Luontevia kohtaamisia: näin minulle tapahtui eilen!

nainenNäyttääkö kuva tutulta? Ihminen syömässä tai kahvilla, nenä kiinni kännykän ruudussa. Joka pöydässä voi olla sama meininki. Tuo on todellisuutta Suomessa tällä hetkellä. Jokainen menee omaan pöytään, vaikka olisi liikkeellä yksin ja jos kaikki pöydät ovat varattuja, saatetaan kysyä, onko tässä tilaa, mutta sen jälkeen kun samaan pöytään on istuttu, ei sanota enää sanaakaan.

Eilen oli toisin. Menin erääseen kahvila/lounaspaikkaan, jossa on yleensä ollut tiistaisin munkkeja. No nyt ei ollut, joten jäi munkki syömättä. En lähtenyt silti sieltä tyhjin käsin. Tapahtui nimittäin niin, että yht’äkkiä joku istui samaan pöytään (vapaita pöytiä ei ollut) kysymättä lupaa. Hän ikään kuin oletti, että on normaalia mennä sinne, missä on vapaita tuoleja. Hetken päästä hän alkoi keskustella luontevasti kuin se olisi maailman luonnollisin asia jutella tuntemattomille. Ulkomailla monesti niin onkin. Itselleni tulee jatkuvasti muualla ihmisiä juttelemaan, mutta ei Suomessa. Tämä henkilö kertoi olevansa Wienistä. Hän kertoi myös, että hänellä on siellä sellainen coachausfirma ja hän on opettanut väitöskirjan tekijöitä ja muita tutkijoita saamaan töitään eteenpäin. Kävimme ihan hyvän keskustelun tieteellisestä kirjoittamisesta ja sain vähän vinkkejäkin. Tämä Dr. Marius toimi siis hyvin luontevasti sellaisella tavalla, millä suomalaiset harvemmin toimivat. Yhden kerran on ollut suomalaisen kanssa vähän samantyyppinen kohtaaminen, kun joku tuomiokirkon nuorehko pastori kysyi Helsingin keskustassa lounaspaikassa, saako hän tulla syömään kanssani samaan pöytään. Silloin muita pöytiä oli vapaana, mutta hän kertoi, että lounastaa mieluusti seurassa. Silloinkin kävimme ihan hyvän keskustelun. Kerroin mm. siitä, että viimeisin käyntini kirkossa oli Milleniumina eli vuonna 2000, jolloin Suomi oli Euroopan kulttuuripääkaupunki ja Tuomiokirkko piti juhlavuoden aikana ovensa auki myös öisin. Kävelin baarista yöllä kohti Krunikan kotiani ja päätin ex tempore käydä katsomassa, mikä meininki kirkossa on.

Se oli hyvä, kun Dr. Marius kertoi siitä, kuinka tärkeätä on jakaa päiväänsä työskentelypätkiin ja niihin jaksoihin, jolloin pitää taukoa. Hän mainitsi myös, että se, että juoksen, on hyvä asia. Hänelle kuulemma kävely sopii paremmin, mutta juoksukin on jees. Lisäksi hän sanoi lopussa, kun kättelimme ja lähdimme eri suuntiin, että muille ihmisille jutteleminen on tärkeätä. Aloin miettiä asiaa ja tulin siihen lopputulokseen, että suomalaisilla on aidosti tuossa parantamisen varaa. Sellaiset luontevat kohtaamiset lisäävät onnellisuutta tai luovat jonkinlaista positiivista sisältöä päiviin. Se on kumma, kun ulkomailla ollessa tuntuu tapahtuvan aina enemmän kuin täällä Suomessa ja se johtuu osin varmaan siitä, että niitä ihmiskohtaamisia on enemmän. Ihmiset juttelevat toisilleen ja käyvät keskusteluja. Täällä päivät saattavat mennä niin, ettei kenellekään juttele mitään. Salilla yritän kyllä jutella ja varsinkin saunassa juttelen kaikille, sillä minusta sellainen jatkuvasti hiljaa istuminen on ahdistavaa, mutta siitä huolimatta totuus on se, että vaikka olen matkustanut paljon ja vaikka olen asunutkin ulkomailla, niin olen silti liian suomalainen siinä, että olen osa tätä kulttuuria. En ole ottanut tehtäväkseni avata luontevia keskusteluita. Olen enemmänkin aloittanut keskustelun silloin, jos minulla on ollut jotain oikeata asiaa tai silloin, jos joku asia on kiinnostanut todella paljon. Esim. jos näen jollain jotkut juoksukengät, mistä itsekin olen kiinnostunut, saatan kysyä siltä henkilöltä niistä tai jos näen jonkun kiinnostavan sykemittarin, niin sama juttu. En ole tottunut menemään jonkun pöytään ja aloittamaan siellä muina miehinä keskustelua.

Tähän asiaan täytyy asteittain pystyä tekemään jonkinlainen muutos. Dr. Mariuksen tapa toimia on parempi kuin keskivertosuomalainen tapa oleskella kahvilassa tai lounasravintolassa. Hyvistä keskusteluista jokainen saa jotain. Ne piristävät päivää ja motivoivat. Fiilis todellakin paranee, vaikka aikaa olisikin vähän siihen kulunut.

Mainokset