Juoksu on pirun vaikea laji

Olen aina kuvitellut, että juoksumenestys perustuu pääasiassa fyysiseen harjoitteluun. Niin se onkin, mutta vain osittain. Moni lisää siihen sitten ravinnon, joka olisi sellainen hokkuspokkuskeino, jos harjoittelu ei tuota tulosta. Syödään heinää, eikä juoda alkoholia, niin on superfoodia ja pärjätään hyvin.

Vähän turhan simppeliä. Olen nyt tajunnut, että oikeasti juoksu on hyvin pitkälti muista asioista kiinni. Mennään ensin siihen ravintoon kuitenkin. Dean Karnazes heittää hyvää läppää siitä, että hän noudattaa see food -ruokavaliota (ei siis sea food): when I see food, I eat it. Lisäksi hän pitää mukanaan puhelinta ja luottokorttia, joten voi tilata pizzan, kun on pitkiksillä. Yhdessä kisassa hän kulutti 34000 kilokaloria ja söi 28000 kilokaloria. Itsekään en usko, että juoksussa sillä ravinnolla on niin suurta väliä kunhan sitä on paljon ja mielestäni hiilareita pitää saada riittävästi. Eli siksi esim. pasta, ranskalaiset perunat, perunalastut, olut jne. ovat hyvä juttu.

Mennään takaisin siihen, miten vaikea laji juoksu on. Kevääseen 2014 mennessä olin vain käynyt vähän lenkillä. Juoksin puolikkaan 1.23 ja olin mielestäni sub 2.55 maratonkunnossa, kun kroppa petti jollain tavalla ja tuli 1,5 vuoden ongelmat, jonka aikana jalat eivät kestäneet harjoittelua. Olin siihen tasoon päässyt vain lenkkeilemällä jonkun verran, mikä sisälsi yhden 3000km treenivuoden. Ei kuitenkaan tiennyt mitään sen enempää harjoittelusta, progressiosta, juoksutekniikasta tai lihaskunto-/liikkuvuusasioista. Kuvittelin, että pärjää riittävän hyvin, kun on tarpeeksi hyvä fyysinen kunto ja valtavasti tahtoa.

Tänä päivänä olen eri mieltä. Olen alkanut pitää juoksusta. Tämä on jotenkin omituinen ajatus, joka vaatinee selitystä. En nuorena pitänyt yhtään juoksemisesta, enkä harrastanut sitä, koska ylipronaatio aiheutti kipuja ja akillesjännevaivoja. Myöhemmin sitten ajauduin lajin pariin sattumalta, kun menin kavereiden kanssa Tukholman maratonille. En ollut kuitenkaan harjoitellut, vaan juoksin n. 4 tunnin maratonin yhteensä 40km treenillä, josta pisin lenkki oli 10km. Pari vuotta myöhemmin lenkkeily jäi taas kokonaan yhden sairastelun jälkeen (kylkiluiden liitoskohdan tulehdus). Tuli käytyä kavereiden kanssa juhlimassa ja keskityttyä muihin asioihin. Keväällä 2006 päätettiin yhden kaverin kanssa, että vapun aikaan juhlisimme Kölnissä ja Düsseldorfissa, jonka jälkeen olisi tipaton toukokuu ja alkaisi treenaus. Niin tapahtui tai itseasiassa pidimme tipatonta 4 viikkoa ja aloitin kuntoilun. Iskutus ei tietystikään ollut kauhean herkkua jaloille, joten usein ei voinut juosta ja aikaa ei muutenkaan tuntunut silloin niin paljon olevan, mutta pääsin kuitenkin seuraavaan kevääseen mennessä sellaiseen kuntoon, että oletin Tukholmassa tulevan n. 3,5 tunnin maratonaika. Kuukausi ennen kisaa ja pari viikkoa ennen HCR:ää, vappuna 2007 lomaillessani Barcelonassa, sairastuin sydänlihastulehdukseen. Juoksukisat jäivät väliin ja toipumiseen meni pari vuotta. Kun silloin mietin, kuinka pääsen takaisin liikunnan pariin, niin keksin jostakin Bostonin rajan 3.15. Sen haluaisin juosta, se aika olisi sellainen, joka osoittaisi, että olen hyvässä kunnossa. Siis silloin kun on oikeasti sairas ollut, eikä ole voinut mitään liikuntaa harrastaa, niin siihen vaatii vähän järeämmät keinot kuin päättää, että laitanpas tossut jalkaan ja menen ulos. Ei, se vaatii suunnitelman ja minulla se oli se 3.15. En kuitenkaan pitänyt juoksusta. Halusin sairauden jälkeen tulla hyvään kuntoon.

Kun aloitin 2009 kiertää kisoja, niin alussa tuli täydellisiä floppauksia kuten seinään juokseminen ja energianloppumnen Espoon rantamaratonilla 2009. Silloin meni tajunnan rajamailla viimeiseen vitoseen 40 minuuttia. Siitäkin huolimatta pidin kilpailemisesta. Olen aina pitänyt kaikesta, missä voi kilpailla. On se sitten tentit, kokeet, urheilukisat, you name it. Aina ei ole kysymys edes siitä, miten menestyy, vaan siitä, että on siinä kisatilanteessa. Saa yrittää parhaansa ja saa yhden asian tehdyksi. Kun kilpailee jossain, niin on ikäänkuin sellaisia milestoneja koko ajan, jotka tuovat sellaisen fiiliksen, että saa asioita tehdyksi. Siinä on suuremmat fiilikset läsnä kuin tavanomaisessa puurtamisessa. En siltikään varsinaisesti pitänyt juoksusta.

Kun kunto parani ja silloin kun se on ollut hyvä kuten vaikkapa 2013 kesällä tai 2014 kevättalvella ja jos ei ole ollut vammoja, olen alkanut ymmärtää, että pidän juoksemisesta. Juoksu on hiton kivaa silloin, kun on kunnossa ja voi juosta eri vauhdeilla. Varsinkin kesällä silloin kun on mukavat maisemat ja voi lähteä vähissä kuteissa ulos. Aurinko paistaa, laineet liplattavat jne. Itseasiassa pidän ihan mielettömästi helteistäkin. Se vasta miehet erottaakin akanoista. On mahtavaa juosta kuumassa silloin, kun ei tarvitse kilpailla. Lenkkivauhdissa pohtien sitä, kuinka vähällä juomisella voisi selvitä, kuinka pienellä energialla voisi juosta. Nauttien kesästä ja miettien, että näitä tällaisia päiviä ei niin usein ole. Samalla tavalla juoksu voi olla makeaa talvella, vaikka olisi lumista keliä, jos on valoisaa ja vaikkapa aurinko paistaa kuten oli toissa lauantaina. Ei se haittaa silloin, jos tossu ei kunnolla pidä, koska se on lenkki hiljaisuudessa säästä nauttien, ei varsinainen harjoitus.

Kovat harjoituksetkin voivat olla mukavia. Varsinkin ne, jotka onnistuvat hyvin kuten viime perjantaina, samoin ne, joissa yrittää parhaansa, vaikkei oikein onnistuisikaan. Tapahtuu se sitten juoksumatolla tai radalla, niin se antaa hyvän fiiliksen. Varsinkin kun tietää, mitä varten sellaista harjoitusta tehdään. Sama koskee pitkiksiä. Sen sijaan se jos on joku syy, miksei pysty kovempaa juoksemaan, tekee se harjoittelusta karmeata. Juoksin viime elokuussa vetoja Länsiväylän kupeessa ja jalat olivat kipeinä. Juoksuvauhti oli huono, enkä pystynyt kunnolla harjoitusta tekemään. Kunto oli jotenkin huonontunut (ilmeisesti rajun pk-määrän takia) ja kivut vaivasivat. Hölkkäpalautuksen jälkeen oli suuria vaikeuksia aloittaa jälleen juoksu, enkä saanut kunnollista vauhtia. Silloin juoksu ei ole kivaa.

Nyt olen mennyt vielä pidemmälle. Olen mennyt sille tasolle, että olen alkanut pitää juoksun teoreettisesta puolesta. Olen tajunnut, kuinka monesta asiasta se juoksu onkaan kiinni ja se tuntuu hiton vaikealta hallita ja oppia se kaikki ainakin omin päin. Toisaalta se luo valtavan, positiivisen haasteen. Hieman sitä toki miettii, että hitto, mikä etulyöntiasema heillä on, jotka ovat juosseet vaikkapa high schoolissa ja collegessa niin, että heillä on ollut coachi koko ajan käytettävissään. Kun näin ei ole itselläni tilanne, niin valmennan itse itseäni ja tällä hetkellä minua mietityttää seuraavat asiat:

  • juoksutekniikka

Oikeaoppinen juoksutekniikka vähentää vammojen määrää, mutta ennenkaikkea se on taloudellinen ja tehokas. Tässä minulla on aika paljon tekemistä. Lisäksi ylämäille ja alamäille on omat tekniikkansa. Olen erittäin huono kisoissa nimen omaan ylämäissä. Tarkoitus olisi toimia nyt niin, että yritän parantaa nyt juoksutekniikkaani ja kesällä parantaa tekniikkaani koskien mäkiä. Jos en saa matolla mitään edistystä aikaiseksi, niin pyydän kesällä jonkun videoimaan juoksuani ja sitten pyydän joltain apua tekniikan korjaamiseksi. Nyt alussa mennään sillä, että teen drillejä ja pyrin kiinnittämään huomiota siihen tekniikkaani. Aloitin kyllä jo 2013 tekniikkani muokkaamisen, mutta se jäi sitten taka-alalle, kun olin tässä välissä rikkonaisten vuosien vaivaamana. Silloin pääpaino oli lähinnä kadenssissa, nyt pyrin keskittymään siihen asentoon ja tehokkuuteen.

  • lihaskunto, lihasvoima ja liikkuvuus

Suurin osa vammoistani johtuvat kireyksistä. Jostain kumman syystä se on ehkä mennyt niin, että ainoa kerta, kun olen säästynyt vammoilta pidemmän ajanjakson, osui siihen saumaan, jolloin kävin reilummin ryhmäliikuntatunneilla juoksun lisäksi. Toisaalta vakavin ongelma urallani taisi aiheutua siitä, että kokonaiskuormitus nousi sitten liian korkeaksi. Nyt ei niitä vastaavia tunteja ole minulle sopiviin aikoihin, mutta voin tehdä liikkeitä itse. En ehkä niin kovaa treeniä, mitä tuollainen tunti olisi, mutta jos teen usein ja opin tekemään juoksijan kannalta oikeat liikkeet, niin kehityn ja pysyn vammattomana paremmin. Erityisesti maratonin loppuvaihetta ajatellen asioita pitäisi kehittää. Olen katsonut paljon videoita ja oppinut. Yrittänyt valita itselleni sopivat liikkeet ja nyt käyn sellaista oppimisprosessia. Otan niitä mukaan harjoitteluun ja opettelen rutiineja. Se on huvittavaa, että yhdessäkään maratonkirjassa ei kunnolla selitetä, miksi jotain pitäisi tehdä ja mitä se vaikuttaa. Niissä on itseasiassa usein joku juttu, että venyttely on tärkeää ja sitten muutama liike kuvina. Sen jälkeen juoksija lukee ristiriitaista tietoa siitä, kannattaako venytellä vai ei ja todennäköisesti ei ikinä opi mitään sellaista rutiinia, mitä tekisi säännöllisesti. Totuus on kuitenkin se, että ei tässä ole kysymys mistään pelkästä venyttelystä, vaan kokonaisvaltaisesta toiminnasta, jossa katsotaan lihaksien, jänteiden ja muiden elementtien kuntoa, voimaa ja liikkuvuutta. Se on pirun tärkeä osa juoksemista sekin.

Nyt kun pidän oikeasti juoksusta ja sen haasteellisuudesta, mietin: miksen tajunnut tätä 20 tai 25 vuotta sitten. Mihin yltäisinkään, jos olisin yhä nuori kundi. Kokisin varmasti sellaisia asioita, joita nyt en enää ehdi kokemaan ja juoksisin varmaankin maratonin esim. alle 2.35. Ei se mitään. Nyt mennään sen mukaan, mikä tilanne on tänä päivänä ja yritetään ottaa ilo irti siitä, mikä tilanne nyt on. Toisin kuin Dean Karnazes, kroppani ei myöskään ole biomekaanisesti optimaalinen juoksua ajatellen. Minulla on toki optimaalisen pituinen kroppa maratonille, mutta ylipronaatio tekee jaloistani erittäin haavoittuvaiset.

Vaikeaa, mutta mielenkiintoista.

Mainokset