Pohjat kuntoon ja lopussa kiitos seisoo?

lifeMartin Johnsrud Sundbyn maailmanmestaruus saattoi tulla Seefeldissä osin sen takia, että Iivo Niskanen valitsi väärät sukset tai sitten se tuli vain yksinkertaisesti pitkäjänteisen työn seurauksena. Ylen sivuilla on mielenkiintoinen juttu hänestä. Kannattaa käydä lukemassa, sillä tuo juttu ja sen jutussa olevan linkin takana oleva norjankielinen juttu sisältävät asioita, mitkä ovat laajemmaltikin mielenkiintoisia. Avaan tuota asiaa vähän tässä postauksessani omasta näkökulmastani. Tiivistettynä se asia tuntuu menevän niin, että kun tekee hemmetisti hommia ja laittaa perustan kuntoon, niin hiomalla sitä sitten saavuttaa menestyksen. Onko se niin ja onko se niin vain urheilussa vai kaikessa muussakin?

Sundby tunnettiin minusta aiemmin perinteisen tyylin hiihtäjänä. Hän voitti ensimmäisen maailmancupin osakilpailunsa Rukalla 2008 ollessaan 24-vuotias. Meni kuitenkin useampi vuosi kunnes hän alkoi menestyä enemmän ja myös vapaalla hiihtotavalla. Tämä saattoi johtua osin siitä, että mies on vain 174cm pitkä, eikä omaa varsinaista loppukiriä, joten hänen on pitänyt tehdä valtavasti töitä menestyksensä eteen, mutta toisaalta hän ei myöskään tajunnut satsata niin paljon alun perin. Avuksi tuli henkinen valmentaja Erik Bertrand Larssen, joka oli sanonut:

– Olet fiksu tyyppi, joka tekee muutamia typeriä ratkaisuja. Syöt suklaata harjoitusten jälkeen, etkä ota treenistäsi kaikkea irti.

Sundby oli ottanut neuvosta vaarin ja treenasi ihan käsittämättömiä määriä, jopa yli 1100 tuntia vuodessa useamman vuoden ajan, mikä johti siihen, että hän oli aivan poikki. Hän oli kotona rättiväsynyt ja kärttyinen, minkä vaimokin laittoi merkille. Sundby itse kertoo olleensa lähinnä henkisesti uupunut, eikä niinkään fyysisesti. Niinpä hän päätti treenata vähemmän, mutta järkevämmin ja uskoi niiden yltiöpäisten harjoitusvuosien määrän kantavan hedelmää uran loppuun saakka.

sketch-1551862956952~3Miten tätä voidaan sitten yleistää ja verrata meihin jokaiseen? Itse tein viime vuonna paljon juoksun suhteen määrää, en niinkään laatua, enkä pahemmin edes kilpaillut, mutta kokonaiskuormitus, mikä koostuu ei pelkästään juoksusta, vaan päivähommista, vähäisistä unista jne. johti kyllä melkoiseen uupumukseen. Vastaavia oireita oli havaittavissa, että olin aivan poikki – varsinkin henkisesti. Hyvää asiassa oli se, että sain omasta mielestäni pohjat sille tasolle, että voisin saavuttaa omat juoksutavoitteeni kunhan viilaan harjoittelua enemmän vauhtipainotteiseksi. Asialla on vain toinen puolensa.

Ylen jutussa on linkki oslolaisen korkeakoulun sivuille. Sundby on käynyt siellä vierailulla ja keskustellut opiskelijoiden kanssa. Siinä jutussa puhutaan motivaatiosta ja tavoitteiden asettamisesta, mitkä ovat keskeisessä roolissa, jotta pystyy harjoittelemaan. Tässä Sundbylla on ollut apuna edellä mainittu Larssen. Sundby kertoi oppineensa, että kun asetetaan realistisia tavoitteita, se voi olla myös pieniä asioita, mutta sen pitää olla jotain, joka laittaa perhosia vatsaan ja laittaa kihelmöimään joka kerta, kun sen sanoo itselleen. Tässä on se varsinainen asia ja ongelma, mikä itselläni tuli nyt lopputalvesta juoksun suhteen. Kun mietin juoksutavoitteita, niin ne eivät tuntuneet merkityksellisiltä, kun minulla oli mielessäni tavoite, joka oli kiinnostavampi. Niinpä päätin panostaa siihen. Eilen oli hyvä esimerkki siitä. Olin siteerannut yhtä latinan maximia tyyliin 2011, mutta minulla ei ollut enää pääsyä siihen lähteeseen. En ollut lisännyt sitä lähdeluetteloon ja kyseinen opus ei ollut enää saatavilla verkossa. Painettu kopio löytyi lähes sadasta kirjastosta maailmassa, mutta läheisin oli 1200 km päässä. Niinpä piti keksiä joku muu keino. Päädyin lukemaan oikeustieteellisen artikkelin vuodelta 1962, jossa mentiin aika kauas aiheestani, kun artikkelissa käytiin läpi sitä, miten tuo maxim mahdollisesti tulee roomalaisesta tai juutalaisesta oikeudesta, mutta kuinka sitä ei suoranaisesti juuri niin ollut silloin siellä laissa. Lukemalla muinaisista oikeustapauksista opin mm. sen, että kun juustotehtaasta oli tullut savua naapurin taloa päin, oli se katsottu ilmatilarikkomukseksi. Kuulostaa kuivalta, mutta olin aika tyytyväinen siihen, että sain jonkun tietyn asian juurta jaksaen selvitettyä. Pikkuhiljaa pala palalta asiat loksahtelevat kohdalleen, jolloin jopa tuollaiset pienet kuivat detaljit tuntuvat mielekkäältä ja into panostaa tuollaiseen on suurempi kuin juoksun miettiminen. Illalla menin sitten suhteellisen väsyneenä salille, tein ensin punttia ja lopulta 50 minuuttia crossarilla, enkä edes miettinyt juoksemista.

Palataan vielä Sundbyhyn. Hän oli aiemmin ajatellut, että tavoitteet ovat sellaisia, joita pidetään sisällä, mutta oppineensa, että niihin sitoutuu enemmän, kun ne sanoo ääneen. Niinpä hän sanoi valmentajalle tavoitteensa, sitten hän meni kotiin ja kertoi vaimolleen. Tuon jälkeen hän on kertonut tavoitteensa koko Norjalle. Hän sanoo tuossa haastattelussa, että joka kevät hän on miettinyt, mitä voi tehdä paremmin, sitten hän on mennyt ja kertonut siitä medialle. Hänestä sitä sitoutuu tekemään paremmin omistautuneemmin hommia, mitä korkeampi se korkeus on, mistä voi pudota. Hän on todellakin ottanut pienetkin yksityiskohdat huomioon. Hänellä on mm. ollut artikkeleita yöpöydällään, joissa esiintyy kilpailijoita kuten Cologna tai Northug. Jos artikkelissa lukee Colognan sanoneen, että tämä haluaa ottaa keltaliivin takaisin, saa se Sundbyn tekemään entistä kovemmin töitä.

Nämä ovat mielenkiintoisia juttuja. Olen aina vähän ihmetellyt, mitä se tarkoittaa, kun puhutaan, että juoksija kilpailee itsensä kanssa, sillä minusta ainakin niissä tapahtumissa siinä on kilpailutilanne, jossa ensisijaisesti kilpaillaan ympärillä olevia muita juoksijoita vastaan, mutta se itsensä kanssa kilpaileminen liittyykin tähän motivaatiopuoleen ja siihen kuinka hyvin harjoittelee. Itselläni sitä motivaatiota harjoitella ei juuri nyt ole, koska teorian kirjoittaminen on minulle tärkeämpää ja lisäksi on joku omituinen häsä lihaksessa. Yritin muuten eilen hieromalla paikallistaa sen ongelman, mutta sitä ei löytynyt. Silti kun tein esim. hauiksia seisaaltani, se kipu tuntui tuolla pakarassa jossain. Olen kuitenkin hyvilläni siitä, mikä se peruskuntoni taso on viime vuoden määrään panostuksen vuoksi. Minusta olen hyvässä kunnossa, vaatii vain vähän kovempiin vauhteihin satsaavan harjoitusjakson. Sen aika ei ole nyt, koska nyt on muiden asioiden aika olla valokeilassa.

Juuri tuon Ylen jutun kaltaisia artikkeleita on kiva lukea. Ne vievät meitä lähemmäs sitä, mitä se huippu-urheilu oikeasti on. Mitä se vaatii ja miten urheilijan pitää voida käsitellä asioita itsensä kanssa. Siitä voi ottaa paljon oppia omaan elämäänsä. Olen tehnyt joskus vähän samoja asioita kuin hän muilla elämän alueilla. Se on tuttua, että asiat menevät överiksi tai tulee tehtyä ikään kuin liikaa, mikä johtaa totaaliseen uupumukseen. Olen myös joskus ollut sellaisessa kilpailutilanteessa, jossa oma elämä on pitänyt tavallaan kellottaa 24/7 ja miettiä, mitä muut tekevät juuri sillä hetkellä, joten onko itselläkään varaa nyt lepäillä. Nyt tällä hetkellä ei ole sellaista tilannetta, vaan nyt on vain yksi päämäärä ja se on saada pitkään tekeillä ollut teoria valmiiksi. Se saa oikeasti kihelmöimään kun sanoo sanan valmiiksi ääneen. Oli nimittäin aika, jolloin puuttui keino päästä siinä asiassa eteenpäin. Oli ihan sama vaikka olisi tehnyt 24h vuorokaudessa sitä, kun tie oli tukossa. Nyt kun baana on auki, on kiva laittaa hanaa.

Juoksemisen aika tulee vielä, mutta tällä hetkellä se laji on omalla kohdallani vähän kakkosluokan kansalainen. Jotenkin minulla on vahva usko siitä, että otsikon mukaisesti lopussa oikeasti kiitos seisoo ja vaikkei niin kävisikään, niin jotenkin olen alkanut uskoa siihen Nykäsen sanontaan elämä on laiffia eli se on voinut olla hemmetin mielenkiintoinen ja hyvä projekti, vaikka lopulta lopputulos olisikin eri kuin oli tarkoittanut. Tuo pitää muuten paikkansa teorianikin kanssa. Kun aloitin siihen asiaan perehtymisen 1998 keväällä, minulla oli aivan eri käsitys asioista tai alussa ei ollut mitään käsitystä, mutta myöhemmin tuli vahva käsitys, miten asiat tulevat menemään ja nyt valtavan työn jälkeen, ymmärrän, että olin väärässä tai itseasiassa kaikki olivat väärässä. Toimiala kehittyy eri tavalla kuin kukaan osasi ennustaa. Se oli yhdessä vaiheessa todella musertavaa tajuta, että se, miten asioita ollaan ajateltu, ei olekaan se tulevaisuuden kehittymiskulku, mutta lopulta tajusin, ettei se työ ole mennyt hukkaan ja tämä, miten asiat menevät, onkin parempi vaihtoehto kuin se alkuperäinen ajatus oli. Samalla tavalla ajattelen juoksunkin kannalta. Jos en saavuta jotain juoksutavoitetta, minkä olen alun perin asettanut, niin se saattaa avata jotain parempia ovia. Olen siis tällä hetkellä todella luottavaisin mieli, mutta se ei ole tullut ilmaiseksi. Minulla ei ole ollut Sundbyn tapaan henkistä valmentajaa, vaan luin Aki Hintsan kirjan ja sen jälkeen aloin analysoida itse itseäni. Kukapa sitä tuntisikaan minut paremmin kuin minä itse.

Ulkona on mahtava auringonpaiste, joten aamun -14C ei haitannut, varsinkaan, kun siellä ei tuule lainkaan. Tämä on hyvä päivä!

Mainokset