Täytin 45 vuotta! Elämänmuutos.

YoTäytin viime viikon torstaina 45 vuotta. Sen johdosta oli tarkoitus julkaista blogissa kirjoitus. Lopulta en julkaissut mitään. Askelmerkit lankulle tulossa olivat pielessä. Tuli vain rasteja taululle, en saanut haluamaani asiaa oikealla tavalla muotoiltua. Niinpä minusta oli tärkeämpää siirtää julkaisua ja saada sanotuksi se, mitä halusin kuin postata jotain, mikä ei ole niin kuin sen pitäisi olla. Ylläoleva kuva on muuten otettu jo ennen juhannusta. Alun perin tarkoitus oli jotain kirjoittaa jo silloin. Itse asiassa kirjoitinkin ja ajastin julkaisun, mutta muutama tunti ennen hoohetkeä tulin toisiin ajatuksiin ja siirsin sitä viikolla. Lopulta deletoin koko tekstin ja laitoin asian hautumaan.

Tämä on ollut noin puolentoista vuoden prosessi, mikä on johtanut siihen, mitä aion nyt tehdä. Se ei ole ollut helppo tie, mutta välttämätön, koska en ollut tyytyväinen elämääni. Olin ihmetellyt pitkään, miksi asiat, jotka ennen olivat tuottaneet iloa ja tyytyväisyyttä kuten matkustaminen tai syömässä tai terassilla käynti, eivät enää tuoneet hyviä fiiliksiä. Oikeastaan kaikki vapaa-ajan toiminta tuntui yhä merkityksettömältä ja niistä asioista oli vaikea saada mielihyvää. Luulin, että iän myötä ihminen on kokenut sen verran paljon, ettei hän enää saa kiksejä samalla tavalla kuin nuorempana. Niinpä pikkuhiljaa aloin tehdä entistä vähemmän asioita. Oikeastaan sen jälkeen kun oli se mystinen 1,5 vuoden sairastelu ja siihen päälle vielä käsi poikki, olen tehnyt aika vähän asioita vapaa-aikanani. Viimeiset kolme vuotta olen ollut aika passiivinen. Ero aiempaan elämäntapaani on ollut suuri.

Asia alkoi huolestuttaa, kun en toisaalta oikein halunnut tehdä mitään, mutta toisaalta mitä enemmän olin kotosalla, niin sitä huonompi fiilis minulla oli. Jos pystyin juoksemaan ja treenaamaan, niin oloni oli aika hyvä. Se johtui siitä, että treenin jälkeen minulla oli hyvänolon tunne ja sen lisäksi olin väsynyt, kello oli jo aika paljon, joten kun söin ja katsoin vähän televisiota, olikin jo aika mennä nukkumaan. Ongelmat iskivät päälle silloin, jos olin sairaana tai jos oli liikaa vapaa-aikaa kuten joku pyhä. Vuosi sitten keväällä luin ihan muista syistä Aki Hintsa – Voittamisen Anatomia -kirjan ja se sai käänteen aikaan. En lukenut ko. kirjaa tästä syystä, mutta kun sitä luin, niin aloin ajatella asioita. Sivulla 69 Hintsa sanoo:

hyvinvointi on menestyksen perusta ja edellytys. Ei ole kohtuullista edes odottaa urheilullista tai muuta menestystä, jos ihminen ei voi hyvin. Toisin sanoen ennen kuin keskitytään voittamiseen, pitää perustan olla kunnossa. Korttitalon päälle ei voi asettaa tiiliskiveä.

importantTajusin, ettei perusta ollut sillä hetkellä omalla kohdalla kunnossa ja päätin tehdä silloin elämänmuutoksen. En ollut kuitenkaan valmis siihen vielä silloin. En tiennyt kunnolla, mistä paha olo johtui, miksi sisässäni oli niin paljon vihaa ja mitä voisin tehdä asioille. Vaati lähes puolitoista vuotta, jotta voin nyt sanoa, mikä on ollut pielessä. Vuosi sitten käytin kesän hyvin pitkälti analysointiin. Kun kävin esimerkiksi lenkillä, niin analysoin juostessani itseäni ja purin pala palalta osiin. Luin jostain, että se on vaarallinen, mutta tehokas menetelmä. Siinä joutuu kohtaamaan kaikki asiat ja menemään ikäänkuin rajalle, josta voi sitten kipata kummalle tahansa puolelle. Pyrin peilaamaan menneisyyteen ja miettimään, mitkä asiat aiemmin tuottivat iloa ja onnellisuutta ja millaisia asioita haluaisin elämääni kuuluvan jatkossa. Mietin hyvin tarkkaan vahvuuteni ja heikkouteni. Kirjoitin päivittäin asiasta vähän päiväkirjan omaisesti ja pääsin silloin aika hyvään käsitykseen asioista ja syksyllä, kun pääsin takareisivammastani eroon ja pystyin aloittaa harjoittelun, niin tein kahden vuoden suunnitelman, projektin, minkä oli tarkoitus huipentua maratonin SM-kisoihin, minkä jälkeen olisin jättänyt kilpailemisen ja keskittynyt muihin asioihin. Annoin juoksulle siis kaksi vuotta aikaa ja sen jälkeen alkaisi kilpailemisen jälkeinen aika, jolloin prioriteetit olisivat muualla.

Aluksi kaikki menikin loistavasti. Huomasin, että kestän entistä suurempia juoksumääriä ja kuntoni kehittyy suotuisasti. Tein huolellisesti oheisharjoituksia, eikä mitään vaivoja ollut. Projekti meni kuin juna eteenpäin. Joskus oli lihaksissa kovia kohtia, mutta nekin lähtivät rullaamalla. Parasta oli se, etten ollut kertaakaan kipeänä. Edellisenä talvena olin ollut kolme kertaa kipeänä sairastaen mm. influenssan, enkä halunnut kokea samaa. Niinpä olin päättänyt etten käytä esim. julkista liikennettä kertaakaan, jotta en sairastuisi. Lopulta pääsiäisenä se meni kuitenkin kaikki mönkään ja sairastuin. Kipeänä olevat sukulaiset saivat tartutettua taudin minuun, eikä kyseessä ollutkaan mikään normiflunssa. Keuhkoihin meni virus ja se kesti 35 päivää. Kuntoni romahti totaalisesti. Aikomukseni oli ollut aloittaa huhtikuussa harjoitusohjelma, joka tähtää elokuun maratoniin ja tehdä sitten mahdollisesti loppusyksystä vielä toinen maraton. Suunnitelmat menivät uusiksi. Se on hämmästyttävää, kuinka hauras kroppa on. Niki Lauda esim. sai keuhkokuumeen, joka tuhosi hänen keuhkonsa. Minä sairastuin vakavasti, vaikkei noussut edes kuumetta ja olin terve, hyväkuntoinen urheilija. Nyt ei käynyt samalla tavalla kuin sydänlihastulehduksen kanssa, että olisi tullut parin vuoden helvetti, enkä ollut muutenkaan vaarassa mitenkään kuolla, mutta otti aivan suunnattomasti päähän ja ihmetytti, että taas oltiin siinä tilanteessa, että piti varoa kaikkea, vaikkei ole kuumettakaan. Pitää sykemittaria, vaikkei urheilekaan ja ihmetellä. Kaiken lisäksi se pirun tauti paheni kolmen viikon jälkeen. Pari päivää oli sellainen olo, etten tuntunut oikein pysyvän tajuissani. Oli niin tolkuttoman huono olo silloin.

Lopulta se tietysti parani ja olin tyytyväinen. Luulin, että kun juoksen viikossa joku 100km kevyttä, niin pääsen taas sellaiseen tilaan, että voin harjoitella kuten ennen. Näin ei tapahtunutkaan. Influenssan ja kaikkien vastaavien jälkeen tuo on toiminut, mutta nyt ei. Kuntoni oli laskenut ihan tolkuttoman paljon, eikä se treeni purrut yhtään. Vaikka kävin lenkillä, niin se ei auttanut. Jaksoin juosta jotain puolikkaan vauhtia kilsan ja vaikka kuinka kävin lenkillä, niin kuntoni ei noussut. Masennuin silloin pahasti. Maratontavoite menetti merkityksensä ja koko juoksu lajina alkoi tuntua typerältä. Tuntui, ettei se ole panostuksen arvoista ja toiseksi mietin, että mitä hiton merkitystä sillä oikeasti on, juoksenko jonkun tietyn rajan alle jollain juoksumatkalla vai enkö. Mietin niitä asioita, joita haluaisin mieluummin tehdä, mutta joihin ei ollut oikein mahdollisuutta. Mietin, etten mä tällaista ole halunnut ja silloin aloin harkita vakavasti itsemurhaa.

facebook

Analysoidessani asioita, olin tajunnut ilon, tyytyväisyyden ja onnellisuuden tulevan vähintään yhtä paljon siitä, että asioita tekee yhdessä muiden kanssa kuin siitä, mitä tekee. Eli vaikka olisi kuinka innostunut jostain asiasta tai kokisi sitä kohtaan intohimoa, niin jos aina pitää kaikki tehdä yksin niin se ei tunnu siltä, että se olisi elettyä elämää. Sen takia asiat olivat viime vuosina alkaneet tuntua niin mitäänsanomattomilta, kun minulla ei ollut enää niitä muita ihmisiä ympärilläni, joiden kanssa niitä elämyksiä oli mahdollista kokea. Ihmettelin sitä kulttuuria, mikä täällä on vallalla. Aiemmin itselläni oli todella paljon kavereita ja monia hyviä ystäviä ja yht’äkkiä kaikki pitivät yhteyttä korkeintaan Facebookissa, eivätkä tavanneet enää toisiaan. En ymmärtänyt sitä ollenkaan. Mikseivät ihmiset halua tavata toisiaan. Olen vasta nyt kesänä tajunnut asiaa, kun Hesarissa oli artikkeli, jossa kerrottiin Suomen olevan pariskuntien maa. Kun ihmiset menevät parisuhteeseen, he alkavat kököttää himassa ja sitten jos kaveriporukassa tarpeeksi moni seurustelee, niin sitten ei ole enää mitään jäljellä. Se on ihan erilaista kuin muissa maissa, jossa mennään esim. isolla porukalla syömään riippumatta siitä, seurusteleeko joku vai eikö. Ihmiset haluavat tavata ystäviä ja tuttavia, koska se on kivempaa syödä yhdessä ja vaihtaa kuulumisia kuin kököttää kahdestaan puolison kanssa joka ainoa ilta.

Täällä tuntui olevan umpikuja vastassa. Mulla ei ollut tyttöystävää, kaverit eivät halua nähdä toisiaan, juoksu ei tuota kunnollista iloa ja porukka lajin parissa on eripuraista riitelijää. Ajattelin, että nyt saa riittää, voimat eivät riitä siihen, että aamusta iltaan se eläminen on niin hemmetin rankkaa. Halusin elää eri tavalla, mutta koin, ettei ole rahkeita muuttaa niitä asioita, mitkä siihen onnelliseen elämään vaadittiin ja tuntui, etten vain yksinkertaisesti jaksa. Sitä paitsi multa puuttui tavoite. Jos joudun tekemään asiat yksin, niin mietin, mikä olisi niin suuri asia maailmassa, minkä haluaisin saada välttämättä aikaan, jolla olisi niin suurta merkitystä, että se olisi ihmiskunnan kannalta pakko saada tehtyä, jos se samalla edellyttää sitä, että joutuu tekemään asiat yksikseen. En keksinyt yhtään ainoata sellaista asiaa. Päätin, että jos asioita ei voi tehdä yhdessä, niin en elä sitten ollenkaan.

Toukokuu oli ihan helvettiä. Otti suunnattomasti päähän käydä lenkillä, kun kunto oli surkea, enkä voinut haaveillakaan kilpailuista ja mietin koko ajan synkkiä ajatuksia. Välillä olin jotenkin sumussa, koska en enää muista täysin, miten asiat menivät. Toukokuu oli normaalia lämpimämpi ja muistan, että mua harmitti, kun en voinut tehdä tiettyjä asioita kavereiden kanssa. Olin tottunut siihen, että viime kesät olivat olleet paskoja, mutta nyt kun oli parempi ilma, niin en pelkästään iloinnut siitä ilmasta, vaan harmitti. Sitten tuli se Bourdainin itsemurha, jossa ensimmäistä kertaa tuollaisen teon tehnyttä ei kohdeltu julkisuudessa luuserina, vaan tuli oikein erikoislähetyksiä vaikka kuinka paljon ja asiasta puhuttiin positiiviseen sävyyn. Se hämmensi, mutta samalla tajusin asioiden mittakaavan ja sen, että kuolema oli täysin tarpeeton. Oma mielialani alkoi samaan aikaan muuttua parempaan suuntaan. Aloin hyväksyä huonon kuntoni ja ymmärtää, ettei haittaa, vaikka Helsinki Half Marathon menisi huonosti. Eikä haittaisi vaikka saisin siitä suorituksesta paljon kritiikkiä. Aloin nähdä sen tapahtuman ajoittain mahdollisuutena, en uhkana. Tiesin, että kausi on pilalla, enkä saisi mitään kunnollisia tuloksia aikaiseksi, mutta voisin silti mennä kisaan ja nauttia. Se olikin aidosti hyvä päivä ja koin siellä vain positiivisia asioita. Tulos oli huono, mutta tiesin sen ja lähdin liikkeelle varovasti. Ei ollut vauhtikestävyyttä juosta lainkaan kovempaa. Sää oli hieno ja päivä jätti hyvän maun. Juoksun merkitys lajina itselleni oli muutenkin jo laskenut. Mietin muita asioita ja tulevaisuutta.

Viimeinen kunnon kiirastuli oli Juhannus. Saatiin taas tättärää juhannusaatoksi joku 12-13 astetta, myrskytuulta ja sadetta. Olin todella huonolla päällä. Ajattelin, että huono sääkään ei haittaa, jos on hyvää seuraa. Muistelin 80-luvun Juhannuksia, jolloin olimme aina isolla porukalla saaristossa. Kaikenlaista tapahtui, sää oli joskus huono, joskus hyvä, mutta aina oli mukavaa. Pelata ja tehdä asioita, syödä isolla porukalla jne. Miksi nykyajan Suomen pitää muka olla epäsosiaalisempaa kuin mitä se oli reilut 30 vuotta sitten? Meidänhän piti muuttua eurooppalaisemmiksi. Mä en tajunnut sitä ollenkaan ja päätin taas, etten saakeli halua elää enää. En jaksaisi yhtään tällaista päivää enää, että on joku pyhä ja makaan yksikseni jossain ja olo on sellainen käsittämättömän yksinäinen. Seuraavana yönä tajusin yhden asian. Muistin sen, kun mulla oli synnynnäinen lonkkavika ja jouduin olemaan jo alle vuoden ikäisenä kuukausia sairaalassa, jotta se korjattaisiin niin, että voisin kävellä tulevaisuudessa normaalisti. En voinut opetella kävelemään samaan aikaan kuin muut, koska jalat olivat kipsattu, vaan minun piti mennä eteenpäin käsillä itseäni eteenpäin vetäen. En muista siitä ajasta sairaalassa mitään, mutta mutsi ja faija kävivät siellä paljon. Mutsi oli kuulemma siellä kolme kertaa päivässä joka päivä. Tajusin, että olen heille velkaa asioita, kun he olivat valmiita noin paljon silloin tekemään eteeni. Lisäksi mietin sitä, että kun faija on ollut terveysongelmien takia välillä huonossa kunnossa tai saanut jotain kohtauksia ja olen pelastanut hänen henkensä pari kertaa, niin eihän siitä mitään tule, että joku, joka on terve, tappaisi itsensä ja toinen taistelee pysyäkseen hengissä. Päätin, että jos tulee vielä sellainen todella epätoivoinen olo, niin mietin sitä, että mutsi oli kolme kertaa päivässä katsomassa mua sairaalassa.

heartTuosta on nyt kulunut kolmisen kuukautta. Kesä oli mahtavaa aikaa siinä mielessä, että ilmat olivat paremmat kuin vuosikausiin. Otin niistä ilon irti. Ensin kuitenkin iltoja sävytti kuukauden ajan futiskisat, mutta kisojen päätyttyä aloin nauttia helteistä. Periaatteessa kunto oli parantunut sen verran, että joskus heinäkuussa olisin voinut aloittaa maratontreenin. En ollut vauhtikestävyyden kannalta samassa kunnossa kuin ennen sairastumista, mutta olisin voinut silti aloittaa sen, mutta en halunnut. Minusta olisi ollut hölmöä uhrata kesä harjoittelulle, kun nyt oli kerrankin upeat ilmat. Oli aivan mahtavaa herätä aamulla, kun tiesi, että päivä olisi lämmin, eikä sataisi. Monesti jo aamupalalla parvekkeella tuli lähes hiki. Se oli aivan mahtavaa! Toinen juttu oli se, että mitä järkeä olisi ollut olla huippukunnossa joskus joulukuussa. Niinpä en tehnyt sitä. Laiminlöin kyllä kesällä oheisharjoittelun, mikä aiheutti melkoisia kireyksiä ja muita ongelmia takareisiin ja se on asia, mikä kaduttaa. Vasta nyt olen saanut tuota paremmaksi (vasen takareisi ei ole vieläkään ihan kunnossa, vaan kirraa vastaan). Seuraavalla kerralla pitäisi venytellä, hankkia pieni rulla, jolla rullata vaikkapa uimastadionilla jne. Muutakin oheisharjoittelua ja lihaskuntoa olisi voinut kesällä tehdä eli ihan optimaalisesti en kesääni viettänyt, mutta ei se haittaa. Jos jätetään nuo takareisien kireydet nyt huomioimatta, niin varsinaisesti telakalla en ole ollut vuoteen. Silloin, kun vuosi sitten elokuussa takareisi napsahti, enkä voinut treenata 2,5 kuukauteen muuta kuin hidasta lenkkeilyä, niin sen jälkeen mitään vammoja ei ole ollut. Sain melkein puoli vuotta treenattua todella hyvin kunnes se keuhkovirus pilasi kaiken. Nyt kesällä puolestaan vauhtia ovat hidastaneet yksi mieto kesäflunssa ja kaatuminen, jonka seurauksena polveni ja käteni menivät pahasti auki. Olen siis pystynyt itse päättämään treenaanko ja kuinka paljon sekä miten kovalla intensiteetillä. Päätin mennä nautinto edellä ja pitää sekä määrän että tehot sellaisina, että ehdin nauttia kesäpäivistä.

Viime sunnuntain kymppi oli osoitus siitä, että olen ihan hyvässä kunnossa. En ole tehnyt mitään maratonohjelmaa, en ole juossut kovin reippailla vauhdeilla, en ole kilpaillut, en ole juossut vetoharjoituksia juurikaan jne. Silti pystyin 39 ja risat juoksemaan, eikä se juoksu tuntunut pahalta missään vaiheessa. Niinpä minulla olisi nyt aika hyvät edellytykset aloittaa maratonharjoittelu. Jos nyt alkaisin 18 viikon ohjelmaa tehdä, niin olisin kunnossa tättärää tammikuun loppupuolella. Se ei ole ehkä ihan optimaalinen juttu. Ehkä tässä pitää hieman vielä odottaa. Venaankin mielelläni, sillä kuten sanottua, niin en ole valmis enää samaan elämäntapaan, mihin aiemmin.

Don’t wait for things to happen to you. Make them happen.

En enää halua, enkä jaksa elää elämääni samalla tavalla kuin millaista se on viime vuodet ollut. Ennen kaikkea en halua, sillä sisukkaana jopa saattaisin jaksaa. Niinpä olen päättänyt tehdä sellaisen elämänmuutoksen, että alan tietoisesti muuttamaan palikka palikalta niitä osa-alueita. Yksi niistä on esim. se, että en oikeasti usko, mikseikö täällä toimisi samanlainen meininki kuin Etelä-Euroopassa, että aletaan vain yksinkertaisesti viettää ihmisten kanssa iltaisin enemmän aikaa, eikä nysvätä siellä himassa. Onhan se ihme, jos sitä ei saa muutetuksi. Sama koskee muita asioita. Ei kaiken tarvitse olla niin kuin ne ovat. Jos joku asiat tuntuu hölmöltä, niin sen täytyy muuttua. Onnellisuus syntyy siitä, että asioita tehdään yhdessä ja eletään ja koetaan. Ei siitä, että jokainen puurtaa itsekseen tai istuu pelkästään tyttöystävän kanssa kaikki illat kahdestaan. Ei sen niin kuulu olla.

Sanotaan, että pitää pelata niillä korteilla, mitkä on jaettu. Luulen, että se ei ole totta. Ajatukseni on se, että jokainen kortti voi olla niin hyvä kuin henkilö haluaa sen olevan. Seuraavien päivien aikana esittelen tässä blogissa viisi korttia ja kerron millaisen haluan kunkin niistä olevan. Tavoitteena on sitten se, että alan työstää jokaista osa-aluetta kohti sitä päämäärää, jotta viiden vuoden päästä, kun täytän 50 vuotta, elämäni olisi sellaista kuin mitä haluan sen olevan ja voisin sanoa, että tämä oli aallonpohja, johon putosin, mutta josta nousin ylös. Nousinhan minä sydänlihastulehduksenkin jälkeen ja silloin olin fyysisesti aivan nollassa. Tällä kertaa rapakunto on henkisellä puolella. Kuten Jim Carrey on sanonut: If you ain’t desperate at some point in your life, you ain’t interesting. Kovista kokemuksistakin syntyy jotain hyvää ja ennen kaikkea aurinko nousee huomennakin. Jokaisella on mahdollisuus päättää itse, miten haluaa jatkossa maan makaavan.

Mainokset