Juoksumatkailu jatkui, osa 2: vuorossa Karhusaari

Nuorempana pidin matkustamisesta. Lapsena tuli reissattua todella paljon. Myöhemmin asuin ulkomailla, matkustin oikeastaan joka viikonloppu jossain. Yhdessä vaiheessa olin sellaisessa duunissa, jossa saattoi tulla lentoja liukuhihnalta, pahimmillaan tai parhaimmillaan 4 kpl päivässä. Asuin jopa hotellissa yhdessä vaiheessa. Työmatkojen lisäksi tuli paljon vapaa-ajanmatkailua erityisesti broidin, mutta myös kavereiden kanssa. Se loppui kuin seinään, kun sain sydänlihastulehduksen. Tuon jälkeen huomasin, että kaikki olivat alkaneet seurustella tai perustaa perhettä, eikä kukaan lähtenytkään reissuun. Yritin matkustaa yksin, mutta se tuntui vaisulta. Ei siitä samalla tavalla nauti, kun kaikki asiat pitää kokea yksin. Sitä alkaa miettiä, miksi matkustan ylipäätänsä, jos joudun kököttämään siellä yksikseni. Onneksi juoksumatkailu tuli sitten siihen korvikkeeksi eli kisat ulkomailla. Keväällä 2014 koitti kuitenkin tuon matkailun pohjakosketus, kun olin maratonilla mystisten jalkavaivojen kanssa, enkä palautunut siitä puoleentoista vuoteen. Koko matkailu alkoi tuntua rehellisesti sanottuna syvältä.

Matkustaminen ei ole kiinnostanut

En ole viime aikoina käynyt oikeastaan missään. Ei itseasiassa huvita ja toisaalta on sellainen tunne, että pitäisi saada muita asioita eteenpäin ja valmiiksi. Tämä koskee erityisesti tekemääni tieteellistä tutkimusta, mutta myös juoksua. Jos en ole hyvässä juoksukunnossa tai sanotaanko kilpailukunnossa, niin ei minua innosta lähteä kilpailuihinkaan. Pääkaupunkiseudulla suoritettu juoksumatkailu on tuonut nyt tähän minikorvikkeen, joka tuntuu tuovan aika hyvän fiiliksen. Aloin ensiksi tehdä välillä niin, että menin jonnekin ja juoksin sieltä kotiin. Hyvänä esimerkkinä Vantaan maratonin seuraaminen ja sieltä himaan juokseminen. Samalla tavalla menin Jollaksen perukoille juosten sieltä himaan sekä Vuosaareen, jossa tuli kierrettyä ensin Uutelassa, jonka jälkeen juosten keskustaan. Sen jälkeen, kun hankin HSL:n kortin, olen juossut sellaisia lenkkejä, että sekä lähtö- että määränpää voivat olla muualla kuin lähellä kotia. Edellisenä viikonloppuna lauantaina lenkki lähti Urheilupuiston metroasemalta ja päättyi Tapiolaan. Sunnuntaina puolestaan juoksin Kauniaisista lähtien ja päätyen lopulta Tapiolaan. Nyt viime sunnuntaina puolestaan kävin Karhusaaressa, joka on se entinen Sipoon alue, joka liitettiin Helsinkiin. Tuolla lenkillä tajusin pitäväni todella paljon tämän tyyppisestä juoksumatkailusta, sillä ensinnäkin sitä näkee uusia paikkoja ja kokee uusia asioita. Toiseksi kestävyyteni on niin hyvä, että voin juosta kuinka pitkiä lenkkejä hyvänsä korkealla itseluottamuksella tietäen, että jaksan mainiosti ja kun varasuunnitelmana on aina se, että voi hypätä bussiin, junaan tai metroon, jos ei enempää halua juosta, niin tällaisia lenkkejä on kätevä tehdä. Päätin aloittaa tehdä yhä enemmän juoksumatkailua, samalla päätin, että se eeppinen Hoka-pitkis oli ensimmäinen matka tässä sarjassa ja tämä Karhusaaren keikka osa 2.

Vuosaaren kautta Karhusaareen

En oikein edes muista, kuinka sain päähäni lähteä juuri Karhusaareen, mutta lenkkiä edeltävänä päivänä päätös oli tehty. Mietin, että on kiva nähdä, mikä siellä on Helsinkiä ja mikä Sipoota sekä erityisesti nähdä sitä Karhusaarta, jossa en ollut käynyt varmaan 10 vuoteen. Niinpä söin aamupalaa, puin päälle ja säntäsin kohti metroasemaa. Sibbo, here I come oli teemana, kun lähdin matkaan, mutta ei ollut varmaa tietoa, tulisinko Sipoossa saakka käymään, vaikka se tavoitteena olikin. Enhän edes tiennyt, mitkä kaikki alueet Helsinkiin oli liitetty. Olin katsonut, että Mellunmäen kautta juoksumatka olisi lyhyempi, mutten saisi pitkistä aikaiseksi, joten päätin matkata Vuosaareen. Kuinka ollakaan, Mellunmäen metro tuli ensin. No ei se mitään, menin kyytiin ja Kalasatamassa, joka oli ensimmäinen metroasema ikään kuin ulkotiloissa, hyppäsin kyydistä pois ja odotin muutaman minuutin, jotta tuli se Vuosaaren vuoro. Matkalle olin ottanut puolen litran energiajuoman, aivan kuten edelliselläkin kerralla, jotta saisin energiaa. Tuo on pieni virhe, joka jatkossa pitää korjata. Olen aiemmin nimittäin juonut ennen lenkkejä vain 0,25l juoman, jos olen esim. metrolla tai junalla jonnekin mennyt. Viimeisenä parin sunnuntaina ajattelin, että teen niin pitkät lenkit, joten on hyvä juoda enemmän, mutta kun aamulla juo kahvia ja sitten vielä lenkin jälkeen syötyään vielä espressoa, niin kofeiinia tulee nautittua liian paljon. Kone on jotenkin käynnissä aamuyöhön saakka, eikä saa nukuttua. Niinpä jatkossa kyllä palaan pienempään energiajuomaan niinä juoksumatkailukertoina.

Aurinkolahdesta kohti Sipoota

Kun saavuin Vuosaareen, juoksin Aurinkolahteen. En kuitenkin mennyt sieltä tällä kertaa Uutelaan, vaan lähdin kanavan vartta pois merenrannasta. Päädyin johonkin metsään, kun kävelytie loppui. No ei se mitään, kyllähän metsän läpi jonnekin tulee. Yllätyksekseni olin hetken päästä golfkentällä, jonne olin ajautunut myös Uutelasta tullessani. Nyt juoksin golfkentän parkkipaikalle ja sieltä tietä pitkin pois. Tulin isommalle tielle, josta jatkoin Pauligin kahvipaahtimolle. Tuon jälkeen tuli tehtyä moka, kun katsoin sen oikein tien ja suunnan, mutta en katsonut missä vaiheessa pitää kääntyä. Niinpä päädyin Vuosaaren sataman portille ja olin ihmeissäni kuinka ison tien yli pääsee. Kävin ABC:llä vessassa ja ihmettelin asiaa. Siellä olisi suihku maksanut 2 euroa, muttei ollut tarvetta suihkussa käydä. Huoltamon pihasta lähdettyäni luulin löytäväni oikean reitin, kun ylitin sen ison tien ja junaradan, mutta oikeasti se vei jonkun maatilan pihaan. Ei auttanut lopulta muu kuin palata takaisin sitä tietä, mitä olin tullutkin ainakin kilometrin verran. Hukkasin kaikkinensa varmaan puoli tuntia. Käännyin oikealle ja lähdin etenemään. Siitä eteenpäin kaikki oli selkeää. Oikealla olisi ollut Mustavuori, missä en ole ikinä käynyt, mutten halunnut nytkään mennä, sillä aikaa oli kulunut jo niin paljon. Päätin jättää sen johonkin toiseen kertaan. Lopulta tulin Itäväylän (tai onkohan se siinä kohdassa jo Vanha Porvoontie) risteykseen. Olin luullut, että tuo tie olisi kaksikaistainen autotie pientareella, mutta siinä olikin kevyenliikenteen väylä erikseen. Se ei ole niin varmaan koko matkaa Porvooseen saakka, mutta tuossa sellainen meni ja olin asiasta iloinen. Kyltti näytti Porvoo 36 km. Lähdin sinne suuntaan.

Haave Porvoosta alkoi hahmottua

Juoksu kulki mainiosti sillä kevyenliikenteen väylällä. Aina välillä piti mennä alikulun kautta toiselle puolelle, mutta matka jatkui. Jossain vaiheessa ohitettiin K-Market, jossa Juha Sipilä oli tv-ohjelmassa käynyt Maria Veitolan kanssa ostamassa karkkia. Päätin, että ostan sieltä juoman tulomatkalla. Jatkoin siis matkaa pysähtymättä. Juoksu tuntui todella helpolta tuota Vanhan Porvoontien vartta kurkiessa, sillä mutkia ei juurikaan ollut. Se on helppo juosta rennosti suoraan, on sitten tasaista, ylämäkeä tai alamäkeä. Ei ollut myöskään mitenkään kuuma, joten pelloilta ei tullut mitään sellaista, mikä olisi aiheuttanut ongelmia. Kuumallahan sitä juoksee mieluummin merenrannassa, kun siellä ei kulkeudu sellaisia tuntemuksia, mitä pellolta voi kesällä tulla, mikä sotkee hengityksen. No ei se mitään, hetken päästä käännyin kohti Karhusaarta. Olin sitä ennen jo päättänyt, että joku kerta juoksen Porvoosta Helsinkiin ja miettinyt kahta vaihtoehtoa. Yksi olisi se, että juoksen sieltä Mellunmäen metroasemalle, mutta sitten saattaisin olla aika ryytynyt näin kesäaikaan metromatkan. Toinen vaihtoehto olisi se, että saisin jonkun tutun tuomaan minulle vaihtovaatteet Vuosaareen ja menisin lenkin jälkeen uimahalliin.

Lähdettyäni kohti Karhusaarta ei mennyt kuin hetki ja tuli Karhusaaren taajamamerkki. Muistan kun tulin Vantaan maratonilta ja juoksin pahamaineisen Tapulikaupungin kautta. Silloin tuli mieleen kaikki kauhutarinat, mitä Jere Karalahdesta on saanut lukea. Huume- ja moottoripyöräjengit sekä tolkuton päihteiden käyttö. Nyt olisi paljon seesteisempää meininkiä tiedossa, mutta otin tuollakin kuvan taajamamerkin luona kunnes jatkoin eteenpäin. Se oli todella helppoa juosta, kun tiesin, että tie menisi perille asti eli suunnistamista ei tarvinnut miettiä. Ainoa outo tilanne tuli siinä vaiheessa, kun tuli joku portti eteen ja tie kääntyi oikealle. Oletin, että pitää lähteä sinne oikealle, mutta tien nimi oli joku muu kuin sen piti olla. Niinpä katsoin karttaa ja huomasin, että kyllä se määränpäänä ollut satama oli siellä, missä tie meni portista läpi. En vain muistanut sitä, vaikka olin käynyt siellä autolla varmaan joku 15 vuotta sitten. Niinpä käännyin takaisin ja juoksin portista läpi mäen ylös ja sitten olinkin perillä. Kaikki oli kuten ennen. Siellä on yhä iso venesatama, mistä ihmiset lähtevät mm. mökeille saaristoon, venebensa-asema ja jonkinlainen kyläkauppa. Tuntuu, ettei oikeasti mikään ollut muuttunut. Päätin hengailla siellä vähän aikaa ja lähteä sitten takaisin.

Sipoo oli liian kaukana

Lähtiessäni poispäin katsoin, että ainoa uusi juttu on Sipoonranta siellä viistosti toisella puolella. Se on paikka, jossa olen käynyt ainoastaan moottoripyörällä, eikä se ollut kuin hieman silloin valmistunut. Kuuleman mukaan alue on edelleen aika retuperällä, mutta olisi se ollut mukava sielläkin käydä. Katsoin, että matkasta tulee liian pitkä, jos sinne juoksen, mutta voisin juosta sieltä pois, jos pääsisin sinne jotenkin. Yritin katsoa menisikö riittävän pientä venettä ja voisin pyytää kyytiä lahden yli, mutta niin ei tapahtunut. Niinpä lähdin juoksemaan sieltä poispäin. Tuossa vaiheessa oli juostu 16,5 km, mutta kun en halunnut mennä enää Vuosaareen seikkailemaan, niin olin päättänyt juosta Mellunmäen metroasemalle. Niinpä olin vähän epävarma sen suhteen, saisinko tavoitteena olleen 30 kilsan lenkin aikaiseksi. Tosin minulla oli toinenkin tavoite eli käydä Sipoossa. Niinpä kun tulin takaisin ison tien varteen, en lähtenyt kohti Helsinkiä, vaan eteenpäin Porvoota päin. Olin katsonut Reittioppaasta matkan Mellunmäkeen ja tajunnut, että jos juoksisin nyt vielä 1,5 km suuntaansa kohti Porvoota, saisin sen 30 km täyteen. Maltti ei kuitenkaan riittänyt siihen. Kun oli tultu vajaa kilsa, saavuin jonkun mäen päälle, jossa oli koulu. Siellä luki Sakarinmäki ja oli Helsingin vaakuna. En mistään löytänyt netissä tietoa, missä tulee Sipoon raja ja jotenkin tuntui siinä koulun pihalla olevalla hiekkaisella jalkapallokentällä, että tämä on tässä, en halua juosta enää metriäkään kauemmas. Niinpä käännyin takaisin, enkä näin ollen käynyt Sipoossa saakka.

Sakarinmäestä Mellunmäkeen juoksu kulki hyvin. En nähnyt ketään muita juoksijoita, mutta pyöräilijöitä meni sen sijaan aika paljon, yllättävän monet heistä naisia. Joskus ennen ei olisi voinut kuvitellakaan, että naisilla on maantiepyöriä tai cyclocrossareita, vaan lycrahaukkuminen oli suunnattu miesten suuntaan. Nyt naisetkin ajavat fillareilla. Kuten sanottua niin oma juoksuni sujui hyvin. Oli selkeätä suoraa baanaa ja Cliftoneilla oli mukava juosta. Välillä aurinko oli esillä ja tuntui olevan selvästi lämpimämpääkin mikä oli ihan hyvä sekin. Yhdessä vaiheessa joku pyöräilijä meni ohitse ja näin, että hän otti kännykällään minusta joko kuvan tai videokuvaa. Siinä vaiheessa vähän mietin, oliko kyseessä joku lukija vai näytänkö vain niin kahjolta, kun juoksen jossain maantien kupeessa ylämäkeen 4.40 min/km vauhtia, että sitä pitää kuvata. No se ajatus katosi saman tien ja jatkoin matkaa. Oli vain kaksi asiaa mielessä. Ensinnäkin se, että kello on aika paljon, pitäisi päästä kotiin syömään lounasta ja toisaalta se, että pitäisi bongata se Mellunmäen risteys, jotten joudu mitään ylimääräistä ketunlenkkiä juoksemaan. Lopulta tuo tapahtui todella sujuvasti, sillä näin kyltin kohti Mellunmäkeä ja lähdin siihen suuntaan. Se oli joku päätie ilmeisesti, sillä koko matkan ajan oli aika ajoin bussipysäkkejä ja kun niissä näkyi yhden linjan kohdalla oranssi M-merkki, tiesin olevani menossa kohti metroasemaa. Yhdessä alamäessä oli Alepa, joten päätin käydä kaupassa. En ollut paluumatkalla käynyt siellä K-Marketissa, kun ei ollutkaan jano. Nyt ostin puolen litran vichyn ja pienen oluen. Laitoin oluen juoksuliivin sivutaskuun ja vichyn selkämyksessä olevaan taskuun ja jatkoin matkaa. Ei mennyt kauaa kun saavuin metroasemalle. Näin siinä pihalla jonkun juoksevan, joten oletin metron lähtevän kohta. Ajattelin, että ne kulkevat ehkä harvoin sunnuntaisin, joten päätin itsekin jatkaa juoksua. Pysäytin Polarin ajanoton metroaseman ulkopuolella, sitten ovista sisään, rappuset ylös ja metroon. Vaunu lähti liikkeelle ehkä vajaa minuutti sen jälkeen, kun olin astunut kyytiin.

Vapaudentunne oli vahvasti läsnä

Yhteensä matkaa oli kertynyt 28,91 km 4.44 min/km keskarilla. Siellä oli vähän yli 4 min/km kilsoja, mutta sitten toisaalta aika hidastakin menoa varsinkin siellä metsässä. Kokonaisuutena ihan hyvä lenkki mukavaa vauhtia ilman repimistä. Juuri sellaista, mitä Hoka Clifton 6:lla on luontevaa juosta. Join siinä metrossa puolet vichystä ja kun saavuin perille, join oluen kävellessäni kotiin. Alkuviikosta olen nyt miettinyt asioita siltä pohjalta, että minulla on tosiaan kahden sunnuntain kokemus hyvin eri seuduille suuntautuneista juoksumatkoista. Niiden lenkkien aikana on ollut todella hyvä fiilis. Sitä kokee niin paljon enemmän kuin juostessa tutuilla reiteillä ja suunnistaminen ja muut vastaavat asiat pitävät kiireisinä. Toisaalta kun lenkeillä tulee pysähdyttyä ja kun molempiin suuntiin menty jollain kulkuneuvolla, niin noihin lenkkeihin menee paljon enemmän aikaa kuin normaalipitkiksiin. 2h20 min lenkki voi kestää kaikkinensa ovelta ovelle 5 tuntia. Siinä on kuitenkin sellainen poikkeuksellinen vapauden tunne, mikä tuollaisella lenkillä on, että se tuntuu olevan sen arvoista. Toisaalta seuraavina päivinä on ollut vähän sellainen fiilis, että onko tuollaisessa mitään järkeä. Kun tekee yksin asioita, niin joutuu puntaroimaan, mikä on järkevää ja mikä ei. Seuraavana päivänä on vähän sellainen jonkinlainen henkinen krapula. Se on myös vähän haastavaa miettiä niitä potentiaalisia reittejä. Jos ei keksi mitään, minne haluaa mennä, niin väkisin ei kannata lähteä.

Ehdottomasti haluan tehdä näitä lenkkejä lisää. Se Porvoosta Helsinkiin olisi yksi vaihtoehto. Ongelmana on vain nyt se, että kun kelit lämpenivät niin paljon, niin en voi pitää juoksutakkia tai edes tuota liiviä ja jos ei ole takkia, en saa mukaani puhelinta tai mitään muutakaan, enkä todellakaan halua juosta lähes 40 kilsaa kantaen kännykkää kädessäni. Tuossa on sellainen pieni negatiivinen ajatus, mikä käytännön toteuttamista rajoittaa. Ehkä tähänkin keksitään joku ratkaisu, minulla on jotain ajatuksia mielessä.

Mainokset