Lasse Virén 70v + mitä olen oppinut harjoittelusta viimeisen viikon aikana?

Suuri juoksija, nelinkertainen Olympiavoittaja Lasse Virén täytti eilen 70 vuotta. Niinpä televisiosta tuli ohjelmia asian tiimoilta. En juhlistanut päivää muuten esimerkiksi lenkkeilemällä, vaan oli pakko ottaa iisimmin ke-su treeniputken vuoksi. Piti kyllä mennä Uimastadikalle, jotta saisin jalat liikkeelle vesijuoksussa ja sen jälkeen saunomaan, jotta nukkuisin hyvin, mutta ei ennustettua hellettä tullutkaan, vaan oli täysin pilvistä ja aika viileätä. Kun alkoi satamaan, päätin mennä kotiin. Lepäilin tunnin ihan sängyssä ja sitten tein ruokaa. Tuli siis täysin lepopäivä. Myöhemmin katsoin uudestaan Lasse Virén dokumentin, joka oli tullut jo aiemmin ja tuon jälkeen vielä Münchenin kympin. Vaikken saunonutkaan, niin nukuin silti hyvin, vaikka tietysti olisin voinut mennä vähän aikaisemminkin nukkumaan. Viime viikolla toimi hyvin ne yöt, jolloin pääsin nukkumaan ennen puolta yötä. Kun ottaa huomioon, että lepäsin illalla lähes tunnin melkein unessa, niin kyllä nyt tuli hyvin nukuttua. Erityisesti kun vertaa siihen, että su-ma-yö meni mönkään. Se johtui paitsi siitä, että olin juonut illalla espressoa liian myöhään, mutta erityisesti sen vuoksi, että heräsin sunnuntaiaamuna niin myöhään, joten illalla ei väsyttänyt. Kokonaisuutena täytyy sanoa, että vaikka kuvassa saatan näyttää hyytyneeltä, niin se johtuu ilmasta, ei siitä, että olisin ollut eilen erityisen uupunut. Sen verran olin toki uupunut, etten enää illalla tätä blogia jaksanut kirjoittaa, mikä johtaa siihen, että nyt saa taas kelailla, mitä sitä oikein halusikaan sanoa.

Mitä Viréniltä voi oppia?

Ainakin kovuutta ja määrätietoisuutta. Luin sunnuntaiaamuna jutun Ilta-Sanomista, jossa puhuttiin jostain kovista 30 km lenkeistä, joita Virén teki jossain Kolumbiassa kuumuudessa ja juoksi itsensä läkähdyksiin. Ajattelin tehdä sunnuntaina saman, mutta ei se sitten ollutkaan niin kuumaa ja toisaalta kuorma painoi jaloissa, en jaksanut juosta limitille, mutta totuus on se, että kovia harjoituksia tarvitaan. Ei netissä notkuminen tuo tuloksia, vaan se, että harjoittelee. Jos ei ole valmis harjoittelemaan, voi mennä lauantaina crocsimiesten 4 km kävelyhölkkään Tikkurilaan. Se on kyllä niin.

Eilisessä dokumentissa puhuttiin siitä, että Virén harjoitteli kolmasti päivässä ja muuten lähinnä lepäili. Harjoituskertoja pitää ehdottomasti lisätä. Kokeilin torstaina ja perjantaina kahden lenkin päivää, se meni hyvin. Tänään jatkan samaan tapaan. Se toimii silloin, kun en tee aamulenkkiä liian aikaisin, vaan syön aamupalan aikaisin ja menen lenkille 3h myöhemmin. Toki joku muukin tapa voisi olla hyvä, mutta teen nyt näin. Jos esim. juoksisin aamulla aikaisemmin, pitäisi mennä myös nukkumaan aikaisemmin. Ehkä se joskus toimii niin, mutta nyt ei. Näin kesällä kun on lämmintä, tällainen aamupäivä on kätevä aika mennä lenkille. Se lenkki pitää olla kuitenkin kalenterissa. Perjantaina meinasi käydä niin, etten lähtenytkään lenkille, kun aloin epäröidä. Halusin jäädä koneelle tekemään hommia. Lopulta pakotin itseni nousemaan ylös ja lähtemään juoksemaan, enkä katunut sitä. Eli se suunnitelma pitää tehdä etukäteen ja se pitää merkata kalenteriin. Silloin se toimii. Aikaa tuollaiseen treenaamiseen pitäisi olla. Olen huomannut, että jos jättää somettamisen vähemmälle, eikä pyöri Juoksufoorumilla höpöttämässä hölkkääjien kanssa, aikaa on yllättäen paljon enemmän. Ajan lisäksi pitää olla määrätietoinen. Silloin ei auta yhtään kuunnella tyyppejä, jotka pyrkivät lähinnä sotkemaan keskittymistä.

En ole koskaan satsannut juoksuun tosissani

Mietin eilen sitä, että enhän mä ole oikeasti koskaan satsannut juoksuun kunnolla. Alussa kroppa ei olisi ottanut vastaan isompia treenimääriä, kun vähäisestäkin tuli penikkatautia, akillesongelmia ja vastaavia. Ehkä jos silloin olisi tehnyt muita lajeja lisäksi, olisi voinut harjoitella enemmän. Strategiani oli silloin se, että treenaan vähän, mutta suhteessa aika kovilla vauhdeilla, jolloin kehityn nollasta johonkin tasolle mahdollisimman nopeasti, kun en lähde siihen hitaaseen hölkkään mukaan ollenkaan. Se toimi aika hyvin. About tunti lähti maratontuloksesta kolmessa vuodessa. Sitten tuli seinä vastaan 2014, kun tuli pari vuotta taukoa. Ensin 1,5 v mystinen sairastuminen ja tuon jälkeen käsi poikki. Sen jälkeen on ollut vaikeuksia palata takaisin kilpailemaan. Yritin ensin oikoa mutkia, mutta se johti pikkuvammoihin. Sitten kun yritin tehdä niin huolellisesti kuin osaan, enkä kiirehtiä kilpailemisen kanssa, niin silti on mennyt kahdesti takareisi ja kerran tullut keuhkovirus. Eli viisi vuotta on käytännössä mennyt ihan penkin alle.

Toisaalta olen saanut kestävyyspohjan kuntoon. Siinä missä sairastelujen vuoksi oli jotain vuosia, jolloin kilsoja kertyi vain 1000-2000 km, niin toissa vuoden joulukuussa aloin oikeasti juosta enemmän ja elimistö kestää sen. Viime vuonna juoksin jo 4539 km. Nyt kun alan tehdä siihen päälle laatuharjoituksia, niin tuolta pohjalta pitäisi olla mahdollisuus kehittyä hyvin. En ole ikinä aiemmin lajiin sillä tavalla satsannut ja täytyy sanoa, että erityisesti viime vuoden keuhkoviruksen jälkeen tilanne on ollut se, että sydän ei ole ollut oikein mukana. Olen miettinyt kaikenlaisia muita asioita kuten sitä, miksi minulla ei ole parisuhdetta, miten saisin yliopistolla tieteellisen tutkimuksen nyt pakettiin ja juoksukenkiä. Se varsinainen määrätietoinen harjoittelu ei ole oikeasti ollut sellaista, mihin olisi ollut kipinää. Tavoite on ollut näennäisesti olemassa, mutten ole ollut innokas tai halukas harjoitella, vaan olen käynyt lenkillä. Nyt tilanne on muuttunut. Kipinä on herännyt taas ja haluan oikeasti ensimmäistä kertaa elämässäni treenata kunnolla. En tiedä osaanko, mutta haluan.

Valmennus blaah

Ymmärrän jotain valmennuksesta, erityisesti siitä, minkälaiset harjoitukset kehittävät, mutta en tiedä oikein progressiosta tai jaksotuksesta. En tiedä milloin pitäisi tehdä mitäkin harjoituksia ja kuinka kovilla tehoilla. Toisaalta en oikein halua olla tekemisissä valmentajienkaan kanssa, sillä minusta he ovat liian pehmeitä jätkiä kaikki. Rolf Haikola oli siinä dokumentissa sitä mieltä, että jos nykypäivän valmentajat ovat muka niin hyviä, niin miksi ajat ovat huonompia kuin 70-luvulla. Minä väitän syyksi sen, että valmentajat ovat liian nössöjä. Minusta valmennuksessa on minun lähtökohdastani olennaista kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että kyseessä on älykäs, akateeminen ihminen, jonka kanssa voi keskustella, miksi jotain tehdään ja mihin se johtaa, mutta toisaalta myöskin sellainen ihminen, jolla on halua saavuttaa asioita ja valmis satsaamaan. Nopeaälyinen, dynaaminen tyyppi, eikä mikään veltto. Mä en suoraan sanottuna ymmärrä näitä suomalaisvalmentajia, kun he valmentavat tyyliin sellaisiakin, jotka haluavat juosta maratonin esim. 3,5 tuntiin. Mitä valmentamista siihen tarvitaan? Jos yhtään viitsii käydä lenkillä, niin silloin voi käydä juoksemassa sen matkan siihen aikaan heti kunhan ei juokse liian hiljaa. Se pitäisi olla niin, että valmentajat eivät valmenna ollenkaan, jos juoksija ei ole valmis sitoutumaan juoksemaan tarpeeksi lujaa suhteessa potentiaaliinsa. Ei hölkkäämiseen tarvita valmennusta. Siihen tarvitaan vain se, että vaivautuu menemään ovesta ulos. Lisäksi selitellään, ettei ole aikaa. On se kumma, että monella on mukamas aikaa käydä Prismassa, mutta ei harjoitella. On aikaa pitää kesälomia ja puuhailla kaikenlaista, mutta ei ole muka aikaa harjoitella. Suurin osa ihmisistä, joiden kanssa juttelee, valittaa ajanpuutetta, mutta samaan aikaan tuhlaavat aikansa jonninjoutavuuksiin, jotka eivät tee heistä parempia juoksijoita. Sehän on ihan käsittämätöntä. Pyörikö Virén marketeissa päivät pitkät aikanaan? Niinpä on pakko valmentaa itse itseään, meni se sitten syteen tai saveen, koska oikean valmentajan kanssa ei edes yritettäisi kaivaa potentiaaliani esiin, vaan tavoitteet olisivat heti jotenkin huonompia kuin mitä minä olen suunnitellut ja harjoitukset olisivat kevyempiä kuin mitä minä juoksen.

Iso savotta edessä

Olen tehnyt testimielessä nyt vähän eri tyyppisiä lenkkejä ja huomannut sen, että taso on aika kaukana siitä, mitä se on ollut tai mitä sen pitäisi olla. Alakynnys on aika hyvällä tasolla vauhtien osalta, mutta paljon kovempaa ei pääse, eikä juoksu ole yhtään herkän tuntuista. Niinpä se vaatii aika paljon duunia, mutta olen siihen valmis. Sen takia olen nyt valmis munaamaan itseni ja kilpailemaan, vaikkei mitään kilpailukuntoa olekaan, sillä näen ne hyödyllisinä tapahtumina. Jälleen kerran kolme syytä mielessä. Ensinnäkin on kiva tietää, mikä tilanne oikeasti nyt on. Toiseksi henkisesti en jaksa loputtomiin käydä lenkillä ja treenata, jos en pääse kisoihin ja näe mitään välitavoitteita edessäni. Kolmanneksi se kyky raastaa on kateissa. Pasi sanoi yhteislenkillä, että olen hyvä kilpailija. Olen saanut itsestäni aika paljon irti ja päässyt limitille. Eli olen ollut aiemmin hyvä kilpailija, mutta nyt on tuntunut lenkeillä, etten saa itsestäni mitään irti. En pääse sinne epämukavuusalueelle. Sitä pitää taas harjoitella.

Jos pysyn terveenä, niin…

Nyt on sellainen olo, että oksat pois. Vaikka tuntuu, että kilpailukunto on kaukana ja vaikka painoa on selvästi liikaa, niin nyt on selkeästi käsitys siitä, mitä pitää tehdä ja itseluottamusta sen suhteen, että pystyn siihen ja vielä tärkeämpää: haluan oikeasti satsata ja onnistua. En lähde lupaamaan mitään aikataulua nyt, vaan pyrin tekemään joka päivä hommia tavoitteen eteen. Ei täydellisesti, ei ammattimaisesti, mutta pikkuhiljaa paremmin kuin ennen. Tässä on kuitenkin nyt tavallaan viimeiset hetket alkaa satsata, sillä täytän kohta 46v. Mietin yhtä juoksututtua, joka on nyt sen ikäinen kuin minä silloin, kun juoksin ekan maratonini. Hän juoksi tänä vuonna jo 2.35, vaikka aloittaessaan nollilta juoksi 4.30. Kyllä sitä joskus miettii, että piru vieköön kun olisi silloin 20v sitten tajunnut alkaa panostaa. Mähän juoksin kuitenkin 4h tuntumaan, vaikken harrastanut mitään liikuntaa, lenkkeilin yhteensä 40 kilsaa ennen maraa ja pisin lenkki elämässä siihen asti oli ollut 10 km pituinen. Menneisiin on kuitenkin aivan turha tarttua. Elämä koostuu erilaisista jaksoista ja kokemuksista. Nyt pelataan niillä korteilla, mitkä ovat tällä hetkellä käytettävissä.

Loppuun haluan toivottaa Lasse Virénille onnea 70-vuotispäivän johdosta. Alan nyt vasta tajuta, kuinka suuri urheilija olet ollutkaan ja Lassen Hölkkä on mukava tapahtuma, siellä voisin käydä uudestaankin.

Mainokset