Ekasta maratonista jo yli 20 vuotta

12. kesäkuuta ensimmäisestäni maratonistani tuli kuluneeksi 20 vuotta. Itse asiassa asiasta piti kertoa juuri nimen omaan sinä merkkipäivänä, mutta asia unohtui ja eilen kun yksi ystäväni kysyi makuuhuoneen ovessani olevista numerolapuista, niin lähetin hänelle sitten kuvia myös mitaleista ja silloin tuo Tukholman 1999 lätkä osui käteen ja tajusin, että hei se päivähän meni jo. Nyt on aika muistella tuota päivää. Ostin itseasiassa silloin kuvankin, mutta se on kadonnut jonkun muuton yhteydessä ja tuon aikaiset numerolaput heitin typeryksissäni pois 2002, kun muutin ja ne olivat olleet sen aikaisen asunnon seinällä. Onneksi mitali on ja säilyy hallussani.

Tukholma on paras ensimmäiseksi maratoniksi

Ekalta maratonilta voi jäädä hyvät tai vähemmän hyvät muistot. Minusta parhaat muistot saa Tukholmasta silloin, jos kysymys on henkilöstä, jolla ei ole mitään juoksutaustaa. Siellä on niin paljon ihmisiä reitin varrella ja laiva on täynnä porukkaa, jotka ovat liikkeellä ns. samalla asialla, joten sitä pääsee mukaan tietyllä tavalla ainutlaatuiseen tunnelmaan ainakin näin jälkeenpäin ajateltuna. Muistan yllättävän paljon yksityiskohtiakin siitä ensimmäisestä maratonista, se jäi siis mieleen. Toinen maraton, jonka juoksin valtavien kipujen kanssa, kun oli nilkan nivelsiteet revenneet vähän aiemmin, on puolestaan unohtunut täysin. Muistan vain, etten pystynyt loppupuoliskolla oikein juoksemaan ja että kaverini ohittivat minut. Sen sijaan se ensimmäinen on muistissa hyvinkin tarkasti. Muistan lukemattomia tapahtumia laivalta, siitä kun käveltiin lähtöpaikalle ja jälleen laivalle takaisin. Muistan odottelun ennen lähtöä, Batteryn juomisen, kusella käynnin, valokuvien ottamisen terminaalissa. Juoksun varrelta muistan yksityiskohtia todella paljon ja jopa tunnelmia. Muistan miten sykkeet menivät ja miltä tuntui missäkin vaiheessa. Muistan, että popsin Dexalin hedelmäsokeritabletteja ja toisella kierroksella heitin pötkön kädestäni kuninkaanlinnan kupeeseen, kun ne eivät enää uponneet. Se on siis aidosti jäänyt mieleen.

Miksen harjoitellut?

Osallistuminen ja ylipäätänsä maratonien pariin ajautuminen oli puhdas vahinko. Edellisenä vuonna olin ollut Saksassa opiskelemassa ja silloin pari kaveria juoksi HCM:n. Palasin Suomeen ja menin graduryhmään. Joskus tammikuussa kävimme sitten keskustelun kauppakorkeakoulun Chydenia-rakennuksen alakerran ravintolassa. Nämä kaksi maratonin juossutta ehdottivat Tukholmaan lähtemistä. Hyttiin tarvittiin neljä, joten houkuttelivat minua mukaan. Suostuin sen keskustelun aikana osallistumaan. Neljäs saatiin myöskin helposti mukaan. Myöhemmin tuostakin henkilöstä tuli ystäväni.

Kyllä meidän piti aloittaa harjoittelu. Kenties muut aloittivatkin, mutta tuohon aikaan ei ollut Esport Arenaa, enkä tiennyt oikein juoksumatolla juoksemisesta mitään. Niinpä odottelin kevättä. Aikaahan piti olla. Huhtikuussa kuitenkin graduseminaarin ollessa lopuillaan siirryin työelämään, enkä ehtinyt enää harjoitella. En oikeastaan ehtinyt edes nukkua. Koko ajan piti reissata jonnekin ja iltaisin tuli oltua toimistolla puoleen yöhön saakka. Niinpä lopputulos oli se, että juoksin yhteensä n. 40 kilsaa. Elämäni pisin lenkki oli ollut maratonille lähtiessäni oli 10 km. Ja jos jätetään graduvuoden salikäynnit veke, niin en minä oikeastaan ollut mitään liikuntaa 10 vuoteen harrastanut. Toki olihan lukiossa pakollista liikuntaa, mutten vapaa-aikana liikkunut. Silloin ei vain jotenkaan kuulunut kuvioihin urheilu.

Mikä oli tulos ja mitä väliä sillä oli?

Tulos oli pari minuuttia yli 4 tuntia. Sitä en varmuudella muista, sillä nettoaikoja ei silloin vielä ollut. En ollut koko kisan aikana miettinyt mitään aikaa, vaan pyrkinyt vain selviytymään matkasta tai no ensimmäinen kymppihän oli ihan lököä. Lähdettiin sieltä viimeisestä ryhmästä, enkä voinut kuvitellakaan, kuinka hiljaa siellä mentiin. Olin aina juossut tyyliin täysiä ja nyt piti köpötellä hissukseen. Niinpä se ensimmäinen kymppi oli niin kevyt, että mietin asiaa niin, että hyvä, tämä ei olekaan kuin reilun kolmen kympin kisa. Jossain vaiheessa alkumatkasta kaverit sanoivat, että älä juokse yli 170 sykkeillä. Seurasin heitä ja katsoin sykemittaria, joka näytti 178. Juoksu tuntui olevan tosi helppoa, joten päätin, että 178 on ihan yhtä hyvä kuin 170. Niin meillähän oli Polarin Smartedge -sykemittaritkin, jotka oli ostettu Stockalta ennen tapahtumaa, jotta voitaisiin seurata niitä sykkeitä. Puolimatkan jälkeen ajattelin, että olen tuhlannut aikaani köpöttelemällä hiljaa ja laitoin hanan tiskiin. Juoksin 24-32 km välin niin kovaa kuin pystyin ja sykemittari löi rajoittimeen koko ajan. Polar piippasi, jos syke oli 195 ja niin se minulla tuossa helteisessä kelissä käydyssä kisassa oli. Tuon jälkeen jalat hyytyivät ja toisen kiekan Västerbron jälkeen oli vaikeuksia saada jalkoja enää yhtään nostetuksi. Oli pakko alkaa käydä itsensä kanssa henkistä kamppailua. Huutelin takaisin kannustaville suomalaisille ja yritin tsempata itseäni. Päätin, etten kävele. Jossain vaiheessa kun oli todella vaikeata ja tuli ne ylämäet, tein päätöksen, että kävelen, mutta vain 20 askelta, sillä jos kävelisin enemmän, en pystyisi enää jatkaa juoksua. Toki olin kävellyt joka juomapisteellä sen aikaa, että saan juotua, kun en osannut juoda vauhdissa. Niinpä kävelin tuon 20 askelta ja jatkoin juoksemista. Syke oli pudonnut jo 150 tasolle. Sitten joku ruotsalainen huusi, että vauhtia, pääset alle 4 tunnin. Silloin tuli ensimmäistä kertaa sellainen tunne, että haloo nyt pitää yrittää jotain aikaa. Otin loppukirin viimeisillä voimillani, mutta se loppui aika lyhyeen. Vähän ajan päästä tuli nimittäin 41km kyltti ja katsoin kelloani, enhän millään voi päästä alle 4 tunnin. Kuulin sitä selostusta ja tulin lopulta stadionille, missä piti kiertää vielä rundi. Radalla tuntui taas saavan virtaa, kun se oli kimmoisampi kuin asfaltti, mutta en minä millään siihen neljään tuntiin päässyt. Ajalla oli sen verran vähän merkitystä, etten kirjoittanut sitä mihinkään ylöskään ja myöhemmin olen sen unohtanut. Se ei ollut olennaista siinä vaiheessa.

Mitkä fiilikset ekan maratonin jälkeen jatkoon?

Puolimatkassa oli sellainen fiilis, etten varmaan tätä koskaan tee uudestaan, mutta maalissa tuli sellainen tunne, että se oli paljon helpompi urakka kuin luulin, joten ensi vuonna uudestaan. Muistan maaliintulon niin tarkasti, että kun siinä sai sellaisen muovin harteilleen, niin silloin päätin jo juoksevani seuraavan maratonin. Se meni lopulta sitten ihan mönkään, kun lähdin kisaan revenneiden nivelsiteiden kanssa, mutta se kipinä jäi siitä ekasta kisasta. Tuon toisen jälkeen se porukka vähän hajosi ja 2001 minulla oli yksi vakava sairastuminen. Sitä ennen olin juossut puolikkaan kesällä, mutta sitten sairastumisen myötä liikunta taas jäi kunnes aloitin sen 2006 vapun jälkeen uudestaan. Silloin ärsytti huono kunto, joten otin taas tavoitteeksi Tukholman ja ilmoittauduin sinne. Siihen aikaan minulla oli asunto Stokiksessa, joten en mitään laivamatkaa varannut. Tuo projekti puolestaan meni mönkään sydänlihastulehduksen vuoksi ja kisa jäi juoksematta. Palasin siitäkin suosta takaisin juoksun pariin ja näin jälkeenpäin täytyy sanoa, että se yksi keskustelu tammikuussa 1999, jossa päätettiin, että lähdetään porukalla sinne Tukholmaan näiden kahden johdolla, jotka olivat jo maratonin juosseet, oli se syy, miksi ylipäätänsä nyt juoksen. Elämä on pitkälti sattumien sävyttämä ja tuo oli yksi sellainen tapaus, jolla oli tavallaan koko loppuelämän kannalta suuri vaikutus.

Mainokset