know why. You tell yourself that you’re running toward some goal, chasing some rush, but really you run because the alternative, stopping, scares you to death.

Olen viime aikoina miettinyt juoksun mielekkyyttä, mennyt epätoivoisina hetkinä syvälle sisimpääni ja pohtinut, minkä hiton takia juoksen, kun se ottaa niin paljon ja antaa niin vähän. Tulee loukkaantumisia, tulee terveyshuolia, tapaa foorumeilla mulkkuja ihmisiä, jotka vittuilevat ja vainoavat. Mitä järkeä lajissa on? Sitten toisaalta mietin sitä, että silloin kun olen kunnossa, niin juokseminen on kivaa. On mahtava tunne, kun jaloissa on voimaa ja elimistössä on kuntoa juosta niillä vauhdeilla mitä haluaa. Voi juosta hitaasti tai voi juosta kovaa mielihalujensa mukaan. Ulkona voi kiihdyttää mäkiin jos tahtoo. Se on todella nautinnollista. Pidän myös todella paljon kilpailemisesta. Nautin siitä, että minulla on joku tavoite, jota kohden harjoittelen ja kun menen sinne tapahtumaan hyvässä kunnossa ja teen sinä päivänä sen päivän maksimisuorituksen, niin saan jonkun välitavoitteen saavutetuksi. Voin hengähtää ja apina putoaa harteilta. Pelkästään ne tapahtumat ovat hienoja kokemuksia silloin, kun on kunnossa. Saa kilvoitella paitsi omaa tavoitettaan niin muita urheilijoita vastaan ja ennen sekä jälkeen kisaa vaihdetaan kuulumisia. Lisäbonuksena näkee monesti uusia paikkoja ja joka tapauksessa niistä kisoista jää aina jonkinlainen muistijälki.

Kevään 2014 jälkeen on ollut terveydellisesti todella vaikeata, suoranaisia korpivaelluksia olen joutunut tekemään. Aina kun pääsen vähän parempaan kuntoon, tulee uusi loukkaantuminen. Se on ollut niin rankkaa, eikä siihen ole saanut mitään vertaistukea, että olen monesti harkinnut hanskojen lyömistä tiskiin ja juoksun lopettamista. Nyt influenssan aikana oli niin huono olo, että luulin kuolevani. Ajattelin, että onko elämässäkään mitään järkeä. Yrität kaikkesi ja sitten on niin kipeänä. Mikä se motivaatio nousta sieltä sairaudesta on, jos palkintona on se, että huonokuntoisena joutuu juoksemaan ulkona ankeassa sadesäässä tai viettämään illat Esportissa, kun lopputulos on kuitenkin se, että pian sitä loukkaantuu uudelleen ja huomaa kohtalon potkaisseen jakkaran taas jälleen kerran perseen alta ja istun lattialla häntäluu kipeänä. Onko se sen arvoista?

Tämä ei toki ollut todellinen joko-tai-pohdinta. Sellaisen olen tehnyt kerran. Se oli sydänlihastulehduksen jälkeen. Olin ollut kaksi vuotta ilman mitään liikuntaa ja mietin kuinka pääsen siitä kuopasta pois. Pelotti liikkua, kun ei tiennyt tuleeko sydänongelmat tai jotkut muut sairaudet takaisin ja kun kunto oli niin huono, niin millä motivoituisin sitä parantamaan. Silloin lopulta sisuunnuin ja päätin juosta. Päätin saavuttaa 3.15 ajan maratonilla. Se aika tuli ihan hatusta vedettynä ja valikoitui lähinnä sen takia, kun se oli siihen aikaan ikäluokassa M35 Bostonin maratonin raja ja lehtiä lukemalla sai sellaisen käsityksen, että jätkä on kunnossa, jos hän halutessaan pääsisi Bostoniin. Minulla on siis kokemusta siitä, että joudun lähtemään todella pohjalta ja nousta sieltä ylös.

Tiistaisesta hieman paremmasta treenistä innostuneena päätin, että keskiviikkona on vuorossa vk-lenkki matolla. Reippaampaa ei ole tullut kauheasti tehtyä. Kuten eilen kerroin, niin loppukesästä jalkakipujen ja joidenkin muiden, vähän mystisempien syiden vuoksi nopea juoksu meni vaikeammaksi ja ehkä tapahtui lopulta jonkinlainen ylikunto tai yliväsymys, sillä olin tehnyt heinä-elokuussa yhteensä 760km määrää. Joka tapauksessa syyskuun puolivälin Espoon kympin kisan jälkeen en ole vk:ta juossut, jos ei oteta mukaan yhtä mattolenkkiä joskus marraskuussa, joka meni surkeasti. Niinpä lähtötaso oli huono. Syksyn vähäinen määrä, joka oli vain pk:ta, akillesjännevaivat, romahtanut kunto ja influenssa. Jipii, onpa hyvä pohja lähteä vk-lenkille.

Kesällä tapanani oli tehdä mm. silloin kun testasin uusia kenkämalleja, ostamiani potentiaalisi maratonkenkiä, sellainen 2,5km VR + 10km tempo + 2,5km VR. Parhaimmillaan se kulki kevyesti tuo kymppi siinä 39.14 ilman, että olisin joutunut mitenkään täysiä repimään. Nyt tilanne on ihan toinen. Aloitin 4.17 min/km vauhdilla ja katsoin etten voi vauhtia nostaa kilometrin välein kuten minulla on kiihtyvissä ollut tapana, vaan on pakko ottaa kiihdytys kahden kilometrin välein. Niinpä kaksi kilometriä mentiin tuota vauhtia. Sen jälkeen puoli kilometriä tunnissa lisää vauhtia, jolloin ollaan 4.08 min/km tasolla. Aloin olla vaikeuksissa, sillä juoksu tuntui todella hankalalta. Se oli ihan kuin vauhtia olisi ollut joku 3.30 min/km. Pikku hiljaa kuitenkin totuin siihen vauhtiin ja se meni helpommin. Taas tuli kaksi kilometriä ruutuun eli kun otetaan 2,5km VR mukaan niin kuuden ja puolen kilometrin kohdalla vauhtia jälleen lisää. Oltiin 4.00 min/km vauhdissa ja juoksu muuttui yhä hankalammaksi. Jostain kumman syystä se muuttui toisaalta myöskin helpommaksi. Olin päättänyt, etten juokse kymppiä, vaan 8km, mutta 4.08 min/km vauhdissa mietin, kuinka niin pitkän matkan pystyisin ylipäätänsä taittamaan, kun juoksu on niin vaikeata. Neljän minuutin kilsavauhdissa olin jo varma, että pystyisin siihen. Sitten kun tuli taas vauhdin lisäys kahden kilometrin jälkeen niin täytyy myöntää, että se 3.52 min/km oli todellista tervanjuontia. Jokainen sata metriä oli työn ja tuskan takana. Tuntui samalta kuin jos juoksisi lähes kolmen minuutin maksimivauhtia. Sain tehdä siis tosissani hommia, että saisin kaksi kilometriä tuota vauhtia kasaan. Lopulta se onnistui ja loppuun 2,5km VR yht. 13km.

Tänään on jalat kipeät. Se on jännä, kun heinäkuussa olin sellaisessa kunnossa, että palauduin kovistakin lenkeistä nopeasti, niin nyt tuntuu yhden VK:n jälkeen, etten ole ikinä ennen juossut reippaampaa. No ei se mitään. Kokemus osoittaa, että vaikka taso on nyt suorastaan surkea, niin ainoa tapa päästä eteenpäin ja palauttaa se kunto, on harjoitella kovaa. En voi jäädä sohvalle makaamaan ja syömään popcornia. Jos haluan tehdä hyviä tuloksia, niin minun on harjoiteltava ja minun on harjoiteltava kovaa. Minun on huomattava treeneissä, että se on raskasta. Se on ihan eri asia nimittäin haluta juosta maratonilla kakkosella alkavia aikoja kuin jotain löysempiä tuloksia. Juoksufoorumilaisille riittää neljän tai kolmen ja puolen tunnin ajat. Niihin ei tarvitse harjoittelua. He tavallaan hukkaavat aika turhaan käymällä lenkillä, sillä neljä tuntiahan menee ilman yhtään lenkkiä. Kolme ja puoli tuntia vaatii vähän lenkkeilyä, muttei tartte muuta kuin pk:ta. Juoksin aikanaan 3.33 niin että olin yhteensä juossut tuon sydänlihasongelman jälkeen varmaan tuhatkunta kilometriä, enkä ollut vielä kauheasti mihinkään veto tms. treeniin ryhtynyt, vaan peruslenkkejä kaikista vaimennetuimmilla kengillä mitä on. Niillä painavilla haloilla juoksin sen maratoninkin. Enää en halua niin juosta, vaan haluan juosta hyviä tuloksia ja silloin, jos kunto on romahtanut kuten nyt, niin minun on lopetettava löysäily ja treenattava äärimmäisen kovaa.

Akillesjänne ei eilen ottanut pahemmin osumaa. Se tuntui vähän jänteen vasemmalta puolelta, mutta ne tuntemukset eivät haitanneet juoksussa. Täytyy nyt seurata miten se menee. Suurin este minun nykykunnon ja tavoitekunnon välissä ei ole henkinen kanttini, vaan akillesjänne ja pakara. Jos ne aiheuttavat hankaluuksia, niin on vaikea harjoitella hyvin.

Kuinka sitten harjoitellaan hyvin? Moni valmennusfilosofia ei ota huomioon tahdon merkitystä. Minusta suurin merkitys on nimittäin se, että päättää juosta jotain tiettyä vauhtia, niin silloin sitä myös juoksee sitä vauhtia. Olen kaiken kehittymiseni tehnyt vuosien varrella niin että olen tehnyt tietoisia päätöksiä vauhdin lisäämiseksi. Tämä toimii hyvin ja voin taas kuntoa palauttaessani lisäillä vauhteja oman mieleni mukaan. Muut asiat sen sijaan ovat ongelmallisempia. Varsinkin jalkojen vahvistaminen ja juoksuvoiman hankkiminen. Normaalistihan on yleensä max kolme laadukasta harjoitusta eli vedot, maravauhtinen ja pitkis (ei toki vielä tässä vaiheessa vuotta), mutta kun juoksee tasaisessa maastossa, niin mielestäni minun on otettava mukaan mäkitreenit. Se tulee tapahtumaan mäkivedoilla matolla ja AMT-mäkitreeneillä. Selektiivisesti voisi ottaa ryhmäliikuntaakin. Niissä tosin ongelmana on vähän se, että sellaista minua miellyttävää ohjaajaa ei nyt Esport Bristolissa ole. Ohjaajat vaihtuvat ja siellä ei nyt tunnu olevan sopivaa ja lisäksi kellonajatkin ovat huonot, sillä tunnit ovat nykyään paljon aiemmin illalla kun ennen. Haluaisin juosta samassa yhteydessä matolla.

Tärkein asia on kuitenkin tapahtunut ja se on se henkinen päätös. Ajan huonon kunnon pois. En löysäile, vaan harjoittelen ja sitä kautta kunto paranee.

 

Mainokset