Mitä Amstel vaikuttaa juoksijaan?

DSC_7706-774x1376Sain vihdoinkin maistaa juoksijoiden kulttiolutta Amstelia. Olen sitä toki joskus aiemminkin juonut, mutta nyt en ole sitä maistanut about neljään vuoteen, seitsemään kuukauteen ja viikkoon. En silloin sitä viimeksi maistaessani tiennyt sen juoman merkitystä.

Olin Mortmartrella Chez Camille -nimisessä baarissa. Seuraavana aamuna oli suunnitelmissa juosta Pariisin puolimaraton ja olin ollut syömässä. Olin selvittänyt, mikä on Pariisin paras pizzeria ja kävellyt sinne hotelliltani paljon enemmän kuin puoli tuntia karttaohjelman avulla. Piti mennä Mortmartren yli ja se oli siellä jossakin toisella puolella alhaalla. Kun saavuin sinne, minulta kysyttiin: onko pöytävarausta. Siis tavallisessa pizzeriassa. Pöydän olisi saanut kuulemma joskus yhdeksän viikon päästä, mutta saisin pizzan mukaani, jos tahtoisin. En tahtonut. Kävelisin ehkäpä kolmevarttia hotelliini ja söisin huoneessa kylmää pizzaa. Niinpä päätin jatkaa matkaa. Viereisessä liikehuoneistossa oli myöskin italialainen ristorante ja aivan kuin edellisessäkin, täälläkin henkilökunta puhui italiaa, joten minun ei tarvinnut käyttää ruosteessa ollutta ranskaani. Paikka oli puolillaan, joten istuuduin alas ja tilasin ruoan. Normisetti ennen kisaa eli pizza, cokis ja olut. Nastro Azzurro, tuo birra superiore sieltä tulikin melko pian kuten kuuluukin. Haluan nautiskella oluesta ennen kuin syödään, sillä silloin kun syön pizzaa, se kuuluu mennä alas Coca-Colan kanssa. Ei tämäkään paikka ollut hassumpi. Ruoka oli ihan jees. Söin ja päätin lähteä hotelliin nukkumaan, sillä kuten sanottua: oli se kisa seuraavana aamuna.

Tuli taas ylämäki, näin kadunvarteen hylätyn nojatuolin ja mietin: pitääkö jäädä huilaamaan. En jäänyt, vaan jatkoin matkaa. Mäen yli ja mäkeä alas. Olin jo lähes poissa koko alueelta ja lähdössä eteenpäin, kun näin kadulla auton. Se oli 50-luvun GMC:n pick-up puisella lavalla. Erinomaisessa kunnossa, kromigrillillä. Kerrassaan häikäisevän upea auto. Kun ihailin sitä, niin huomasin, että auton takana on baari (se auto on itseasiassa baarin omistajan) ja sen paikan pieni terassi sekä koko edusta siinä kadulla oli täynnä väkeä. Siellä näytti olevan kivaa, joten päätin poiketa yhdellä. Ei se mitään haittaisi. Paikka oli tupaten täynnä ja vaikka se oli boheemi baari, niin siellä oli loistava meininki. Tyylikästä porukkaa. Yksi kahdeksan hengen naisseurue isossa pöydässä ja he olivat kaikki kaunottaria. Tämä oli baarin takaosassa ja tutustuin heihin vasta, kun olin menossa vessaan. Baarin etuosa oli kapea siinä terassilta sisään käytäessä. Vasemmalla oli baaritiski ja muu osa oli hengailutilaa, jota oli aika vähän. Siinäkin oli ihan hyvää porukkaa. Iso Amstel, puolen litran tuoppi maksoi 5,80€, joten se oli pariisilaisittain erittäin edullinen paikka. Suurin osa asiakkaista olivat paikallisia, mutta oli siellä joitakin turistejakin. Meininki oli rento ja hyvä, minulla oli viehättävää naisseuraa. Mikä voisi enää mennä pieleen? Ai niin, kisa seuraavana aamuna, pitää herätä joskus kuuden tunnin päästä. Mitä teen? Menin baaritiskille ja otin pienen Amstelin, joka oli siis 25cl ja se tuli sellaisessa hyvin pienessä ylöspäin levenevässä pikarissa. Nautin vielä hetken seurasta ja join sen Amstelin haikean tunnelman siivittämänä. Kohta tämä olisi ohi ja minun pitäisi lähteä hotellille.

Kävelin kohti majapaikkaani allapäin, mutta keskittyneenä. Aamulla olisi kisa juostavana. Seuraavana päivänä juoksinkin siellä hyvin, puolikkaan ennätykseni ja illalla yritin palata Montmartrelle, mutta oli sunnuntai-ilta, huono sää, eikä siellä baarissa ollut ketään. Se oli juoksijan tapaan vähän sellainen menetetty tilaisuus. Hyvin usein käy niin, että kun kisa on sunnuntaina, niin lauantai-illasta jää fiilis, että menetti paljon ja kisan jälkeen sunnuntaina ei löydäkään kauheasti kivaa. Tuo oli tuolloin ja sen jälkeen en ole Amstelia juonut. Monet Kreikassa matkanneet ovat niin kertoneet tehneensä. Jodlaaja puolestaan on hehkuttanut blogissaan Amstelia Espanjasta käsin. Vain minä olen joutunut tyytymään Heinekeniin ja muihin Suomessa myytäviin oluisiin kunnes nyt… Näin Viking Linen lehdessä Amstelin mainoksen ja kun kävi niin, että lähipiiristä sillä laivalla Ruotsiin matkattiin, niin otin asian esille sillä seurauksella, että tänään sain käsiini Amstelia. Kävin salilla tekemässä punttitreenin, juoksin matolla kympin, saunoin ja lopulta lähdin kotiinpäin. Himassa safkaa ensin alle ja sitten korkkasin tämän Amstelin ja ryhdyin katsomaan dokumenttia Kolumbiasta. Se olikin hyvä ohjelma.

Ei yksi Amstel nyt kuuhun vie, mutta se oli ihan hyvänmakuista, pehmeää olutta ja kuten sanottua, niin olin muutenkin rentoutuneessa mielentilassa, jota monesti urheilija kaipaa. Unohtaa tavoitteensa, unohtaa muut elämänsä haasteet ja velvollisuudet keskittyen vain siihen iltaan. Katsoin uutiset ja tulin pitkälleni. Katsoin jotain YouTubesta ja sitten klikkasin minulle suositeltua videota, jossa lauletaan mitaleista. Kultaa ja pronssia… Ehkä tässä Amstelissa on sittenkin oikeasti taikaa? Jos ei ole, niin ainakin se on juoksijoiden kulttiolutmerkki.

Mainokset