Where Dreams Go To Die

Viime torstaina havaitsin the Ginger Runnerin eli Ethan Newberryn ladanneen YouTubeen elokuvansa Where Dreams Go To Die, joka kuvaa ultrajuoksija Gary Robbinsia hänen tavoitellessaan Barkley Marathonin läpipääsyä. Olin seurannut jo viime syksynä sitä, kun nuo kaksi kiersivät ympäri Pohjois-Amerikkaa ja esittivät tuota elokuvaa jonkinlaisella kiertueella. Jo silloin oli lupaus, että elokuva tulee myöhemmin ihan vapaasti katsottavaksi. Perjantai-iltana yhdentoista aikaa päätin, että katson ohjelmaa hetken, mutta se olikin niin mielenkiintoinen. Tiesin tarinan pääpiirteittäin, mutta silti 1,5 tuntia meni kuin siivillä ja jätti jälkeensä paljon ajatuksia.

Jos joku ei halua tietää tuota tarinan sisältöä, niin voi skipata tämän kappaleen ja katsoa ensin elokuvan. Tilannehan oli siis sellainen, että viime vuoden Barkleyssa Gary Robbins kadotti viimeisellä kierroksella sumussa kirjan sivut, mitkä pitää kerätä osoittaakseen kiertäneensä reitin. Lisäksi hän saapui maaliin 6 sekuntia maksimiajan jälkeen eli 60:00:06. Syynä oli ääretön väsymys, mikä johtui siitä, että järjestäjä lähetti heidät matkaan heti puolen yön jälkeen vähäisillä unilla ja tuon 60 tunnin aikana taisi olla puolen tunnin lepohetki. Siinä tulee siis helposti joku 70-80 tuntia valvomista. Tämä niin lähellä oleminen johti siihen, että Robbinsista tuli maailmankuulu. Tämä elokuva on tehty niin, että se kertoo paitsi tuosta vuodesta, mutta myös edellisen vuoden kisasta sekä jonkun verran harjoittelustakin.

Aika julmaa, että treenaa vuoden ja sitten se on noin lähellä. Hänhän ei ollut vuoteen osallistunut mihinkään muuhun juoksutapahtumaan. Toipumiseen oli kuulemma pelkästään mennyt puoli vuotta ja toisen puolen vuoden hän käytti harjoitteluun. Tietyllä tavalla ymmärrän kyllä hänen tilannettaan ja siksi haluan asian ottaa esillekin. Toki täytyy todeta myös se, että ko. tapahtuma ei ole helppo, eikä maaliin pääsy itsestään selvää. Siellä on kautta aikain vain 15 kilpailijaa onnistunut maaliin pääsyssä. Itselläni tulee lauantain kisassa myös vuosi edellisestä startista. En ole juossut viime vuoden HHM:n jälkeen missään juoksutapahtumassa. Silloin suoritus oli kehno, koska olin talvella ja keväällä sairastellut niin paljon. Päätin satsata harjoitteluun. Kesällä tein maratonohjelmaa, kunto nousi, heinä-elokuun vaihteessa ajattelin olevani todella loistavassa kunnossa ja joku lokakuun maraton pyöri mielessä. Sitten tuli hamstring-vaiva. Se tuli jostain yllättäen. Se ei pamahtanut millään tavalla. Yht’äkkiä oli vain kipua, joka ei mennyt pois. Tuli reilun 2,5kk tauko, jolloin en voinut juosta mitään reippaampaa. Ei auttanut kuin odottaa ja satsata tähän kauteen.

Lokakuun lopussa aloin tehdä ekoja reippaampia lenkkejä heikolta pohjalta (ekalla kerralla jaksoin puolikkaan vauhtia kilsan) ja nostamaan määriä. Joulukuusta maaliskuun loppuun juoksin enemmän kuin koskaan eli 90-120km viikossa ja tein laadukkaita harjoituksia. Olin paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ajattelin, että haave sub 2:50 alkaa olla realistinen. Tekisin alle 2:55 suorituksen jossain kesän maratonilla (Turkuun oli tarkoitus mennä, vaikka reitti ei olekaan kaikista nopein, eikä juoksijoita niin paljon) ja sitten olisi vielä myöhemmin syksyllä ja ensi keväänä kaksi mahdollisuutta parantaa. En ollut koko talvena kertaakaan kipeänä, mikä johtunee siitä, etten kulkenut julkisilla. Sitten sain sukulaisilta jonkun viruksen, joka meni tonne keuhkoihin. Ei ollut kuumetta, mutta olin viisi viikkoa kipeänä ja jossain kolmen viikon jälkeen se meni vain pahemmaksi. Ensimmäinen viikkohan oli ihan ok. Yskin, mutta pystyin juoksemaan. Sitten se meni sellaiseksi, että hikosin vain, enkä jaksanut juosta yhtään. Kokeilin mm. kevyttä vesijuoksua ja pidin lepopäiviä. Sen jälkeen se meni huonommaksi ja olin ihan vuoteenomana. Olo oli hirvittävä, kun tuntui, ettei pysty seisomaan, makaamaan, eikä istumaan. Jos kävelin vähän esim. portaita, niin olin ihan puhki ja syke nousi. Keuhkoissa oli ihan älytön määrä sitä limaa. Vaikka viikkotolkulla yski jumalattomasti, niin se ei mennyt veke. Vasta sitten kun tuli kova nuha, tauti alkoi hellittää ja viiden viikon jälkeen pystyin palaamaan treenin pariin.

Ekat lenkit olivat vapun tienoilla. Kävin mm. katsomassa Helsinki10 -kisaa pari päivää ennen vappua. Se taisi olla toinen tai kolmas kevyt treeni taudin jälkeen. Harmitti, etten päässyt viivalle, sillä reitti oli mielenkiintoinen, tapahtuma uusi ja olin ilmoittautunut sinne. Kuitenkin kevyistäkin lenkeistä jalkani tulivat niin kipeiksi, ettei edes kympin juokseminen ollut mitenkään realistista. Alkuperäinen ajatuksenihan oli juosta jo tuota ennen HSM:n kymppi. Sitten tuon jälkeen vielä Helsinki Running Dayssa vitonen kunnes nyt HHM ensi viikonloppuna. Käytäntö oli vähän toisenlainen kuin suunnitelma. Nyt ollaan menty tuosta joku 5,5 viikkoa eteenpäin ja voisi olettaa kunnon palautuneen, mutta ei. Tein eilen kisasimulaation. Ajatuksenani on ollut nyt se, että jos juoksisinkin vain 4 min/km vauhtia varman päälle tuossa kisassa, niin jaksaisin pidemmälle ja saisin taisteltua jollakin tavalla kisan kunnialla maaliin. Tässä on iso ero jopa viime vuoteen, jolloin lähdin 3.45 vauhtia liikenteeseen ja ihmettelin, kun kunto ei riitä. Eilen oli niin kylmä ja tuulinen ilma, etten halunnut tulla kipeäksi, enkä myöskään revähdyttää jalkojani, joten juoksin juoksumatolla. Se oli kuitenkin vaikeata ensimmäisestä askeleesta lähtien. Se on hassua, jos vertaa esim. siihen viime elokuun alkuun, jolloin huomasin olevani kunnossa, niin silloin kun menin Adiokset jalassa radalle, niin jo alkuverryttelyjuoksu himasta radalle oli sellainen, että vauhti tuntui painuvan väkisin alle 4 min/km. No nyt tein kaikkeni, enkä silti meinannut jaksaa juosta tuota vauhtia. Maaliskuussa juoksin sentään tonnit 3.32 min/km niin, että niitä pystyin tekemään 8-12 ja jos juoksin 3.25 min/km, niin niitäkin meni joku 4kpl. No nyt en meinannut jaksaa 4 min/km vauhtia ollenkaan ja olen kuitenkin juossut jo 5-6 viikkoa sairastelun jälkeen. Alkuperäinen ajatukseni oli juosta 12-15 kilsaa nelosen vauhtia, mutta lopulta juoksin vain 8. Olisin oikeasti voinut juosta kympin, sillä vitosen jälkeen se juoksu tuntui hieman helpommalta, mutta lenkin aikana tajusin, että kun kisaan on enää 3,5 vrk ja kun olen noin ovilla tuossakin vauhdissa, niin ei kannata rasittaa liikaa. Niinpä juoksin vain kasin ja verrat alkuun mukaan ottaen yhteensä tuli 13km + puolen tunnin coretunti alle.

Seiväshyppääjä Wilma Murto, joka on kärsinyt jalkavammasta, mikä on estänyt harjoittelun, sanoi eilisen Paavo Nurmi Gamesin jälkeen Ylen haastattelussa, että kun hän ei ole pystynyt harjoittelemaan, niin hän nauttii tämän kauden vain kilpailemisesta, eikä pyri tuloksiin. Itse en ymmärrä miten voisin tehdä juoksussa saman. Miten voisin nauttia, jos joka hetki tuntuu karmealta? Tosin voihan se olla, että kunto paranee kovien harjoitusten ja mahdollisten kisojen myötä, jolloin esim. elokuussa pystyn jo paljon parempaan. Entä jos niin ei käykään? Aitajuoksija Annimari Korte kertoo Iltalehdessä olleensa viisi vuotta sairaana. Itselläni kun on kokemuksena se mystinen sairaus 2014, joka aiheutti puolentoista vuoden telakan, niin en ole kyllä enää valmis samaan. Toki tilanne ei ole nyt niin huono, sillä silloinhan en pystynyt juoksemaan ja vesijuoksussakin jalat kramppasivat. Nyt pystyn ihan hyvin urheilemaan, mutta suorituskyky on nollassa. Niinpä mielessä vaanii sellainen ajatus, että entäpä jos se virus jätti jälkensä. Entäpä jos elimistöni ei toimi normaalisti. Vai mikä ihme siinä muuten voi olla syynä, että kunto ensinnäkin meni niin hemmetin alas niin äkkiä ja toiseksi, miksei se palaudu nyt.

Tuo Gary Robbins -elokuva on hyvä esimerkki siitä, että joskus ne unelmat ovat niin äärettömän lähellä ja silti ne eivät toteudu. Nyt on itsellä tosiaan sellainen olo, että kun keväällä kaikki näytti vielä selvältä, niin nyt olen ihan pihalla ja alakuloinen. Oli selkeä puolentoista vuoden tiekartta. Tiesin mitä teen ja olin menossa koko ajan oikeaan suuntaan. Itseluottamus nousi korkealle kun tiesi olevansa kunnossa ja tiesi, että omat tavoitteet ovat täysin realistiset. Nyt sitten vain muutama kuukausi myöhemmin tilanne on sellainen, etten tiedä tuleeko tästä mitään. Jos nyt kesän aikana tilanne ei treenin myötä parane, vaan tästä tulee joku vuosien taistelu terveyden kanssa, niin se on kyllä kilpailemisen kanssa tässä. Mä en aio odottaa enää vuosia. Sen treenin on alettava purra nyt pian.

Katsokaa ihmeessä tuo elokuva, se on todella hyvä.

Mainokset