Baltsu vs. maailmanhuiput

Minusta tuntuu, että alan oppia harjoittelemaan. Esim. eilinen 21km ei tuntunut missään. Tuntuu, että tuollaista 4.30-5.00 min/km kevyttä voisi juosta mielin määrin. Syksyn takareisivamman jälkeen vauhtikestävyys oli kateissa ja kevytkin juoksu tuntui hieman työläältä. Nyt kun olen saanut muutaman vauhtitreenin alle, niin erityisesti kevyt juoksu sujuu kuin heinänteko. Tosin en henkilökohtaisesti tiedä, miten heinänteko sujuu, mutta juoksu on helppoa.

isometsä
Urheilu-Suomi: Jakso 1: Verta ja Hikeä / Yle Areena

Monesti väitetään, ettei saisi tai pitäisi ottaa oppia maailmanhuippujen harjoittelusta. Minusta se on höpöväite. Jokaisen ihmisen fysiologia on kuitenkin lopulta samankaltainen. Kun oppii ymmärtämään, miten tietyt perusperiaatteet kropassa toimivat eli kuinka esim. maitohappoa kertyy jne., niin voi ihan hyvin ottaa niitä harjoituksia maailman huipulta ja modifioida niitä omille vauhdeilleen sopiviksi. Joskus tai aika useinkin asiat voivat mennä kantapään kautta, mutta se on se oppimisprosessi, mikä pitää käydä, jos haluaa oppia valmentamaan itseään omalla tasolla huippusuoritukseen. Ei kukaan ole ollut seppä syntyessään valmennusasioissa. Esim. David Rudishan valmentaja veli Colm O’Connell saapui Itemiin Keniaan 1976 opettamaan, eikä tiennyt mitään valmennuksesta. Hänelle annettiin vanhat valmennusohjelmat käyttöön ja sanottiin, että sinä olet nyt valmentaja. Hän on sanonut haastatteluissa, että on tehnyt hommaa yrityksen ja erehdyksen kautta ja oppinut urheilijoilta. Miksi siis me emme voisi oppia urheilijoilta tai niiltä huippuvalmentajilta, jotka ovat oppineet niiltä urheilijoilta? Pitäisikö meidän oppia koululiikunnan traumatisoimilta ”mannermailta” ja ”alatalkkareilta”, jotka ovat juuri tumpanneet tupakan ja päättäneet ryhdistäytyä?

isometsä2
Urheilu-Suomi: Jakso 1: Verta ja Hikeä / Yle Areena

Siis jos puhutaan asioista aikuisten oikeasti, niin totuushan on se, että juoksukoulut ovat hevonpaskaa. Ei niistä urheilijoita synny. Jos joku aloittaa nollasta kuten minä olen aikanaan aloittanut, niin silloin pitää yrittää tosissaan ja ottaa oppia heiltä, jotka osaavat asian paremmin. Treenata kovempien tyyppien kanssa ja saada rohkaisua siitä, että hekin ovat joskus olleet aloittelijoita. Sitten kun ollaan vähän edistyneempiä kuten olen nyt ja juoksu kulkee, niin nyt on oikea hetki alkaa seurata, mitä maailmanhuiput tekevät ja oppia heiltä. Tajuta, miten maitohappoa kertyy elimistöön ja miten sitä poistuu. Ymmärtää, miten mikäkin harjoitus vaikuttaa. Ja kuten Jari Isometsä sanoi siinä Urheilu-Suomi dokumentin ykkösosassa Verta ja Hikeä:

kestävyysurheilussa ja urheilussa yleensäkin on täysin hyödytöntä toimia sellaisten yksilöiden kanssa, jotka eivät ole valmiita kestämään kipua ja valmiita nauttimaan siitä kivusta. Se on se urheilun ihan ydin. Kipua tulee joka päivä. Harjoittelussa pitää voittaa itsensä joka päivä… Jos ajatellaan, että se ääriraja on tuossa ja jos mä reenaan koko ajan täällä ja jos tää ääriraja osaisi ajatella, niin sehän tulee vähän alaspäin. Nyt kun se ääriraja on tossa ja mä käyn koputtelemassa sitä jatkuvasti, niin sitä alkaa ottaa päähän, ettei se anna olla mun rauhassa, joten mähän meen vähän ylemmäs. Ja sitähän se on: siellä äärirajalla pitää käydä mahdollisimman paljon.

Tässä on kiteytettynä minusta äärimmäisen hyvin se, mistä on kysymys. Minusta vaikka emme ole mitään huippu-urheilijoita, kun olemme aloittaneet lajin nollasta, niin meillä voi silti olla huippu-urheilijan mentaliteetti. Tehdä ne asiat kunnolla ja yrittää parhaansa. Tuota dokumenttisarjaa, kun on seurannut, niin on huomannut, että nuo urheilijat ovat tehneet urheilun saralla samaa, mitä itse on tehnyt opiskeluissa tai työelämässä. Mennyt eteenpäin valtavalla omistautumisella niin, ettei elämään ole juuri mahtunut mitään muuta kuin se yksi juttu ja ollut niin kiire ja niin paljon tekemistä, että joskus on tehnyt vaikkapa 40 tuntia putkeen hommia nukkumatta tai tehty pari vuotta ihan minimaalisilla unilla yrittäen välttää kaikkea sellaista mikä voisi tuoda väsymystä, jonka seurauksena pitäisi nukkua enemmän ja tehdä hommia vähemmän. Tottakai aina löytyy kriitikoita. 90-luvulla kauppakorkeakoulussa väitettiin, etten elä 30-vuotiaaksi, kun teen aina kaiken täysillä ja moninkertaisesti kaikkea siihen verrattuna, mikä on järkevää ja mukamas tervettä. Jostain kumman syystä olen yhä 44-vuotiaana elossa.

isometsä3
Urheilu-Suomi: Jakso 1: Verta ja Hikeä / Yle Areena

Eli siis kyllä minusta italialaisilta ja amerikkalaisilta valmentajilta tai kenialaisilta ja Moenilta kannattaa ottaa mielummin oppia kuin koululiikunnan traumatisoimilta tupakantumppaajilta. Täytyy toki olla käsitys siitä, mihin itsellä on mahdollisuudet tai vaikkei siitä olisikaan käsitystä, niin pitää olla ainakin tieto siitä, minne on menossa eli mikä on tavoite ja kuinka tavoite voidaan saavuttaa. Se on samantekevää sinänsä, onko se tavoite 2.30, 2.40, 2.50 tai 3.00, sillä se riippuu niin monesta seikasta kuten lähtötasosta ja iästä, vaan olennaista on se, että mennään määrätietoisesti kohti tavoitteita ja käydään siellä äärirajoilla. Esim. itselläni muuttui virtsakin punaiseksi tiistain treenin jälkeen. Tuollaiset asiat pitää kestää ja mennä eteenpäin.

isometsä4
Urheilu-Suomi: Jakso 1: Verta ja Hikeä / Yle Areena

Minusta se suurin haittatekijä, mikä esim. itselläni on, liittyy ehdottomasti lepoon. Kun on seurannut televisiosta, miten ammattilaiset kuten Lauri Markkanen koripallossa tai vaikka juoksijat Afrikassa elävät, niin he lepäävät paljon. Treenaavat, syövät, ottavat päivälevot ja treenaavat jälleen. Syövät ja menevät nukkumaan. Täällä se homma menee niin, että tehdään duunia, treenataan, syödään ja nukutaan, jos ehditään. Se on vähän niinkuin julkkisjuoksija Casey Neistat sanoo, että jos on kiire, niin se ei ole syy jättää juoksemista väliin (hän juoksee tyyliin joka päivä, n. 120km viikossa), vaan sitten pitää tinkiä nukkumisesta. Hän nukkuukin vain neljä tuntia yössä ja käy maailmalla reissatessaan monesti lenkillä keskellä yötä hotellille saavuttuaan. Itselläni on nyt vähän sama juttu. Olen nukkunut pitkän aikaa vain 4-6 tuntia yössä. Se on osin pakonsanelemaa, sillä on sen verran paljon hommia, mutta toisaalta kun siihen on tottunut, niin nyt on vaikea saada nukutuksi enemmän. Joskus viikonloppuisin toki onnistuu pidemmätkin unet. Pyrinkin lepäämään muutenkin paljon viikonloppuisin.

Minusta vammat eivät johdu siitä, että harjoiteltaisiin liian kovaa, vaan ne ovat monien tekijöiden summa. Juoksualusta, oheisharjoitusten vähäisyys tai puute, ei fysioterapiaa, levon vähäisyys jne. vaikuttavat. Eivät ne siitä johdu, että on katsottu vähän liian kovien jätkien tekemistä. Ei, parhaansa pitää yrittää ja lähteä ns. tulta munille -asenteella harjoittelemaan. Joskus tulee vammoja ja joskus ei, mutta ei niitä loukkaantumisiakaan pidä alkaa pelätä. Ne kuuluvat lajiin. Sitä pitää yrittää tosissaan ja katsoa, miten käy. Eikä jäädä kotiin laulamaan ukko nooaa tai mennä leikkimään piirileikkejä Mannermaan ja Alatalkkarin kanssa jonnekin matalan kynnyksen juoksukouluun. Ne ovat ihan pilipalijengiä, eikä sillä ole urheilun kanssa mitään tekemistä.

Tavoitteeni on muuten ohittaa lähiaikoina kävijämäärissä Juoksufoorumi, joten sen vuoksi olen nyt lisännyt sisältöä, mikä ei ole ihan pelkästään itseäni varten. Esim. harjoittelu Aktiaan oli esimerkki tästä. En ole itse menossa Vantaalle kilpailemaan, mutta en voi estää muiden kilpailemista siellä, joten tarjoan heille apua, jotta pärjäisivät hyvin. Olen tavallaan huippu-urheilun ja mannermaiden välimaastossa. Ainoa kanava heille, jotka aloittavat ilman juoksutaustaa, mutta ovat samalla kuitenkin tosissaan liikenteessä, eivätkä tulleet lajin pariin pelleilemään.

Mainokset