Hyvän tekeminen muille

Eilen en kirjoittanut mitään tai aloitin muutamia juttuja, mutten saanut mitään valmiiksi. Ei ollut jotenkaan fiiliksiä, eikä energiaa. Sen sijaan kävin illalla pitkästä aikaa salilla ja tein punttitreenin. Oli muuten aika kuumaa ja kosteaa siellä salilla. Saunan jälkeen oli vähän sellainen pöllähtänyt olo. Sitten tuli illalla katsottua dokumentti Clevelandista. Tuossa dokumentissa kerrottiin siitä, että ko. kaupunkiin ei tullut minkään ammattilaissarjan mestaruutta 1965-2015 välisenä aikana. Ei koriksessa, ei baseballissa, ei jenkkifutiksessa. Tuo ohjelma toi hyvin esille ne nousut ja laskut, mitä tuohon aikaan liittyi. Se oli hyvin mielenkiintoinen ja osin jopa koskettava, kun vähän ”unohdettu” kaupunki jossain Ohiossa toivoi monesti onnistuvansa, mutta aina meni pieleen kunnes lopulta LeBron Jamesin aikakaudella 2016 napsahti iso voitto.

Yhteisöllisyys on tärkeätä

Tuo Clevelandin yhteisöllisyys toi ajatuksia mieleeni. Olimme viime perjantaina kaveriporukalla saunomassa ja grillaamassa, se oli mahtavaa. Jotenkin kaivannut noita aikoja. Tämä juoksuun käytetty ajanjakso on ollut jotenkin samalla aikaa, jolloin sellaista yhteisöllisyyttä ja yhteen puhaltamisen tunnetta ei olisi ollut. Ihmiset ovat jotenkin liikkeellä eri suuntiin. Osa on ihan hyviä tyyppejä, mutta jokainen puuhailee silti omiaan, eikä tule sellaista tunnetta, että tehtäisiin mitään samaan suuntaan. En ollut aiemmin tottunut tällaiseen elämäntapaan, jossa sosiaalista elämää on näin vähän ja lisäksi tuntuu, että juuri kukaan ei edes pyri siihen, että juoksussa olisi sellaista tilannetta, että oltaisiin ihmisten kanssa samalla aaltopituudella. Lapsuudessani meillä oli esim. Juhannuksina, Uutena Vuotena ajanviettoa isommilla porukoilla. Sitten tuli opiskeluaika, jolloin oli hyvin tiiviit kaveriporukat. Tuon jälkeen viime vuosikymmen oli todella isot tuttavapiirit ja hyvänhenkistä hengailua, reissuja ja kaikenlaista toimintaa samanhenkisessä porukassa. Sitten sain sen sydänlihastulehduksen 2007 ja kun siitä olin toipunut 2009, kaikki oli muuttunut. En ole sen jälkeen jotenkaan päässyt käsiksi sen tyyppiseen elämäntapaan, mitä haluan elää. Siinä mielessä kiva, että kaveriporukka on ainakin osin nyt taas elpymässä, sillä sellaiset illat kuten viime perjantai oli, lataavat akkua ja tuovat paljon energiaa.

Hyvän tekeminen muille

Yhteisöllisyyteen kuuluu se, että kaikki tuovat oman panoksensa, eikä asioita tehdä hyötymistarkoituksessa. Törmäsin toissa yönä yllänäkyvään videoon, jossa YouTube-lenkkarityyppi oli suunnitellut kengän Niken kanssa yhteistyössä toiselle YouTube-persoonalle ja tämän veljelle. Se video oli todella koskettava. Jotenkin Suomessa tuollainen ei olisi mahdollista tai ainakaan tavallista. Mulla on sellainen käsitys, että tämän päivän Suomessa jos yrittää tehdä jotain toisella, ihmiset tulevat epäileväiseksi, että on jotain taka-ajatuksia, jotkut voivat tulla jopa vihaiseksi. Jopa lahjojen antaminen tuntuu olevan nykyään hankalaa. Itse tykkään ostaa asioita, mitkä koen jollekin sopivan ja samaten tykkään vastaanottaa lahjoja ja avata paketteja, mutta hitto kun se ei ole oikein mahdollista. Ihmiset sanovat, etteivät halua mitään. Se on todella kummallinen homma. Tuntuu, ettei sellainen Law of attraction toimi Suomessa, että kun on positiivinen ja antaa itsestään jotain, niin saa sitten kanssa omalle kohdalleen iloa jne. Tai no joskus se toimii, mutta hirveän usein tulee tunne, että Suomessa pitää olla sellainen talvisodan meininki koko ajan päällä. Jos elämä ei ole läpi harmaan kiven menemistä, niin se ei ole elettyä elämää ollenkaan.

Kuvat on keino antaa muille iloa

Juoksukuvat, mitä Marathonphotos ja muut ottavat, maksavat maltaita. Niinpä nyt kun en ole tänä vuonna kilpaillut, olen noissa tapahtumissa kuten Helsinki Spring Marathon, Helsinki 10, Helsinki City Run, Helsinki City 5 ja Helsinki Half Marathon käynyt katsomassa kisaa, kannustamassa ja ottanut kuvia. Osa kuvista on ollut paremmin ja osa huonommin onnistuneita. Joka tapauksessa olen niitä lähettänyt tutuille ja ainakin osa on niistä ilahtunut. Kaikilta ei ole tullut mitään vastausta, kun olen niitä Facebookissa lähettänyt, joten en osaa sanoa, miten he suhtautuvat. Tosin viime lauantain kisan kuvia en ole vielä oikein lähettänyt. Puhelimen muisti ja muistikortti ovat nyt täynnä ja olen ollut iltaisin vähän liian väsynyt tehdäkseni asialle mitään. Tänään on ensimmäinen päivä, jolloin minulla on ulkoinen kovalevy mukana, jotta voin niitä kuvia jonnekin siirtää. Sitten voisin niitä taas lähetellä.

Palataan tuohon videoon. Jotenkin on sellainen vahva tunne, että kun oikeasti muistaa muita ihmisiä, niin se myös palkitsee itseä. En vain oikein tiedä, miksei se ole kunnolla mahdollista suomalaisessa kulttuurissa. Esimerkiksi Amerikassa ihmiset ovat huomaavaisempia toisia kohtaan. Ulkomaillahan saattaa tulla kutsutuksi jonkun päivä sitten tavatun kollegan syntymäpäiville, jossa on koko suku ja ystävät paikalla. Ihmiset ovat siellä iloissaan, kun vieras tulee paikalle ja haluavat kysellä asioita. Täällä on jotenkin ihan perseestä jo sen, jos joutuu liikkua ihmisten parissa. Ilmeisesti suomalainen kulttuuri on sitä, että pitäisi kököttää yksin keskellä metsää ja hakata halkoja, mutta kun se ei oikein sovi mun luonteelle.