Treenivinkki: miksi sade ei haittaa?

dsc_9130-1376x774.jpgTai no itseasiassa kyllä se haittaa, mutta on syynsä, miksi sade ei aiheuta kuitenkaan ylitsepääsemätöntä haittaa ja syynä tähän on motivaatio. Kun motivaatio on kunnossa, pystyy suoriutumaan tehtävistään helpommin ja tämä koskee myöskin harjoittelua vaikeissa olosuhteissa kuten sateessa ja/tai tuulessa. Itse en esim. vielä ehkä kuukausi sitten olisi pystynyt harjoittelemaan tänä viikonloppuna ulkona, mutta nyt kun mietin tulevaa tämänpäiväistä pitkistäni, niin loppujen lopuksi se tosiasia, että ulkona sataa, on vain rasite, ei este.

Eilen oli tarkoitus juosta palauttava lenkki. Olin alun perin ajatellut juoksevani kenties jotain hieman reippaampaa ja sen jälkeen sunnuntaina todella hitaan pitkiksen, mutta kun jalkani kipeytyivät oudokseltaan perjantain Body Attackista, niin ei ollut muita vaihtoehtoja kuin juosta kevyesti. Olisin voinut mennä salille, rullailla jalkoja ja juosta matolla, mutta laiskuus voitti. En viitsinyt lähteä jonnekin päästäkseni harjoittelemaan kuivissa olosuhteissa. Ulkona satoi näet kaatamalla, mutta se ei oikeastaan edes harmittanut kovinkaan paljon. Neljän viikon ulkolenkkikuuri totutti minut juoksemaan rajuissakin olosuhteissa kuten myrskyssä. Niinpä kamat päälle ja ulos. Sen verran olin taktikoinut, että vaikka kyseessä oli kevyt lenkki, niin laitoin vähän nopeammat Adidaksen Bostonin jalkoihin. Syynä oli se, että en halunnut juosta kovinkaan kömpelöillä kengillä, mutta en myöskään hyvinvaimennetuilla Skecherseillä, sillä ajatukseni oli se, että jos ne kastuvat, eivätkä kuivukaan sunnuntain pitkikselle. Niinpä Bostonit jalassa lähdin matkaan.

dsc_9138-1376x774.jpgAstuin heti ensimmäisellä kilometrillä vesilätäkköön, jonka seurauksena toinen kenkäni oli täynnä jääkylmää vettä. Tuli mieleen, kuinkakohan paljon Shield-tossut olisivat auttaneet tuossa asiassa. Jatkoin kuitenkin lenkkiäni kuin mitään ei olisi tapahtunut ja ensimmäisten kilsojen aikana satoi oikeasti todella paljon. Lisäksi tuultakin oli jonkin verran, joten tuntui, ettei näe oikein mitään. Olin suunnitellut lenkin pituudeksi 12 kilsaa, joka pitäisi sisällään pistäytymisen Narinkkatorille, jossa olisi Coca-Cola-rekka. Ajattelin, että olisi kätevää juoda yksi cokis, ottaa pari valokuvaa ja lähteä jatkamaan matkaa. Kaivarin rannassa tuntui, että pääkin jäätyy. Minulla oli päässäni ohut Swixin hiihtopipo, joka on päälaeltaan verkkomaista materiaalia. Nyt tuuli ja sade piiskasi niin, että se oli oikeasti ikävän kylmä. Ajattelin, että loistavaa: sekä pää että varpaat ovat jäässä. Joissakin kohdissa oli jopa liukasta. Olin liukastellut jo mennessä jossain Jätkäsaaren tienoilla, jossa oli ilmeisesti edellisiltana tullut sohjoa, jonka päälle satoi nyt vettä, mikä teki siitä perhanan liukkaan. Silja Linen terminaalin edessä tilanne oli ihan samankaltainen. Se oli todella liukas paikka. Onneksi tuon jälkeen vastaavia mestoja ei juurikaan enää tullut.

dsc_9109-1376x774.jpgJuoksin aika hiljaa, sillä tarkoitukseni ei ollut revitellä. Oikeastaan kauppatorilla oli ainoa paikka, kun tuntui, että menen selvästi alle vitosen vauhtia. Juoksin siitä vielä Uspendskin katedraalille sinne ihan ylös saakka, jonka jälkeen päätin, että nyt on aika kääntyä takaisin. Sade oli lakannut, mikä oli ihan jees. Niinpä menin suorinta mahdollista tietä Kamppiin Cokisrekkaa katsomaan. Kun saavuin perille, niin huomasin, että sinne oli satojen metrien jono. Sama jono oli heille, jotka halusivat mennä tutustumaan rekkaan ja heille, jotka halusivat vain limun. Minusta se oli käsittämätöntä pelleilyä. Kuka hemmetti jonottaa alle euron maksavaa limua tuntitolkulla. En minä varsinaisesti limua kaivannutkaan tuollaisella lyhyellä lenkillä, mutta ajattelin, että siellä on pilvin pimein promohenkilöitä tölkkejä jakamassa, joten se olisi ollut ihan hauska juttu tempaista siellä yksi juoma ja jatkaa lenkkiä. Vaikka ei satanut, niin sekin seisoskelu märissä vaatteissa, kun otin valokuvia siellä ehkä kymmenen minuutin ajan, aiheutti sen, että minulle tuli kylmä, joten päätin juosta suorinta tietä takaisin himaan. Lenkin pituudeksi tulikin vain kymppi, eikä kahtatoista kilsaa ja sormet olivat sen verran kohmeessa, etten meinannut saada avaimia taskusta avatakseni oven.

dsc_9111-774x13761.jpgSateessa juokseminen tai matalapaine yleensä väsyttävät kyllä jostain syystä. Olin nukkunut todella pitkään tyyliin yli kymmeneen varmaan sen takia, kun oli niin pimeätä, etten tiennyt kellon olevan paljon. Siitä huolimatta lenkin ja safkan jälkeen olin aivan poikki. Tuntui, että olisin juossut 30 kilsaa kovaa. Yritin päikkäreitä, mutta ei siitä tullut mitään. Niinpä päätin kokeilla kävelyä ulkona. Siellä satoi edelleen, joten laitoin vettä pitävän Niken hupullisen takin päälle ja kävelin ulkona 10-15 minuuttia käyden samalla lähikaupassa. Kun tulin sieltä, olin ihan pirteä. Se siis auttoi, ehkäpä jopa liian paljon, sillä olin illalla niin pirteä, etten saanut unta. Toisaalta olinhan nukkunut myöhään. Käytin kuitenkin iltani aika viisaasti tutustuen 2.25 Valenciassa juosseen henkilön harjoitteluun. Kun huomasin alkuviikosta hänen parantaneen siellä enkkaansa 11 minuuttia, se antoi minullekin motivaatiota lisää. Tajusin, että kun harjoittelee tosissaan, voi saavuttaa tavoitteensa on se sitten kullakin mikä hyvänsä. Nyt tarkastelin vähän tarkemmin, mitä hän on tehnyt harjoittelussaan ja moni asia tuntui olevan järkevä. Tosin on otettava huomioon meidän tasoeromme. Jos hänen tuloksensa on jotain 15% parempi kuin oma ”unelmatulokseni” tulevaisuudessa, niin silloin se näkyy harjoitusvauhdeissa. Se näkyy myös määrässä. Jos juoksee koko ajan 15% nopeampaa, kerää 15% enemmän kilometrejäkin samalla harjoitustuntimäärällä. En siis voi edes olettaa sitä, että treenaisin keskimäärin 150 kilsaa viikossa. Voin  sen sijaan miettiä sitä, olisiko mahdollista, että maratonia edeltävällä harjoitusjaksolla juoksisin 120 kilsaa viikossa.

dsc_9101-774x1376.jpgEilisiltana sain pitkästä aikaa sellaisen tunteen, että haluaisin oikeasti taas harjoitella. Se tunne on pikkuhiljaa viimeisen parin viikon aikana palannut ja nyt tuli sellainen konkreettinen olo, että haluan harjoitella. 2017 kesällä tein treeniohjelmaa kunnes meni takareisi. Kun pääsin siitä yli, aloin treenata aika tosissani, mutta ilman ohjelmaa ajatuksenani nostaa määriä ja sen jälkeen aloittaa 18 viikon ohjelma. Määrien nostaminen sujui hyvin ja tein laadukkaita harjoituksiakin. Kehityin mielestäni valtavasti. Juuri ennen kuin piti aloittaa harjoitusohjelma, sairastuin, eikä se ollutkaan mikä tahansa tauti, vaan 35 päivää kestänyt keuhkovirus. Sen jälkeen oli intoa palata, mutta kunto oli romahtanut. Seuraava kuukausi meni todella kurjissa merkeissä, kun kroppa ei reagoinut tehoihin toivotulla tavalla, suorituskyky oli mennyt, eikä kunto tuntunut palautuvan. Masennuin ja menetin motivaationi harjoitella. En tiennyt miksi juoksen. Kesän helteet pelastivat siinä mielessä, että oli muuta tekemistä. Kävin lenkillä, mutta yritin nauttia enemmänkin kesästä kuin siitä harjoittelusta. Tuon jälkeen koitti syksy kuten joka vuosi, mutta into harjoitella ei oikein palannut. Yritin treenata, mutta oikeasti en kuitenkaan treenannut, vaan kävin vain lenkillä. Tavoitteeni oli saavuttaa 4500km vuosikilometritavoite, minkä suhteen tilanne näyttikin hyvältä, mutta en keksinyt syytä harjoitella. Juoksukengät, teorian tekeminen päivisin ja muut asiat tuntuivat tärkeämmiltä. Muutos tapahtui viimeisen kahden viikon aikana.

dsc_9132-1376x774.jpgKiitos kuuluu Stravalle, YouTubelle ja ulkojuoksukaudelleni. Innostuin katsomaan Stravasta segmenttejä, seuraamaan kuinka toiset harjoittelevat ja samalla juoksin ulkona iltaisin, vaikka keli oli huono. Olin ihan omissa ajatuksissani lenkin ajan, mutta kun saavuin lenkin jälkeen kotiin, oloni oli tyytyväinen. Paljon tyytyväisempi kuin salilla, jossa ei ole oikeastaan juoksijoita ollenkaan. Siellä on sosiaalista elämää ja tiettyjen tyyppien kanssa on ollut ihan hauska jutella. Samaten siellä saa lihaskunnon suhteen tehtyä paljon, mutta siellä ei löydä sitä syytä, miksi juoksen. Itseasiassa salilla käydessä tulee välillä sellainen tunne, että pitäisi lopettaa koko laji. Eiväthän ne muutkaan kilpaile missään, vaan tuntuvat olevan tyytyväisiä, vaikka vähän nykivät vähän laitteissa ja käyvät saunassa. YouTube oli sitten se viimeinen porkkana, joka toi innon harjoitteluun. Jotenkin huomiot siitä, kuinka muut harjoittelevat ja millaisia tuloksia he saavuttavat, saivat minutkin motivoitumaan. Olen viime päivien aikana selkeästi havainnut, miten erilaiset asiat voivat vaikuttaa kuntoon ja ennen kaikkea saanut monipuolisuutta lisää omaan ajattelutapaani. Esimerkiksi mäkien juokseminen on omalla kohdallani uusi asia, jonka olen ottanut mukaan harjoitteluuni. Vaikken juokse niitä näin talvella kovaa ja vaikkei mäet olekaan niin pitkiä täälläpäin, niin uskon niiden juoksemisen tuovan minulle paljon lisää juoksuvoimaa.

Tämä kaikki on johtanut siihen, ettei minua varsinaisesti harmita lähteä juoksemaan tämän päivän pitkistä vesisateeseen erittäin tuuliseen keliin. Nyt on ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa sellainen halu ja motivaatio treenata. Luulen kaiken lisäksi sen tulevan nyt oikeasta syystä. Ei siitä tuloslähtöisestä ajattelutavasta, vaan siitä lähtökohdasta, että olen alkanut pitää itse harjoittelusta. Haluan tehdä erilaisia treenejä ja kehittyä juoksussa. Ainoa harmin paikka tässä on ikä. Olisinpa 20 vuotta nuorempi, niin olisi kyllä sellainen paikka iskeä, ettei tosikaan. Täytyy myös lisätä se, että tuollaiset Cokisrekka-tyyppiset jututkin tuovat sisältöä harjoitteluun. Kevyemmillä peruslenkeillä on kiva, että on jotain ohjelmaa tai katseltavaa. Yritänkin lisätä treenauksen mielekkyyttä kaikenlaisilla asioilla, mitkä tuovat vaihtelua ja pitävät intoa yllä. Tänään lähden tekemään pitkistä samoille seuduille, missä käsi meni aikanaan sateella pitkiksellä poikki. Nyt otan revanssin ja juoksen sadepitkiksen paremmalla onnella. Vinkkinä siis se, että jos ja kun tietää, miksi asioita tehdään, niin ei kelienkään tarvitse olla plus 20C ja auringonpaistetta.

Mainokset