DNS, mitä sitten?

DSC_5984.JPG

Olin kuvitellut vähän erilaisen syyskuun. Tässä vaiheessa piti olla Pfitzingerin & Douglasin 18 viikon, 55-70 mailin viikkokilsojen ohjelmassa tune-up-kisojen aika, jossa haen vauhtia maratonia varten. Kun ohjelmaa oli tehty reilusti alle puolet, alkoi takareidessä tuntumaan. Se ei ollut mikään normaali lihasten kipeytyminen treenistä, joka menisi parissa päivässä ohitse, vaan siellä oli pieniä, mutta todella kivuliaita kipupisteitä, eikä oikean jalan liikkuvuus ollut normaalia. Tiesin, että venyttelyjen jne. puute lienee syynä. En pystynyt treenaamaan, joten ajattelin, että juoksen hiljempaa ja hieronta, venyttelyt ja muu vastaava auttaa. Tein viikon hidasta lenkkiä ja seuraavan viikonkin puoleen väliin kunnes tulin kipeäksi. Yht’äkkiä yhtenä aamuna oli kurkku kipeänä, vaikken ollut vilustunut, eikä silloin yölläkään ollut mitenkään kylmä. Muutama tunti, niin oli mieletön nuha ja yskä. Myöhemmin sain risakseni lihaskivutkin. Tätä lystiä kesti puolitoista viikkoa, enkä käynyt lenkillä.

DSC_5877.JPG

Viime viikolla oli mahdollisuus palata jälleen lenkkeilyn pariin. Mietin palaanko harjoitusohjelmaan vai en. Tajusin, ettei se ole järkevää. Ensinnäkin nyt tuli 3-4 vkon tauko. Toiseksi, vaikka takareisi on parempi, niin se ei ole kunnossa. Huomasin sen mm. viikonloppuna, kun piti hypätä sortuneen kevyenliikenteen väylän ylitse. Se on kipeä, oikea jalka ei ponnistamista kestä. En voi myöskään juosta reippaasti, joten eilinen Rantakymppikin jäi väliin, vaikka ilmoittautuminen oli sisällä.

Edellinen viikko oli muutenkin vaikea. Faija joutui Meilahteen juuri päivä ennenkuin tulin kipeäksi. Oli kolmatta kertaa aivoinfarktia ja lääkeannokset nostettiin. Hän pääsi kotiin. Hänelle oli alunperin suunniteltu sydänleikkaus samaksi päiväksi kuin minulla oli syntymäpäivä. Luulin, että se on nyt siirretty tuon infarktitapauksen vuoksi. Eikä hän mitään maininnut. Maanantaina sitten kertoi, että menee sinne leikkaukseen. Suonet ovat tukossa, joten olisi pakko leikata, vaikkei oikein voisikaan leikata, kun siinä on riskit. Kaikki alkoivat puhua, että hän ei ehkä selviä. Vanhemmat kävivät broidin perheen luona jne. Jotenkin alkoi nousta sellainen tunne, että entäpä jos meillä ei ole keskiviikkona enää isää. Jotenkin kumma, että 68-vuotiaana voi olla jo tuollaisia ongelmia. Se odottaminen oli piinaavaa. Yleensä olen innokkaasti odottanut syntymäpäivääni, nyt oli tunne, etten halua sen päivän koittavan.

Päivä koitti ja nukuin pommiin. Olin ajatellut, että laitan vielä viestin aamulla, vaikka olin edellisenä iltana hänen kanssaan jutellut. Kävi kuitenkin niin, että herätyskelloni patterissa oli jotain häikkää. Heräsin 7.45, vaikka olisin halunnut herätä tasan seitsemältä. Onneksi häneltä tuli synttärionnittelut ja vastasin siihen. Onneksi sain sanottua, että hän on ollut hyvä faija jne. Jos jotain olisi käynyt, niin se oli tärkeä mulle kertoa se. En oikein koko päivänä pystynyt keskittymään mihinkään kunnes iltapäivällä sain viestin, ettei leikkausta oltukaan tehty. Riskit liian isot. Pumppua oli tutkittu jollakin tavalla ja päätetty ettei leikata. Sama juttu kävi joskus 1-2 vuosi sitten. Hän pääsi siis illalla sieltä pois, mutta tilanne ei sinänsä ole parempi, kun pumppu ei tosiaan toimi kunnolla, mutta hän pysyi ainakin hengissä. Riski on nimittäin se, että jos pääsuoni pettää leikkauksessa, kun ne ovat kuulemma huonossa kunnossa, niin henki lähtee.

DSC_5762.JPG

Huokasin kuitenkin helpotuksesta ja lähdin syntymäpäiväni kunniaksi kaupungille. Kävelin auringonpaisteessa ja jäin istumaan yhdelle oluelle. Myöhemmin kävin hakemassa sinä päivänä saapuneen Inter Sportin paketin, jossa oli halpishaasteen lenkkarit, laitoin ne jalkaani ja kävin juoksemassa erinomaisessa kelissä 16km lenkin. Se päivä vaihtuikin kuitenkin hyväksi. Seuraavana päivänä oli huono sää ja mietin, mitä nyt tekisi. Tulin siihen johtopäätökseen, että tuo takareisiongelma on nyt pieni juttu, kun olen kuitenkin terve ja hyväkuntoinen, kun vertaa sitä vaikkapa faijan tilanteeseen. Mietin Aki Hintsan kokonaisvaltaista hyvinvointimallia ja päätin, että otan ilon irti ja nautin loppuviikosta eri tavalla, vaikken pystyisikään kilpailemaan sunnuntaina Otaniemessä.

DSC_6018.JPG

Perjantaina kävin Rantamaratonin expossa, Veikkausliigan futispelissä ja Kuutamouinnilla, lauantaina puolestaan vaihtelevassa säässä lenkillä vieraillen jälleen Otaniemessä ja kuvaten Rantamaratonin puolikkaan startin, jonka jälkeen tulin kotiin saunomaan. Silloin tuli myös vietettyä vähän sellaista perheaikaa, kun broidinkin perhettä tuli nähtyä ja toki vanhempia. Illan otin todella iisisti. Eilen sunnuntaina oli hieno auringonpaiste, joten päätin juosta kevyen lenkin. Lopulta tuli 21km hidasta juoksua, jonka jälkeen grillasin ja edelleen nautin auringonpaisteesta. Koko viikonlopun kruunasi illan koriksen em-finaali, jonka katsomisesta nautin todella paljon.

Tavallaan sitä pystyy vaihtoehtoisillakin tavoilla nauttimaan, vaikka tietysti harmittaa nuo jalkaongelmat. Moni, joka on saanut harjoitella terveenä, on mennyt paljon eteenpäin. Yksi nainen, joka juoksi alkukaudesta suht samoja tuloksia kuin minä, juoksi lauantaina kympin 35.45. Yksi toinen nainen juoksi lauantaina puolikkaan 1.17 ja minä olin vielä alkukesästä kuvitellut kilpailevani hänen kanssaan. Lisäksi moni muukin juoksi hyvin ja teki hyviä suorituksia. Jopa sm-kultaa tuli yhdelle juoksututulle, joten onnea heille kaikille, joilla juoksu kulkee ja onnistumisia tulee.

DSC_5994.JPG

Minä en tällä hetkellä edes mieti juoksemista tai ainakaan kilpailemista. Käyn kevyillä lenkeillä ja se saa riittää. Se on jännä miten elämä heittelehtii. Reilu kuukausi sitten lähetin parille tutulle viestin: pojat, oon kondiksessa. Silloin kunto oli noussut huimasti ja tuntui, että joku verryttelykin Adiokset jalassa oli jotain 4.30 min/km vauhtia ja paloin halusta juosta vauhdikkaita treenejä. Nyt tilanne on täysin toinen, mutta ei auta murehtia. Elämässä on muutakin sisältöä kuin se, pystyykö kilpailemaan vai eikö.

Kuten varmasti jo ylempää huomasitte, niin YouTubessa videota eilisestä sunnuntain juoksemisestani.

Mainokset