Eeppinen Hoka Clifton 6 -testipitkis

Tämä Clifton 6 on ensimmäinen versio Cliftoneista, jotka itselläni ovat käytössä. Niinpä en tavallaan ole voinut niitä suoraan verrata edeltäviin malleihin ja vaatikin kohtalaisesti aikaa tajuta niiden luonne. Ihan parin lenkin jälkeen näistä kengistä ei osannut sanoa, millaiset ne ovat tai mihin ne sopivat. Nyt 16 päivän ja 199 kilsan jälkeen luonne on aika hyvin selvillä. Ne ovat ehdottomasti pitkiskengät ja tulen juoksemaan näillä kengillä puolipitkiä ja pitkiä lenkkejä erityisesti asfaltilla. Kyllä ne hiekallekin sopivat varsinkin tasaisella alustalla, mutta erityisesti pitkät lenkit asfaltilla ovat niille ominta ympäristöä. Jyrkempien alamäkien suhteen täytyy todeta, että ne ovat parhaimmat kengät, mitä minulla on koskaan ollut. Uskaltaa päästää menemään, koska vaimennusta on niin paljon ja droppia ei enempää. Vastaavasti sitten ylämäet ovat ehkä niiden heikkous, mutta kaiken kaikkiaan todella huikea pitkiskenkä, mikä tuli eilisellä 36,29 km lenkillä todistettua.

Vaati rajumman testilenkin

Olin jo huomannut, ettei Clifton ole oikein peruslenkkari kuten vaikkapa joku Nike Pegasus, eikä se mielestäni sovi lyhyille tai palauttaville lenkeille ollenkaan, vaan se vaatii keskittynyttä tekemistä ja pidemmän lenkin, jotta sen metarockerin saa toimimaan. Ainakin omalla kohdallani tilanne on näin. Niinpä esim. päättyneellä viikolla Cliftoneilla juostujen lenkkien pituudet olivatkin 14,75 km, 16,00 km, 17,90 km ja 36,29 km. Miksi sitten tuo viimeinen, sunnuntain lenkki oli noin pitkä? Vammani jälkeen pitkikseni ovat olleet lyhyehköjä, kaikki alle 30 km, joten tavoite oli muutenkin saada nyt lenkkiin pituutta ja mietin miten sen tekisin. Ajattelin, että varmin tapa olisi mennä jonnekin, missä tiedän reitin olevan pitkä. Suurin piirtein täsmälleen kuusi vuotta sitten juoksimme helteessä yhtenä perjantai-iltapäivänä Keski-Espoon Uimahallilta Nuuksioon ja takaisin. Kävimme kääntymässä jossain mäen päällä hieman luontokeskus Haltiaa kauempana, josta käännyttiin takaisin, joimme limut Haltiassa ja juoksimme takaisin. Tuolloin matkaa kertyi noin 35 km ja reitillä oli aika runsaasti mäkiä, vaikka se olikin asfalttipohjainen reitti. Tässä asiayhteydessä merkillepantavaa on se, että tuolla lenkillä kuulin ensimmäistä kertaa kenkämerkistä nimeltään Hoka One One. Silloin ei jäänyt tosin mitään muuta mieleen kuin huhun, että niissä on kuulemma paksut pohjat.

En kuitenkaan lopulta päätynyt tuohon reittiin, sillä ajattelin niin, että voi olla, että se veisi liikaa aikaa, enkä ehtisi sitten hyvin syömään. Pohdin aamulla muita vaihtoehtoja, joissa lähtö olisi joltain noilta haminoilta, mutta paluu suht lähellä kaupunkia, jolloin pääsisin lenkin päätteeksi nopeasti kotiin. Mietin vaihtoehtoa, että entäpä jos menisin junalla Kauniaisiin ja juoksisin sieltä. Katsoin karttaa ja päätin kiertää Bodomjärven, jonka kiersin viime vuonna suht tähän samaan aikaan fillarilla. Tiesin, kuinka Kauniaisista pääsee Oittaan kautta sen järven ympäri. Sen jälkeen voisin juosta vaikkapa Kehä III:n vartta jne. päätyen lopulta ehkä jonnekin Vantaalle pääradan varteen, josta kulkisi usein junia, joten pääsisin nopeasti sitten takaisin kaupunkiin. Niinpä puin päälleni ja lähdin matkaan. Riskinä oli se, että lenkin aikana sataisi, mutta lähtiessäni tihutti vain vähän, joten ajatukseni olivat positiiviset. Join ennen lähtöä vähän urheilujuomaa ja kaadoin sen, mitä lasista jäi juomatta, 0,33 l tyhjään vichypulloon ja täytin sen lopun vedellä, joten siitä tuli hyvin laimeata, lähes vedeltä maistuvaa urheilujuomaa. Sen lisäksi kävin ostamassa lähikaupasta vielä puolen litran energiajuoman. Päätin, että minun täytyy oikeasti piristyä tuota rajua lenkkiä varten. Tarkoituksenani oli vielä ottaa mukaani yksi geeli, mutta se unohtui kotiin. Rahaa sen sijaan oli vitonen, jotta voisin ostaa juomia lenkin aikana.

Saavuin puolen päivän jälkeen Kauniaisten asemalle ja hörppäsin sen pullon tyhjäksi. Matka oli kestänyt varmaan vajaan tunnin, sillä metromatkan jälkeen piti rautatieasemalla odottaa yli 10 minuuttia junaa. Niinpä olin hyvin ehtinyt juoda tuon reilut 8 dl ja nesteytys oli siis kunnossa. Lähijunassa oli ollut wc epäkunnossa, joten olin tietoinen siitä, että noin paljon juomaa vaatii pitstopin. Se tulikin sitten suoritettua paikallisessa uimahallissa heti matkan alussa. Tuon jälkeen kävin ottamassa parit kuvat viereisellä urheilukentällä ja mietin, että voisin käydä siellä joku kerta tekemässä vetoja tai tempoa. Sen jälkeen oli aika lähteä matkaan. Alkumatkasta oli aika paljon mäkiä ja näin jälkeenpäin ajateltuna se oli hyvä. Ensin noustiin ylös ja sitten tuli melkoisen jyrkkiä alamäkiä ennen Bemböleä ja se teki hyvää. Sain siinä juoksurytmistä hyvin kiinni ja huomasin sen, että Cliftoneilla uskaltaa päästellä alamäkeen surutta, sillä vaimennusta on niin paljon, ettei se kovakaan kontakti tunnu missään. Tuosta eteenpäin vauhti pysyikin hyvänä ja juokseminen oli vaivatonta. Ehkä suurinta vaivaa aiheutui kartan katsomisesta. Se muuttuikin haasteellisemmaksi, sillä Bodomjärvellä alkoi sataa kaatamalla. Siihen asti se oli ollut vain tihkusadetta. Huomasin, ettei takkini pidä yhtään vettä ja taskussa ollut puhelin kastui täysin märäksi. Sen jälkeen kosketusnäytön käyttäminen oli välillä haasteellista. Se johtui siitä, etten voinut kuivata näyttöä mitenkään. Olin ottanut paperia mukaan, mutta nehän tietysti olivat kastuneet yhtä lailla. Hölmönä en tajunnut pakata kamoja mihinkään Minigrip-pussiin. No ei se mitään, piti elää tilanteen mukaan. Suurempia haasteita oli kuitenkin edessä.

Pyöräillessäni Bodomjärven ympäri vuosi sitten ikävin asia oli ollut se, että kun kevyenliikenteenväylä loppui, ei ollut enää piennarta ja muutamassa kohdassa autoliikenne vähän jännitti, sillä oli aika jyrkkiä mutkia, joiden taakse ei nähnyt. Toinen hankala asia oli asfaltissa joissain kohdissa olleet railot. Nyt yllätyin siitä, että siellä olikin tietyö. Espoon kaupunki on investoinut siihen, että rakentavat kevyenliikenteenväylän, jonka seurauksena lähes koko rundin tulee pääsemään jatkossa niin, ettei tarvitse mennä autojen sekaan. Se valmistuu työmaataulun mukaan heinäkuussa. Siihen mennessä tilanne on kuitenkin vähän haastava. Siinä oli toki pitkiä pätkiä tasoitettua sepelipäällysteistä pintaa, jossa juokseminen oli aika vaivatonta, mutta toisaalta myöskin todella pahoja paikkoja. Kaikista haastavinta oli sellainen kohta, jossa oli työmaaliikennevalot laitettu. Ajoneuvot mahtuivat siitä vain yhteen suuntaan kerrallaan ja katsoin, etten mahdu sinne sekaan lainkaan. Siinä oli betoniaita, jonka toiselta puolelta lähdin etenemään. Se muuttui koko ajan vaikeakulkuisemmaksi. Siellä oli kohtia, jossa piti hyppiä minirotkojen yli tai pompata kaivonkannelle. Välillä piti kävellä kasojen päällä pehmeässä hiekassa jne. Lopulta tie oli kokonaan tukossa ja kiipesin aidan yli autotielle viimeisen ehkä 20 metrin matkalle. Tuon paikan kun pääsi ohittamaan, tuli jälleen sitä sorapintaista väylää muutamia kilometrejä. Huomioitavaa on se, että se ei ollut pelkästään se kevyenliikenteenväylä remontissa, vaan ajoittain myös ajorata eli sinne ei ole kyllä asiaa nyt millään maantiepyörällä kunnes urakka on valmis.

Vasemmalla näkyi Lontoon kaksikerroksinen bussi, joten olihan sitä mentävä katsomaan. Tuo paikka oli Espoon Automuseo. Siellä pihassa seistessäni tajusin olevani oikeasti läpimärkä. Adidaksen maahantuojan outletista vuonna 2002 muistaakseni 15 tai 20 eurolla ostamani takki ei pitänyt yhtään vettä. Kaikki juoksutakkini ovat jotain halpistakkeja ja 10-20 vuotta vanhoja. Aloin miettiä perhana, onko silläkin saralla välineurheilulla merkitystä. Alkoi nimittäin Instagram-tarinan päivityskin muuttua mahdottomaksi, kun kosketusnäyttö oli liian märkä. Samoin osa kuvista meni pilalle, kun linssi oli märkä. En jaksa perehtyä kaikkiin mahdollisiin juoksutakkeihin ja vertailla niitä, mutta jos joku kertoo, mikä on hyvä tai voisi olla vaikka yksi viileämmille keleille ja yksi tällaisille kevät-/syyskeleille, niin hehkutan sitä sitten kybällä, jos se on oikeasti toimiva. No näillä mennään sanoi Matti Virmanen ja jatkoin matkaani.

Seuraavaksi vastaan tuli Master Golf. Yhtään ainoata golfpelaajaa ei näkynyt, mutta rangella oli sellainen katettukin osio, josta kuului mäiskettä. Mietin sitä, että kun aikanaan aloitin golfin ja pelasin sitä kaksi kesää 1996 ja 1997, niin toinen noista kesistä oli hieno kelien puolesta ja pääsin joka päivä pelaamaan, mutta toinen oli niin sateinen kesä, että lähes päivittäin, kun olin rangella, alkoi sataa ja niinpä monesti pelaamiseni loppui kuin seinään ilman, että ehdin lähteä edes kierroksella. Ei vain napannut se rankkasateessa lätkiminen. Samaa fiilistä kuin eilen. Tietyllä tavalla rauhallisen seesteinen tunnelma tuolla sateessa silti oli. Ei mitään varsinaisia häiriötekijöitä ja kun ei tuullut, niin se ei tuntunut niin kylmältä. Ei, vaikka vaatteet olivat märät ja lämpötila aika alhainen. Minulla oli kuitenkin sen ohuen takin alla sekä lyhythihainen että pitkähihainen juoksupaita. Kengät olivat ihan märät, mutta yllättävän mukavat silti.

Kehä III on kaukana

Lopulta tuo kierros päättyi ja Kehä III tuli vastaan. Tarkoituksenani oli juosta sen kupeessa itään Vantaalle, mutta kun alussa huomasin olevani Koskelossa Metro-Auton pihassa, alkoi vähän epäilyttää. Muistan, kun aikanaan ajoin lentoasemalta Hankoon Kehä III:sta niin Metro-Auto oli ihan törkeän kaukana, eikä sinne siihen aikaan mennyt edes nelikaistaista tietä, vaan kolmoskehä oli muuttunut sitä ennen jo tavalliseksi kaksikaistaiseksi tieksi kuten maalla konsanaan. Juoksu kulki sen sijaan hyvin. Siellä oli suoraa asfalttipintaista kevyenliikenteen väylää, tuuleton keli, eikä liikennettä. Vauhtini oli jotain 4.20 min/km ja se meni kevyesti. Se on seutua, jossa maravauhtisen tai tempon juokseminen olisi helppoa, jos ei tuule ja jos ei ole kuuma. Kesällä tuolla pellolla voisi olla tukahduttava ilma. Nyt oli raikas n. 10 asteen keli.

Päätin, etten juokse Vantaalle, vaan kierrän Pitkäjärven ja menen sieltä kohti rantaa ja metrolla kotiin. Silloin se kotimatka on paljon lyhyempi kuin jos joutuisin tulemaan junalla Vantaalta. Kello nimittäin oli jo sen verran paljon. Vähän ajan päästä tuli vastaan HIFK:n mainostaulu, jossa kerrottiin, että toiseen suuntaan Nordikselle on reilut 21 km ja toiseen suuntaan vielä 5 km enemmän. Siitä huomasi, että kaukana ollaan. Juoksin autoliikkeiden ja Vepsäläisen ohi tullen jonkun alikulkukäytävän kohdalle. Siinä päätin katsoa karttaa. Otin kevyenliikenteen reittioppaan esiin ja laitoin määränpääksi Tapiolan. Huomasin, ettei sitä Pitkäjärveä voisi kiertää, tulisi liian pitkä rundi, vaan pitää palata vähän takaisinpäin ja juosta Järvenperän ja Lippajärven kautta Kauniaisiin, josta sitten kohti Tapiolaa. Niinpä suunta kohti Järvenperä, nyt aluksi Kehä kolmosen toista puolta takaisin lännen suuntaan ja ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle. Siinä tuli juostua jotain mutkittelevia teitä pientaloalueilla kunnes sitten se Järvenperä, Lippajärvi -reitti oli jo aika tuttua viime vuoden fillaroinnista.

Ei tullut janokaan

Olin vähän hukassa reitin kanssa ennen Kauniaisia, kun en yhdessä risteyksessä tahtonut saada karttaa pelaamaan. Lopulta tajusin lähteä oikeaan suuntaan ja ymmärsin, että se oli sama risteys, mistä olin tullut Kauniaisista menomatkalla. En vain tunnistanut sitä. Siitä oli kolme kilsaa jälleen sitä mäkistä maastoa Kauniaisten asemalle – tosin nyt jatkaisin vielä juoksuani siitäkin eteenpäin. Tultuani Graniin, vasemmalla puolella oli joku legendaarinen Varuboden-kauppa, jonka kyltin korjauksesta on ollut Hesarissa juttua. Nyt kyltti oli paikallaan, mutta kauppa oli kiinni. Se on sellainen harva nykyajan kauppa, joka ei pidä sunnuntaina oviaan auki. Ex tempore ajattelin, että ostan juoman, kun oli kuitenkin juosta jo lähemmäs 30 kilsaa, mutta ajattelin, että olkoon, ei tänään ja jatkoin matkaani.

Nihtisillasta piti olla helppo edetä kohti Tapiolaa, mutta ei se ollut. Kännykän paikannus jotenkin temppuili ja olin vähän ihmeissäni. Etenin kuitenkin pyörätieviittojen mukaan aina, jos näkyi kyltti Tapiola. Loppumatka Tapiolan golfkentältä tuli ehkä kierrettyä vähän pidemmän kautta, vaikka olen siellä juossut aiemminkin. En oikein vain muistanut, mistä piti mennä. Ei se mitään, saavuin Pohjois-Tapiolaan, josta juoksin kohti Tapiolan keskustaa. Lopulta näin Heikintorin, juoksin tien ylitse ja sinne rakennusten vierustaa etsien reittiä, mistä pääsee nyt rakennustyömaiden ollessa vielä käynnissä, sinne kauppakeskukseen. Löysin sisäänkäynnin kauppakeskus Ainoaan ja lenkki oli siinä. Matkaa oli kertynyt 36,29 km 4.42 min/km keskarilla. Kumma kyllä, jalat eivät väsyneet lenkillä lainkaan, vaikken ollut noin pitkiä lenkkejä juossut aikoihin. Itse asiassa en ollut juossut edes 30 km lenkkiä sitten helmikuun puolivälin. Osasyy sille, että lenkki tuli näin hyvin loppuun asti johtuu varmasti Hoka Cliftoneista. Niissä on niin paljon vaimennusta, etteivät jalat väsy niin pahasti.

Kuinka Cliftonit toimivat?

Kengät tulivat niin märiksi, että niiden kuivuminen kestää varmaan pari päivää. Siitä huolimatta ei puhettakaan, että olisi tullut mitään hiertymiä tai muita epämukavuuksia. Se oli jopa yllätys – erityisesti koska jaloissani oli edellisenä päivänä ostamani 1 euron sukat. Okei Budget Sportin kuitissa luki ovh 7,90€, mutta pidän sitä hintaa taas liioiteltuna. Eivät ne ihan kaikista huonoimmat sukat olleet, mutta koska tuntuivat niin liukkailta materiaaliltaan, eivät toisaalta myöskään korkealaatuisilta. Okei, helteellä sukatkin joutuisivat vähän erilaiseen testiin, mutta kyllä noin märillä kengillä, kun on tarkoituksellisesti valittu halpissukka, jotta nähdään, kuinka mukavat kengät oikeasti ovat, tulee aika hyvin totuus esille – varsinkin kun lenkki kestää 2h 50 min. Lopputulos on se, ettei tosiaan mitään hiertymiä tai ärsytystä kummassakaan jalassa missään kohdassa eli Cliftonit olivat todella mukavat.

Vielä tärkeämpää on se, että se juokseminen oli jotenkin helppoa. En joutunut puskemaan missään vaiheessa, eikä tullut sellaista tunnetta, etten jaksaisi ylläpitää vauhtia. En oikeastaan edes väsynyt, vaikka lenkki oli noin pitkä. Toki kun lenkki oli loppu ja päätin käydä ostamassa pienen oluen ja sitten kun istuin penkille läpimärkänä, tuli sellainen ulospuhallus ja varmasti näytin aika väsyneeltä, mutta juostessa mitään väsymystä ei huomannut. Se oli yksi parhaimmista pitkiksistä, mitä olen koskaan juossut ja ymmärrän täysin, miksi Cliftonit ovat niin suositut ultramatkoilla. Jaloissani olisi ollut potkua jatkaa vielä matkaa. Nämä ovat ehdottomasti pitkän matkan kengät eli tulen juoksemaan niillä nimen omaan pitkiksiä ja puolipitkiä. 199 km kilsaa on osoittanut, missä ne ovat parhaimmillaan ja miten niillä täytyy juosta.

Mitä jäi käteen?

Loppuun täytyy vielä todeta, että kun ottaa huomioon, että koko ajan satoi ja sen, ettei ihmisiä näkynyt kovinkaan paljon missään liikkeellä, tuli väkisinkin loppumatkasta jo mieleen, ettei kestävyysjuoksua opita teksti tv:stä, vaan nämä ovat juuri niitä lenkkejä, jotka ovat tarpeellisia omien tavoitteiden saavuttamista ajatellen. Silloin kun ollaan kunnossa ja maraton koittaa, niin silloin voi ajatella, ettei se olisi ollut mahdollista, jos ei olisi tehty näitä karpaasilenkkejä rankkasateessa. Moni varmasti ihmettelee, miksi ja mikä saa tuonne tuollaista lenkkiä tekemään, mutta en minä varsinaisesti mitään rohkaisua tai motivaatiota tarvitse. Spontaanisesti sain ajatuksen, testasin sekä Cliftonit ja itseni ja sain vahvistuksen sille, että meistä molemmista on tuollaiseen rajumpaan touhuun. Se oli omalla tavallaan hieno sunnuntai-iltapäivä ja varmasti kovin testilenkki, mitä millään kengillä olen ikinä tehnyt. Tietysti joku maraton huonoissa oloissa menee tuosta vielä ohitse, mutta olihan tämäkin kovaa touhua.

Mainokset