Älä keskeytä!

Tämä postaus on suunnattu erityisesti kokemattomammille juoksijoille, varsinki aloittelijoille. Joillekin voi tulla yllätyksenä, ettei maratonjuoksu ole pelkästään auringonpaistetta. Ei, vaan sekä harjoittelussa että kilpailuissa tulee vaikeita hetkiä ja vaikeita päiviä. Sen takia on tärkeätä oppia sitkeyttä. Vanha sanonta vaikka läpi harmaan kiven sopii hyvin maratonjuoksuun. Annan siis yhden ohjeen, kun lähdet maratonille: ÄLÄ KESKEYTÄ! Jos keskeytät kerran, niin seuraavan kerran se keskeyttäminen on helpompaa ja sitten siitä tulee tapa. Keskeytät, kun sinulla on huono päivä. Keskeytät, kun sinulla on huono hetki. Huonosta päivästä pitää vain selvitä ja huonosta hetkestä pääsee yli. Älä siis keskeytä, vaikka Facebook-kaverit sanoisivat mitä. He eivät tajua juoksusta riittävästi. Keskeyttäminen ei ole koskaan cool.

Kerron esimerkkejä siitä, millaisia huonoja päiviä minulla on maratoneilla ollut ja kuinka hienoa jälkeenpäin on miettiä, kuinka aina on tultu maaliin.

TUKHOLMA 2000

Toinen maratonini. 4-5 viikkoa ennen juoksua nilkasta repesivät nivelsiteet. Kävin fysioterapiassa ja elättelin toiveita. Minulle sanottiin ensin kun kuntoutus alkoi, että kenties. Sitten sanottiin, ettei saa osallistua. Kavereiden kanssa kuitenkin varattu risteily. Sanoin, että tulen reissuun mukaan. Olin tavallaan tehnyt puolittaisen päätöksen lähteä kisaan silti riskillä. Aamulla ilmoitin kavereille, että osallistun. Jos paikat eivät kestä, niin keskeytän. Siis näin sanoin, mutta tiesin, etten keskeyttäisi. En kestänyt ajatusta, että kaikki muut olisivat juosseet ja minä olisin luuseroinut reitinvarrella.

25km meni ihan ok, vaikkakin piti edetä hiljaa. Sen jälkeen alkoivat infernaaliset kivut. Sitä ennen oli ollut koko matkan vain kipua, mutta nyt tuntui, että joku operoi nilkkaa veitsellä ilman puudutusta. En pystynyt juoksemaan lainkaan mäkiä, vaan ne piti kävellä. Ihan sama oliko ylä- vai alamäki. Jos jalka oli vinossa, ei voinut juosta yhtään. Tuli lopulta maaliin varmaan jossain 4.40 ajassa ja selvisi, että jalassa olleet nahkaisen tukikengän sisällä olevat muovitallat olivat lyöneet pohjasta läpi ja toiselta puolelta mennyt jalkani sisään lihaan tyyliin luuhun kiinni. Siitä kipu.

En keskeyttänyt ja jälkeenpäin tapauksesta on hyvät muistot!

ESPOO 2009

Syksyllä 2001 kylkiluiden liitoskohdat tulehtuivat ja se aika hyvin mennyt vuosi loppui siihen. Olin ollut silloin Paavo Nurmen puolikkaalla ja flopannut totaalisesti helteessä. Aloitin kelissä liian kovaa, mutta joka tapauksessa treeni-into oli kohdallaan kunnes tuli tuo sairastuminen. Lopetin juoksun. Sen jälkeen tuli muita huolia kuten 2004 kesällä käden katkeaminen. 2006 päätin palata juoksun pariin nollasta ja osallistua 2007 Tukholman maratonille. Ilmoittauduin HCR:lle ja Tukholmaan ja kävin lenkillä ahkerasti. Vappuna sairastuin sydänlihastulehdukseen. Sairaalassa harmittelin kohtaloani ja kysyin lääkäriltä, voinko mennä 3kk päästä Berliiniin. Lääkäri vastasi: ehkä vuoden päästä. Meni kaksi vuotta kunnes olin valmis palaamaan juoksun pariin.

2009 keväällä aloitin nollasta juoksut lepäiltyäni pari vuotta ja ilmoittauduin jossain vaiheessa Espoon Rantamaratonille. Lähdin siellä juoksemaan 3.45 vauhtia muutaman sadan kilometrin treenimäärällä. Kaikki meni muuten hyvin, mutta reilun 9 vuoden tauko näkyi tankkaamisasioissa. En muistanut kuinka pitää toimia. En tankannut tarpeeksi, en juonut riittävästi ennen kisaa samana päivänä tai sitä edeltävinä päivinä. En myöskään tajunnut juoda kisassa tarpeeksi. Juoksin tavallaan lähes juomatta ja se kostautui. 34km jälkeen juoksin seinään. Menin niin huonovointiseksi, että hoipertelin vasemmalta oikealle ja silmät tahtoivat mennä kiinni. Viimeiseen vitoseen meni 40 minuuttia. Tulin kuitenkin maaliin ja opin pari asiaa. Ensinnäkin jatkossa minulla on aina ollut mukana kofeiinitabletti ja Burana siltä varalta, jos käy jotain ja toiseksi, vaikeat hetketkin on tehty voitettaviksi. Jos pysyy hereillä, pystyy saavuttamaan maalin.

Vanhempani olivat kannustamassa muutama sata metriä ennen maalia. Olisipa ollut noloa, jos olisin jättänyt leikin kesken, enkä olisi saapunut ikinä maaliin. Se oli huono kisa ja epäonnistuminen, mutta saavuin tosiaan maaliin ajassa 4.09. Olin todella masentunut talveen lähdettäessä, kun en tiennyt kuinka voisin estää vastaavan tapahtumasta uudelleen. No, harjoittelin jonkun verran talven mittaan ja juoksin keväällä 3.33. Olen todella iloinen, että olin sitkeä ja tulin Espoossakin maaliin.

BERLIINI 2010

Kevään 3.33 ennätysjuoksun jälkeen kärsin penikkavaivoista ja sitten tuli rasitusmurtumaa. En voinut juosta koko kesänä ollenkaan, mutta fillaroin jonkun verran ja kun oli se hellekesä niin uin. No se uinti oli rannalla hyvin lyhyttä pätkää, mutta piti jonkun verran kuntoa yllä. Lähdin Berliiniin kun olin jo hyvissä ajoin ilmoittautunut. Juoksusta ei sen vuoksi ollut odotettavissa suurta ennätysparannusta, mutta laitoin tavoitteeksi juosta alle 3,5h. Päivä oli erittäin sateinen ja lähtökarsinassa oli viileä. Heti alkumatkasta alkoikin tuntua, että takareidessä kramppaa. Tämä joskus 5km kohdalla. Mietin, että pitää ottaa rauhassa, ettei mitään satu.

18km kohdalla tuli vasemmalle mutka ja yritin juosta laakeassa kaaressa loivan käännöksen. Vieressäni ollut nainen tuli kylkeeni, tapahtui jonkinlainen törmäys ja jalkani osui sellaiseen mukulakivikadulla olevaan monttuun. Silloin se takareisi kramppasi. Mitä tehdä? Yritin ottaa juoksuaskelia, ei onnistunut. Kävelin siihen kadunvarteen nurmikolle. Kusin puunjuureen ja sen jälkeen venyttelin sitä puuta vasten. Hetken päästä takareisi tuntui aivan kovalta, mutta kipua siinä ei ollut niin paljon. Kokeilin jatkaa matkaa ja yllätyksekseni pystyin taas juoksemaan. Saavuin maaliin ajassa 3.34, mikä oli minuutin huonompi tulos kuin saman vuoden keväällä. Tämä kramppi ei siis nyt niin kova koitos ollut, mutta jos olisin luuseroinut ensimmäisen vaikeamman hetken koittaessa, niin olisinhan voinut krampin tapahduttua keskeyttää. Itseasiassa olin varma silloin, kun huomasin, etten voi ottaa juoksuaskelia, etten pääse maaliin. 18km juostu ja 24 kilsaa jäljellä. Millä edetä 24km, jos ei voi juosta. No onneksi tilanne parani ja olihan se hienoa tulla maaliin sinne Berliinin Brandenburgin portin tuntumaan. Se on kuitenkin ainoa maaliintuloni siellä. 2011 olin myös ilmoittautunut, mutta jalkapohja hajosi Zürichissä, joten piti skipata syksyn mara kokonaan.

DÜSSELDORF 2014

Tämä on viimeisin juoksemani maraton ja suurin pettymys henkisesti. Olin todella hyvässä kunnossa, mutta Pariisin puolikkaan (oli juossut puolikkaan enkan 1.23 siellä) jälkeen pohkeisiin tuli kipupisteitä. Hieronnalla ongelma vain paheni. Sekä hieroja että lääkäri sanoivat, että lihakset tuntuvat hyviltä. Kuulemma jos en olisi sanonut, että on kipuja, eivät uskoisi. Kävin myös kinetic massagessa, eikä mikään auttanut. Lääkäri sanoi kuitenkin, että lepää ja mene maratonille. Ei pitäisi olla ongelmaa.

Olin mielestäni 2.55 kunnossa. Olin sitä mieltä, että vähintään joku 2.57 olisi doable. Pelkästään senkin vuoksi, kun oli niin hyvä määräharjoittelu takana. 2013 oli määrällisesti suurin vuoteni eli olin juossut 3000km. 3.03 HCM:n jälkeen juoksin ensin todella paljon pk:ta, koska HCM:ssä vika kymppi oli ollut vaikea ja olin hyytynyt 2.56 vauhdista 3.03 vauhtiin. Halusin kestävyyttä. Kevättalvella treenasin hyvin ja sain vauhtejakin ylös. En kuitenkaan unohtanut kestävyyttä, vaan tein pitkiksiä runsaasti ja jopa pari ylipitkää. Lähdin kuitenkin todella epävarmoin tunnelmin sinne Düsseldorfiin. Sattumalta yksi juoksukaveri oli samassa lentokoneessa. Kävimme yhdessä expossa ja illalla kaupungilla syömässä. Oli erinomainen sää.

Seuraavana aamuna satoi. Jälleen kerran sadekelin maraton kuten Berliinissä 2010 ja Helsingissä 2013. Ei se mitään, oli muuta ajateltavaa. Kisassa jalat loppuivat 6km kohdalla, jonka jälkeen sinnittelin. 20km meni vielä jollain tavalla sisulla, mutta sitten oli taputeltu. En pystynyt nostamaan kunnolla jalkoja. Juoksu meni niin työlääksi käsienkäytön vuoksi, etten pystynyt ottamaan edes geelejä taskusta. Alkoi tulla synkkiä ajatuksia. Huonoimmilla hetkillä mietin varmaan 150 kertaa sitä, että itsemurhan tekeminen olisi miellyttävämpää kuin kisan jatkaminen. Se oli oikeasti todella hanurista. Märkä paita hinkkasi ja kun käytin niin pirusti käsiäni, niin kyljet vuosivat verta. Otin Buranan ja kofeiinitabletin ja piristyin. Tuntui, että kivut hellittivät hetkeksi niistä jaloista ja pystyin juoksemaan taas pikkaisen paremmin, mutta sitä kesti vain ehkä kilometrin.

Kaikki menivät ohitse. Minusta alkoi mennä ohi sellaista porukkaa, jotka eivät näyttäneet juoksijoilta. Naisia meni paljon ohitse. Tämä piti olla se kisa, jossa teen mahtisuorituksen, selvän ennätysparannuksen ja olin ollut todella hyvässä kunnossa. Olin miettinyt monesti millaista on tulla maaliin Rheinuferilla ja juoda maalialueen after partyssa alkoholiton olut. Todellisuus oli täysin eri. Satoi, joten ei ollut katsojia juuri ollenkaan. En pystynyt juoksemaan kunnolla sitä loppusuoraa maaliin. Olin jo ajat sitten lopettanut miettimisen, mikä loppuaikani olisi, koska ainoa tavoite oli vain saada itseni jollain tavalla maaliin. Pääsin lopulta maaliin jotain 3.11 ajassa.

Maalissa kaikki pitkät pöydät olivat tyhjiä, kun satoi. Nappasin alkoholittoman oluen ja join sen jossain teltankulmalla nopeasti. Hain varustekassini ja vaihdoin vaatteeni nopeasti teltassa. Sen jälkeen lähdin kävelemään kohti hotellia. Edellisenä päivänä eli lämpimänä, aurinkoisena lauantaipäivänä Bolkerstrasse oli ollut täynnä elämää, mustanaan ihmisiä. Illalla siellä oli juhlava tunnelma, kun kävimme syömässä. Katu oli täynnä ihmisiä, nyt siellä ei ollut ketään. Menin yhdelle terassille istumaan varjojen alle sellaiseen korkeampaan pöytään ja tilasin oluen. Mietin, kuinka tässä taas näin kävi.

Tuon kilpailun jalkani eivät palautuneet 1,5 vuoteen ja käsikin meni sen jälkeen vielä poikki. Jalat eivät kestäneet sen jälkeen aloitettua treenaamista, vaan viime vuonna kärsin pakara- ja akillesjännevaivasta. Vasta tänä vuonna olen voinut taas harjoitella niinkuin viimeksi talvella 2013/14 harjoittelin. Vauhtikestävyyteni ei ole vieläkään samalla tasolla, mikä johtuu tietysti siitä, etten ole nyt sillai kilpaillut. Joka tapauksessa olen silti sitä mieltä, että oli tärkeätä, että juoksin sen maratonin silloin maaliin. Se oli osoitus sitkeydestä.

VAROITUS

Jos ongelma on sen kaltainen kuten vaikkapa sydänvaiva, että siitä on jotain vaaraa hengelle, niin silloin pitää keskeyttää. Ei ole mitään järkeä kuolla maratonille.

Sen sijaan jos kyse on pelkästään siitä, kestääkö pää vai eikö, niin silloin ei pidä keskeyttää, vaan jatkaa vastoinkäymisistä huolimatta. Se palkitsee myöhemmin, kun on itselleen osoittanut, että kestää vähän vaikeampiakin olosuhteita niin harjoituksissa kuin kilpailuissakin. Jos tuntuu pahalta tai tulee vastoinkäymisiä, niin tulkoot. Jonain päivänä koittaa se hetki, jolloin on se hyvä päivä ja tulee enkka tauluun.

ÄLÄ SIIS KESKEYTÄ!

Mainokset