Inspiraatiota Instagramista

IMG_20170222_183010_313.jpgEilen kevyt pk. Alle 5000m soutua, jonka aikana eräs salin juoksututtu kysyi paljonko aion juosta. Heitin hatusta, josko 15km juoksisin. Se oli ajatus maksimiksi, en ollut miettinyt tarkemmin. Ajattelin, että kun tiistaina ei ollut niin raskas vetopäivä, niin voisin juosta vähän enemmän kuin pelkän ”palauttavan” peruskympin. Lopulta juoksin 12km, vauhti oli hiljaista, ave taisi olla 5.13min/km, eikä missään vaiheessa vauhti ollut kovempaa kuin 5.05min/km. Viiden kilsan soutu ja coretreeni kuitenkin alla sekä aika pitkä aika lounaasta, niin en viitsinyt enempää. Päätin, että saa riittää ja painuin suihkuun ja saunaan. Tämä on osa nykyistä valmennusfilosofiaani. En kerää väkisin tiettyä kilometrimäärää, vaan improvisoin ja varsinkin kevyet menevät fiiliksen mukana.

Pari iltaa sitten tein kohupaljastuksen. Kerroin Esportissa 3.15 aikaa maratonilla tavoittelevalle henkilölle, että olen oppinut paljon Instagramista. Hän hymähti. Totuus on kuitenkin se, että olen oppinut juoksemisesta nyt alkuvuonna enemmän Instagramista kuin opin viidessä vuodessa Juoksufoorumilla. Yksi esimerkki Instagramista saadusta informaatiosta on se, että Shalane Flanagan on loukkaantunut ja jää pois Bostonin maratonilta. Myöhemmin luin aiheesta lisää Runnersworldista. Raflaava otsikko Never take a Ferrari Off Road, pitää sisällään totuuden siemenen, mutta se herättää myös kysymyksiä ja vasta-argumenttejä. Onhan toki totta, että itsellänikin meni käsi poikki, kun lähdin tieltä poluille ja onhan sekin totta, että mm. Advanced Marathoning -kirjassa kehotetaan harjoittelemaan sitä silmällä pitäen, missä aikoo kilpailla, mutta… Toisaalta tuntuu omituiselta, että juoksumatto aiheuttaisi selkään murtuman. Juoksen koko ajan matolla, enkä ole huomannut tuollaista. Toki huono säkä voi olla koska vain, mutta nyt tuntuu, että helposti syytellään. Toinen asia on se, että kyllä varsinkin kevyissä lenkeissä monipuolisuus on hyvästä. Yksi syy, miksi olen ollut vaikeuksissa kisojen loppupuolilla, on ollut uskominen Advanced Marathoning -kirjan väitettä siitä, että jos tähtää flätille maratonille, riittää harjoittelu tasaisella. Ei vaan juoksuvoima saadaan mäistä. Niinpä aion ottaa jatkossa mäkiharjoittelua mukaan ohjelmaan. Lisäksi on muitakin pointteja. 34min kympillä juossut nainen, joka on instaseuraajani, juoksi yhtenä iltana Isar-joen varrella skutsin puolella, jotta nilkat vahvistuisivat. Asiat eivät ole siis ihan mustavalkoisia.

Kannan nykyään välillä salilla kännykkää mukanani. Syynä on se, että voin käyttää tiimalasitoimintoa ja kellottaa keskivartaloliikkeet, mutta se on tuonut mukanaan sivuvaikutuksen. Se on nimittäin mahdollistanut yhdentekevien fotojen ottaamisen ja postaamisen Instagramiin. Se taas mahdollistaa mukanaolemiseni Instagramissa ja siellä taas törmään henkilöihin, jotka ovat juoksijoina sitä luokkaa, että se motivoi ja inspiroi minua. Yksi Instagram-seuraajani on mm. 28 minuutin kympin juoksija ja hän juoksi viime sunnuntaina 30km pitkiksen vauhdilla 3.20min/km tähdätessään ensimmäiselle maratonille. Siellä on myöskin tämä nainen, joka juoksee kympin 34 minuuttia jne jne. On kanadalainen aina positiivinen mimmi, jolla on näyttävät kuvat, mutta toisaalta myöskin minua paremmat juoksutulokset. Hän harjoittelee yli 100km viikossa säännöllisesti valmennuksessa. Eli ei se ole ihan huuhaata se Instagram, vaikka sille hymähdetäänkin. Okei, kuvat ovat vähän lapsellisia, mutta let’s face it: se on tämän lajin mukana tuleva pakollinen lisä. Vähän kuin joku foam rolling. Pakko tehdä, vaikkei haluaisikaan. Jotain sisältöä on pakko keksiä ja ottaa jotain kuvia, jotta pysyy mukana kuvioissa ja voi sitten saada muiden postauksista (lähinnä tekstikentistä, ei kuvista) informaatiota ja motivaatiota.

Havaitsin mm. pari päivää sitten, että yksi suomalainen naisjuoksija, joka on juossut maratonin 2.50.xx tekee juuri niitä kovavauhtisia pitkiksiä, joista olen aiemmn maininnut. Ensin alle 20km hissukseen ja sitten 15km kovaa tai jotain vastaavaa. Eli siis minun kirjallisuudesta ja internetistä oppimani valmennusfilosofia on joka osaltaan jollakin jossakin käytössä ja he tekevät hyvää jälkeä. Se on aika hieno juttu. Ei ole mitään merkkejä ilmassa, että Juoksufoorumin, KPK:n, Pääkaupunkiseudun kestävyysjuoksijat tai Mannermaan hölkkäporukat pääsisivät pilaamaan tätä. Toki jonkinlaista yritystä on. Kun kerroin kanadalaiselle naiselle, että laita ihmeessä tulokset profiiliin, kun ne ovat niin hyviä, ettei tule sellainen kuva, että on vain kivat kuvat ja ihan hölkkääjä, niin joku nainen riensi heti paikalle mussuttamaan siitä, ettei tuloksilla ole väliä, vaan terveydellä tms. Hän selitti, että hän on hidas ja jotain muuta roskaa. No tämä kanadalainen oli ensin kehunut minun kommenttiaan, mutta tämän hölmöläisen kommentin jälkeen, kommentoikin, että joo terveys jne. ovat tärkeitä, eikä ajoilla ole väliä. Eli mukamas ollaan urheilijoita ja sitten käytetään valtavasti aikaa harjoitteluun kun taas toiset löysäilevät, eivätkä harjoittele kunnolla ja sitten sillä ei olisikaan väliä, eikä kannata ilmoittaa, että tämä, joka harjoittelee, tekee parempaa tulosta kilpailuissa.

Suomen juoksuyhteisön suurin ongelma on juurikin alhainen vaatimustaso ja Mannermaan kaltaisten henkilöiden löysäily. Pitäisi olla enemmän Risto Ulmalan kaltaisia henkilöitä. Kaikki jotka menevät juoksukouluihin ja muihin, pitäisi laittaa töihin. Kertoa, että ovat paskoja, jos ovat, eikä kehua perusteettomasti. Pitäisi myöskin asettaa standardit kunnollisille suorituksille ja antaa keinot, millä ne tavoitteet voidaan saavuttaa. Tavoite ei ole tavoite, vaan korkeintaan unelma tai toive, jos ei ole tietoa, miten siihen tavoitteeseen päästään.

Olen miettinyt noita maratontilastoja ja tullut siihen lopputulokseen, että jos olisin tajunnut aloittaa juoksemisen joskus teini-iässä, olisin parhaimmillani pystynyt olemaan Suomen sen vuoden tilastossa maratonilla ehkä top 10 tai vähintään top 20 tasolla. Ei se niin vaikeaa nyt kuitenkaan ole. On eriasia juosta nyt, kun täyttää 44 vuotta. On toki kiva tehdä parhaansa nytkin, mutta silloin, kun oli paljon vapaa-aikaa ja sopivan ikäinen, olisi ollut mahdollisuus, mutta en löytänyt lajia. Harrastin hiihtoa ja kilpailinkin siinä, mutta se oli enemmänkin harrastus kuitenkin. Seuratoiminta oli niin surkeata, ettei minkäänlaista kunnollista valmennusta ollut. En siis osannut harjoitella kehittyääkseni. Kävin vain hiihtämässä iltaisin esim. vitosen kovaa ja sitten viikonloppuna menin kisaan ja hiihdin niin kovaa kuin osasin (aloittaen useimmiten ihan liian lujaa ja hyytyen sitten). Tajusin, etten ole tarpeeksi isokokoinen, niin koko hiihto jäi jossain vaiheessa. Juoksua en edes ajatellut, koska kärsin ylipronaation takia akillesvaivoista. Nyt kun olen juossut, niin jalkani ovat vahvistuneet ja pronaatio on vähentynyt. Pituushan minulla on optimaalinen, nuorena olin todella hoikka ja lisäksi keuhkojeni tilavuus on hyvä, joten olisin sopinut oikeasti hyvin maratonille, jos olisin tajunnut aloittaa kestävyysjuoksun esim. 30 vuotta sitten.

Ajauduin nyt vähän turhan kauas Instagramista, mutta totuus on se, että nämä edellä mainitut hölkkäyhteisöt ovat juoksun syöpä kun taas viihteelliseksi ajateltu Instagram tarjoaa mahdollisuuden saada tietoa ja motivaatiota juoksijoilta ja jopa tutustua uusiin ihmisiin, joille juoksu on tärkeätä. Ei yhtään huono juttu. Menkää siis Instagramiin ja pysykää pois Juoksufoorumilta.

Mainokset