Juoksu vastapainona työlle/opiskeluille

dsc_0433-1376x774.jpgMietin tätä asiaa jo tiistain vesijuostessani ja päätin palata siihen joku kerta blogissani. Eilisen lenkin ja sen jälkeisen keskustelun jälkeen katsoin sen tarpeelliseksi. Kun olin ilmoittanut breikistä Stravassa, Oscar oli kommentoinut nimittäin seuraavasti:

juokseminen on varmaan hyvää tasapainoa, että jaksaa keskittyä.

Work and life -balance. Olen pitänyt tuollaisia tasapainojuttuja siinä mielessä hölynpölynä, sillä yleensä niistä kertovat naistenlehdet ja jutuissa käsitellään tyyppejä, jotka eivät satsaa yhtään mihinkään ja silti pitää olla muka tasapainoa. Juoksun kohdalla se on oikeasti tietyllä tavalla niin, mutta vähän eri tavalla kuin moni ajattelee. Liikunta ei sinänsä ole omalla kohdallani se avain, vaan se, että pääsee jossakin asiassa laittamaan itsensä lujille ja yrittämään kaikkensa. Ainakaan itse en pysty satsaamaan kaikkeen samanaikaisesti 100% eli jos yhteen asiaan satsaa niin täysillä, että menee äärirajoille, niin silloin se toinen asia pitää olla vähän kevyempää. Tuosta tulee se tasapaino.

Täysipainoinen juoksuharjoittelu ohjelmaa noudattaen vaatii omalla kohdallani sen, että päiväohjelma on suht ennustettava. Toisin sanoen minulla on joku päivärytmi ja en joudu päivisin överikoville, vaan hallitsen tilanteet. Silloin päivisin tehdään hommia ja illalla treenatessa saadaan toisenlaiset elämykset kovasta harjoittelusta. Jos sen sijaan tilanne on se kuten juuri nyt, että joudun päivisin menemään äärirajoille, niin silloin haluan urheilun suhteen rentoutua, nauttia ja mietiskellä. En voi harjoitella kovaa tai paljon joka ilta, jos olen totaalisen puhki. Tuo Oscarin mainitsema tasapaino, mikä auttaa keskittymään, tulee siis tällaisesta. Kun käy urheilemassa, nukkuu paremmin, mikä auttaa seuraavana päivänä keskittymisessä tai vaihtoehtoisesti mikä tahansa breikki keskellä päivää ja raittiin ilman saaminen, auttaa myöskin keskittymään.

Koen kyllä, että keskittymiskykyni on muutenkin hyvä, sillä teinhän aikanaan valtavan määrän kursseja vaikken urheillut lainkaan. Silloin oli se kiire ja deadlinet, mitkä pakottivat saamaan asioita aikaan. En ole ihan varma, kuinka suurta keskittymiskykyä tämä tämänhetkinen homma edes vaatii. Pitää vain ajatella asioita, muodostaa paloista kokonaisuuksia ja pystyä tuottamaan sen pohjalta tekstiä. Suurempi haaste on lähinnä se, että päiviä ei pysty oikein aikatauluttamaan. Joinain päivinä suksi ns. luistaa ja saa paljon aikaiseksi ja joku toinen päivä joku toinen luku tökkii ja syntyy vähemmän tulosta. Tilanne on kuitenkin se, että kun huomasin kyenneeni ratkaisemaan tietyt keskeiset ongelmat, niin pystyn tällä hetkellä etenemään hyvin, minkä vuoksi se on minusta nyt tehtävä, enkä pysty yhdistämään siihen harjoitusohjelman noudattamista. Erityisesti henkisesti olen sitoutunut juuri siihen juttuun ja se on se asia, mikä pyörii mielessäni, eikä se juoksuharjoittelu. Tämän vuoksi harjoittelu on tauolla ja teen juoksua vastapainona. Eilisiltana esim. olin aika kuutamolla, kun lähdin kotiin, mutta vaihdoin silti lenkkivaatteet päälle ja juoksin 8,5km hyvin hiljaa sen enempää miettimättä, millainen lenkki olisi. Nyt kun oli ollut pari päivää juoksutaukoa, niin ensimmäiset kilometrit olivat vaikeita. Kroppani tuntui jäykältä ja se omituinen pieni kipupistekin vaivasi. En miettinyt niitä asioita kuitenkaan yhtään, vaan pyrin vain relaamaan. Asfaltilla oli kokkareista jäätä lähes joka paikassa, joten senkin vuoksi juoksin hiljaa, jotten liukastuisi. Tosin minulla ei ole mitään nastalenkkareita, vaan juoksin ihan tavalliset kesätossut eli Skechersit jalassa. Niinpä se oli todella hidasvauhtinen lenkki, mutta ei se minua haitannut. Menin lenkin jälkeen saunomaan, jonka jälkeen söin hyvällä fiiliksellä.

Jonkinlaista vastapainoa voi ajatella saavansa myös mm-hiihdoista. Voi pitää breikin ja katsoa jonkun kisan tai voi katsoa niitä sillä tavalla, että jakaa läppärin näytön kahteen ja tekee samanaikaisesti jotain vähemmän keskittymistä vaativaa hommaa. Eilen tein niin ja katsoin sprintit erävaiheesta finaaleihin. Naisten kisan tapahtumista täytyy nostaa esille eräs seikka. Näytti pitkään, että ruotsalaiset ottaisivat 2-3 mitalia, kunnes pilasivat kisansa viimeisen mäen päällä. Jonna Sundling lähti ohittamaan Maja Dahlqvistia sisäkautta tunkemalla kurviin ahtaaseen väliin. Vähän tuon jälkeen hiihtäjien sukset osuivat yhteen, minkä seurauksena Dahlqvist kaatui, Sundlingin vauhti pysähtyi totaalisesti ja jopa neljäntenä ollut Stina Nilsson joutui hieman odottelemaan. Tämän seurauksena Maike Caspersen Falla karkasi varmaan kultaan, Nilsson sai hiihdettyä itsensä hopealle, mutta yhden sauvan Sundling ei pystynyt pitämään itsellään kolmatta sijaa, vaan takaa ohi pyyhälsi koko ajan erän hännillä ollut Mari Eide. Hän oli ollut karsinnassa vasta 25. Erävaiheessa hän nousi lopussa eränsä voittoon ja suosikki Hanna Falk, joka oli ollut karsinnan 3., putosi. Välierässä näytti, että Eiden eväät oli syöty, eikä hän ollut taistelussa lainkaan mukana. Sen sijaan huippukuntoa uhkunut Skistad oli kamppailemassa finaalipaikasta. Ihmettelin, kun Skistad valitsi ykköserän karsintojen jälkeen, sillä se oli kaikista kovin, mutta ei se häntä haitannut, nainen oli kunnossa ja voitti erän, vaikka siinä oli kovia sprinttereitä kuten Nilsson, Visnar, Caldwell ja vielä venäläisistä Belarukova. Välierässä näytti, että Skistad haastaisi jopa Fallan ja Nilssonin, mutta hän kompastui omiin suksiinsa ja kaatui loppusuoralla. Niinpä kun tuo erä oli nopeampi kuin se toinen, niin kolmanneksi tullut Sundling ja selvästi yli sekunnin päässä maaliin tullut Eide menivät ajalla finaaliin. Maalialueella Eide lohdutti Skistadia. Merkillepantavaa oli tosiaan se, että hän pääsi välierästä finaaliin joukkuekaverin kaatumisen takia ja finaalissa ruotsalaisten hölmöily toi naiselle jopa mm-mitalin, mikä oli hänen uransa ensimmäinen ja tuli varmasti hienoon paikkaan, sillä hänen myös maajoukkueessa ollut pikkusiskonsa oli kuollut elokuussa maastojuoksukisoissa. Nyt kaikki tähdet olivat kohdallaan ja mm-mitali meni tavallaan oikeaan osoitteeseen, kun kovia kokenut, mutta silti hyvää urheilijahenkeä välierän jälkeen osoittanut urheilija sai mitskun.

Miten tämän nyt sitten tiivistäisi. Harjoitusohjelma kestää 12-18 viikkoa. Minusta sinä aikana ei muu elämä eli henkilöstä riippuen työ tai opiskelu ei saa olla niin kovaa, että polttaa kynttilää ns. molemmista päistä. Jos on sellainen hetki, että töissä joutuu todella koville, ei ole syytä juuri silloin tehdä kovaa harjoitusohjelmaa. Sillä tavalla niiden asioiden pitää minusta olla balanssissa. Tänä iltana taas vähän vastapainoa päivän hommille eli salitreeni, jonkin verran juoksua ja sitten tilaan pizzan. On ilmeisesti vähän univelkaa, kun nukuin tänään pommiin heräten 45 minuuttia myöhemmin kuin piti, mutta ei se nyt sinänsä haittaa. Hyvin tässä ehtii silti hommia tekemään päivän mittaan.

Mainokset