Juoksun tarkoitus

IMG_20170213_130100_010.jpgJoulusta alkanut nousujohteinen fiilinki otti hieman osumaa sunnuntaina ja maanantaina. 35km pitkis oli kuitenkin sen verran rankka elimistölle, että vaivuin jonkinlaiseen henkiseen suvantovaiheeseen. En ollut varsinaisesti uupunut sunnuntaina, mutta minua ei oikein huvittanut mikään tai sanotaanko tunteneeni tylsyyden valtaavaan mieltäni. Maanantaina täällä oli aamupäivällä kylmä, lämpö oli ollut varmaan vkl pienemmällä, joten sain kurkun kipeäksi. En vielä tiedä, olenko nyt sitten tulossa kipeäksi vai onko minulla vain kurkku kipeä. Oli miten oli, niin jouduin pitkästä aikaa pohtimaan, mitä järkeä juoksussa on. Menin illalla Töölöön vesijuoksemaan ja mietin koko kuviota.

”TYÖ, URA VAI KUTSUMUS”

Psykologi Angela Duckworth mainitsee kirjassaan Grit (jota btw. olen viime aikoina lukenut), että työtä voi ajatella kolmella tasolla. Kirkkoa muuraavilta muurareilta kysytään, mitä hän on tekemässä. Yksi sanoo: ladon tiiliä, toinen sanoo: rakennan kirkkoa ja kolmas: rakennan Jumalan taloa. Ensimmäisellä näistä on työ, toisella ura ja kolmannella kutsumus. Samalla tavalla kuulemma Yalen management-professori Amy Wrzesniewski on selvittänyt, että se menee oikeastaan tasan noiden kolmen ryhmän suhteen, kuinka ihmiset vastaavat. Onko heillä työ (joka on vain elämän välttämättömyys kuten nukkuminen tai hengittäminen) vai ura (näkee työnsä ponnahduslautana eteenpäin) vai kutsumus (jolloin työ on yksi tärkeimmistä asioista tämän henkilön elämässä). Kirjassa snaotaan, että esim. eläintenhoitajat eläintarhoissa ovat korkeasti koulutettuja, mutta tienaavat huonosti. He ovat silti valmiita tekemään palkatonta ylityötä ja muuta vastaavaa. Monesti heillä on moraalinen velvollisuus hoitaa niitä eläimiä. Samalla tavalla voidaan ajatella esim. varhaiskasvatuksessa olevan. Alalla työskentelevät haluavat taata niille lapsille parhaan mahdollisen alun elämälleen ja tekevät hommia tosissaan vaikka palkka olisi huono ja vaikka se ammatti aiheuttaisi uhrauksia.

VAIN LIIKUNTAA, KIVEENHAKATTU TAVOITE VAI JOTAIN SUUREMPAA

Juoksussa on tietyllä tavalla samasta asiasta kysymys. Jos käy vähän lenkillä ja osallistuu joskus johonkin tapahtumaan miettimättä sitä, miten se menee, on vähän siihen ekaan ryhmään kuuluva. Se on vain liikuntaa jne. Toinen ryhmä on sitten se, joka tekee tavallaan uraa sitä kautta, että haluaa kehittyä juoksijana ja tehdä paremman tuloksen. Eli rakentaa sen juoksukirkkonsa sillä tavalla, että päättää juosta vaikkapa alle 3 tunnin maratonin. Pikkuhiljaa parantaa. Kolmannelle ryhmälle voi olla joku suurempi tarkoitus. Mihin ryhmään sitten itse kuulun? Siitä seuraavaksi.

En ikinä voisi harrastaa tällaista lajia kuten juoksu, jos kävisin vain lenkillä silloin tällöin. Minusta juokseminen ei ole kivaa, jos ei ole kunnossa. Mielummin kävisin silloin lätkimässä vaikka tennistä kerran viikossa kaverin kanssa tai jotain vastaavaa. Toinen ryhmä puolestaan on henkisesti liian rankkaa. Sitä pysähtyy ja ajattelee. Miksi uhraan niin valtavasti aikaa ja kärsin juoksun vuoksi niin paljon esim. yksinäisyydestä, kun en voi olla kavereiden kanssa golfaamassa, laskettelureissuilla tai ryyppäämässä ja joudun kuitenkin hyväksymään sen, että millä hetkellä tahansa matto voidaan vetää jalkojen alta loukkaantumisen tai sairastelun vuoksi. Lisäksi kaiken huippuna saan ottaa vastaan haukkuja, ilkeämielistä kirjoittelua, vittuilua ja joskus jopa suoranaisia tappouhkauksia. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa ja se on sen suomalaisten alisuorittamisen vastustaminen ja ihmisten rohkaisu parempiin suorituksiin ja asioiden kunnolla tekemiseen. Olen havainnut joka paikassa, olipa se sitten koulu, yliopisto, työpaikat jne., ettei asioita tehdä kunnolla. Juoksu on yksi tapa näyttää, kuinka helppoa on kehittyä, parantaa, kun viitsii vähän satsata. Siis henkilö, jolla ei ole mitään juoksutaustaa, voi juosta kohtuutasolla. Kaiken lisäksi ilman mitään kikkailua. Minua suoraan sanottuna raivostuttavat kaiken maailman kirjoitukset, joissa puhutaan, että pitää syödä jotain skeidaa kuten vegesapuskaa, smoothieita, olla tipattomalla, laihduttaa jne. Se on ihan hevonpaskaa ja vie huomion pääasialta eli juoksuharjoittelulta. Siis jos maailmanmestaruutta hakee kuten formuloissa Nico Rosberg viime vuonna, niin silloin ymmärtää tuollaisen kurinalaisen ruokavalion, mutta sellainen juoksija, jonka maratontarvoite on esim. yli 2.40, puhumattakaan heikompi, niin mitä väliä. Siis oikeasti elämällä täysin normaalisti on mahdollista kehittyä riitävästi. Avain on siinä harjoittelussa. Juoksee riittäävästi ja juoksee riittävän kovaa. Voi ottaa ihan hyvin joka ilta punaviiniä ruoan kanssa ja olutta televison ääressä, päivisin voi syödä makeisia tai jäätelöä mielensä mukaan. Voi syödä normaaliruokaa, ei tarvitse mitään energiapatukoita. Juoksija kuluttaa paljon, joten hän tarvitsee kaloreita paljon. Muistakaa ultrajuoksija Juha Jumiskon puheet irtokarkkien syömisestä tai Robin NYCin puheet perunalastuista. Ei se juoksu ole mitään hiton rakettitiedettä. Ei tarvitse ruoskia itseään ja elää jossain kurimuksessa sillä ajatuksella, että kyllä minäkin sitten oluen tai jäätelön otan, kun lopetan juoksemisen muutaman vuoden päästä. Ei, vaan ihminen voi nauttia hedonistisesti elämästään juoksun ohella, jos haluaa. Ostin hölmöyksissäni aikoinaan Alexander Stubbin Miehen treenikirjan, jossa puhutaan, että jokainen vesilasillinen merkataan ylös ruokapäiväkirjaan ja syödään jotain energiapatukoita. Lapsellista. Kumpi on tärkeämpää, kertoa kuinka kehitytään kohtuutasolle vai kertoa, kuinka eletään karusti kovassa itsekurissa. Okei, alempi paino tuo paremman tuloksen kisassa, mutta mitä jos henkilö ei ole muutenkaan huippuiskussa. Kumpi on tärkempää: harjoitella vai laihduttaa? Muutenkin mietin sitä, että onko tarkoitus näyttää nälkäänäkevältä biafralaiselta vai hyvinvoivalta, terveältä mieheltä.

Eli siis vaikka se juoksu on kivaa ja on mukavaa, kun pystyy tekemään jonkun kovan harjoituksen tai huomaa juoksun kulkevan kisoissa, niin se on silti joskus valtavan rankka ja epäkiitollinen laji tehdä. Silloin joutuu pohtimaan näitä asioita ja itse olen ainakin tullut siihen johtopäätökseen, että on olemassa joku suurempi tarkoitus ja se on sen filosofian levittäminen, että nallekarkit eivät ole jaettu pysyvästi, vaan kun harjoittelee, niin kehittyy ja pystyy tekemään sellaisia aikoja, johon ei alunperin olisi voinut uskoakaan ja kaiken tämän voi tehdä ilman, että se vaatisi jonkinlaista askeettista elämää. Jälkeenpäin kaikki tuntuu aina helpommalta kuin etukäteen. Faktahan on se, että minä en varsinaisesti edes itse valinnut juoksua, vaan se valitsi minut. Olin ykkösryhmän lenkkeilijä ennen sydänlihastulehdusta ja menossa kohti kakkosryhmää ilman kunnianhimoisia tavoitteita. Sen sairauden jälkeen oli pakko asettaa joku konkreettinen, riittävän haastava tavoite, jotta pääsin jälleen liikkeelle parin vuoden liikkumattomuuden jälkeen ja laitoin silloin 3.15 tavoitteeksi. Myöhemmin olen huomannut, että pidän juoksusta, mutta en minä varmasti ihan pelkästään sen takia ainakaan tässä ilmastossa ja olosuhteissa ja tässä tilanteessa, jossa olen törmännyt niin uskomattoman ilkeisiin ihmisiin lajin tiimoilla, tätä lajia tekisi ellen katsoisi, että se peilaa koko elämänfilosofiaa, jonka olen viime aikoina huomannut olevan juuri jonkinlainen yhdistelmä menestymistä ja effortia. Eli kun tekee asioita tosissaan, voi onnistua.

OMITUISET USKOMUKSET JUOKSUSTA

Yksi huvittavimmista jutuista, mitä juoksuun liittyy, on se tarve vähätellä lajia. Tämä on vain juoksua jne. Monilla mikä tahansa pilipalijuttu menee sen juoksun ohi. Tänään käydään Ikeassa, en voi juosta. Huomenna mennään vaimon serkun 50 vuotispäiville, en voi juosta. Minkä hiton takia juoksua vähätellään, jos siitä pidetään? Eikö se ole niin, että jos jostain pitää ja se on merkityksellistä ja tärkeää, niin sille pitää antaa sille kuuluva arvo? Eli laittaa kalenteriin, että nyt juoksen ja Ikeassa käyn vaikka ensi kesänä, jos ehdin.

Toinen ihmeellinen juoksuun liittyvä seikka on se, että ulkojuoksu on jotenkin oikea tapa juosta kun taas mattojuoksu on jotenkin luuseritouhua. On kovempi jätkä, jos oikein vetää tuolla tuulessa ja tuiskussa liukkailla keleillä. Kuitenkin samanaikaisesti ei ole yhtään omituista, että Teemu Selänne pelaa lätkää hallissa, eikä ulkojäillä tai Jani Sievinen ui altaassa, eikä avovedessä. Miksi juoksu on erilaista? Siis ymmärrän täysin sen, että rentoutumiseen ihminen haluaa mennä ulos. Heittää aivot narikkaan ja heittää jonkun lenkin random-vauhdilla vaikkapa Lauttasaaren ympäri. Jos on kiva ilma ja valoisaa, niin mikä on parempaa. Kurjallakin ilmalla voi juosta ja se motivoi toisella tavalla. Varsinkin jos sen lenkin jälkeen pääsee saunaan. Toisaalta näillä keleillä on paljon negatiivisia asioita kuten se, että nuo polut ja tiet eivät ole pelkästään liukkaita, vaan paikoitellen myös hirveän möykkyisiä, mikä on todella paha asia esim. nilkoille ja akillesjänteille. Lisäksi routaiset hiekka- ja asfalttitiet siellä, missä ei ole lunta, ovat myöskin raju alusta. Ilmastonmuutos ja etelärannikon vaihtelevat olosuhteet ovat tehneet ulkojuoksusta entistä haastavampaa ja minusta laadukkaita harjoituksia ei oikein ulkona voi edes tehdä. Se on vähän sama kuin jääkiekossa. Kyllä pipolätkää voi käydä tuolla ulkona höntsäämässä, mutta jos haluaa harjoitella hyvin, niin sisätilat ovat ainoa oikea paikka. Talvikaudella sisähallit kuten Ratiopharm Arena ja Liikuntamylly sekä juoksumatot ovat ne paikat, joissa voi juoksua harjoitella laadukkaasti. Minusta se on hieno, eikä huono asia. Jälleen kerran se normaali elämä vs. askeettinen elämä. Minusta on upeata se, että voi kävellä päivän päätteeksi salille, vaihtaa siellä shortsit ja vaikka hihaton paita päällensä ja juosta joka kerta samoissa olosuhteissa juoksumatolla juuri sellaisen harjoituksen, mitä on itse suunnitellut. Samalla reissulla voi tehdä kaiken muun oheisharjoittelun ja treenin jälkeen pääsee saunaan ja suihkuun. Eikä aikaa kulu hukkaan, kun salilla voi pistäytyä kotimatkalla. Juoksen nykyään lähes yksinomaan juoksumatolla, mutta koen hyvin paljon ihmetystä muiden ihmisten taholta. Salilla bodarit kysyvät, miksen mene ulos lenkille ja moni ulkopuolinen miettii, miten juoksumatolla ylipäätänsä voi lenkkeillä. Ei kukaan ihmettele, miten Selänne voi pelata hallissa. Eli se juoksu ei ole kiinni siitä, missä sitä tekee, vaan olennaista on miten sitä tekee. Kun tekee tarvittavat harjoitukset, kehittyy.

MIKÄ ON ELÄMÄN TARKOITUS?

Mennään siihen pohjimmaiseen kysymykseen. Välillä nimittäin mietin, onko missään asiassa muutenkaan varsinaisesti mitään järkeä. Miettikääpä esim. asuntolainoja. Kämpät ovat ylihintaisia ja ihmiset käyttävät valtavasti energiaansa siihen, että saavat maksettua asuntonsa. Kun kuolevat, heillä on sitten omistuksissaan se asunto. So what. Ei se voi olla päämäärä sinänsä. Sen sijaan se voi olla, mistä sen rahan saa, jolla voi maksaa sen asuntonsa. Se asunto ei ole päämäärä, vaan sivutuote. Olen ajatellut asian niin, että elämässä pitää pyrkiä tekemään asioita, jotka ovat hyviä, siistejä, kivoja juttuja. Jos juoksu on makeata, miellyttävää, hauskaa, niin tekee sitä. Jos se ei ole, niin tekee jotain muuta. Elämä on jatkumo, jossa tehdään asioita, joista pidetään ja niistä saadaan kivoja muistoja. Juoksussa harjoituksista voi jäädä mukavia muistijälkiä, samoin kilpailuista sekä niistä kilpailumatkoista. Kun tekee paljon mielenkiintoisia asioita elämänsä aikana, niin se elämä on merkityksellistä, vaikkei voittaisikaan mitään Nobelin palkintoa. Ja niin kauan kuin elämä on kivempaa kuin olla kuolleena,  kannattaa elää.

Juoksu voi olla itselle yksi merkityksellinen asia elämässä niinkuin mikä tahansa muukin juttu. Jokainen valitsee mikä on itselle tärkeää ja se on se juoksun tarkoitus. Ei se, että alittaa jonkun tietyn ajan maratonilla, puolikkaalla tai kympillä tai saa mitalin tai paidan. Jollekin muulle se merkityksellinen asia voi olla joku muu juttu, mutta juoksijalle juoksu on todella merkityksellistä ja siitä on syytä olla ylpeä, eikä sitä tule vähätellä.

Advertisements