Pyörämatkailu, osa 2: Nuuksio Classic

Olin lauantaina katsomassa ensimmäistä kertaa elämässäni polkujuoksukisaa eli Nuuksio Classicia. Moni asia meni mönkään, mutta toisaalta sain minä ihan hyvän pyörälenkinkin tehtyä, joten ei niin kauheasti voi valittaa.

Taustaa ja suunnitelma

Juoksufoorumilla heräsi yhtenä päivänä keskustelua siitä, pääseekö Nuuksio Classic -juoksutapahtumaan muuten kuin autolla. Itse nostin esille mahdollisuuden, että voi mennä polkupyörällä, jos asuu lähellä tai miksei, vaikkapa jos asuisi kauempanakin, mikäli se pyörä on sähköpyörä. Siihen joku kirjoittaja sitten tuumasi, että tulenko itse pyörällä katsomaan tapahtumaa. Päätin mennä, jos ei sada.

Ajatukseni oli mennä katsomaan tapahtumaa sinne Swinghillin laskettelukeskuksen huipulle. Syynä tähän oli se, että se on asfalttitien kupeessa. Maantiepyörällä ei viitsi jotain polkuja mennä kilometrikaupalla. Mulla oli jotenkin sellainen muistikuva, että se laskettelurinne on ison tien varressa ja ajattelin, että se rinne pitää kävellä ylös. Todellisuudessa se ei ollut niin tai sitten se alaosa oli jonkun toisen tien varressa. Sehän oli nimittäin niin, että Nuuksiontien puolelta hiihtokeskusta lähestyttiin takakautta. Ajatus oli joka tapauksessa se, että menisin sinne fillarilla, lukitsisin pyörän jonnekin ja kävelisin perille, jos pyörällä ei sinne mäkeen pääse. Olin katsonut, että reitti ei ole vaikea, sillä olenhan ajanut Bodom-järven ympäri pari kertaa ja Bembölestä, kun lähdetään silloin Oittaalle, niin nyt mentäisiin suoraan. Eli metrolla Urheilupuistoon, siitä Koivu-Mankkaantietä eteenpäin, sitten Mankkaan, Nihtisillan ja Kauniaisten kautta Bemböleen ja perille. Tuo matka kestäisi noin tunnin fillarilla sieltä metroasemalta, jos pysyisin suunnitelmassa. Valitettavasti en tehnyt niin. Kysyin Juoksufoorumilla, onko Haltia luontokeskuksessa fillariparkkia, johon saa pyörän rungosta lukkoon ja tarvitaanko vaihtokenkiä, kun sinne Swinghilliin menee vai millainen pohja siellä on. En saanut mitään järkevää vastausta, mutta sen sijaan minulle alettiin selittää kuinka pitäisi ajaa jotain toista reittiä. Käytin valtavasti aikaa perustellakseen miksi tuo reitti olisi paras, nopein, koska se on minulle tuttu ja selkeä. Kerroin myös miksi käytän muita metroasemia kun ajan johonkin muihin suuntiin. Tuo häsä jätti jälkeenpäin ajateltuna ikävästi reittivaihtoehdot mieleen.

Tarkoitus oli nähdä kärki Swinghillissä

Järjestäjien sivuilla ohje katsojille oli sellainen, että kilpailijat ohittavat Swinghillin 10.45-11.45. En tajunnut, tarkottaako tämä pelkkää maratonia vai kulkeeko ultrakisa – joka starttasi aamulla – kahdesti tuolta, jolloin tuon tunnin aikana menisivät myöskin siitä. Ei mitään hajua, mutta halusin olla ajoissa paikalla, jotta näkisin kärjen. Halusin nähdä Henri Ansion vauhtia livenä. Niinpä päätin herätä klo 7.30, siinä olisi 3h15 min aikaa ehtiä pelipaikoille. Kun kello soi puoli kahdeksalta, niin en päässytkään heti ylös. En ollut kovinkaan rankkaa treeniä tehnyt perjantaina, mutta olisi silti pitänyt laittaa kello soimaan varttia yli, kun tikkana ylös nouseminen ei onnistunutkaan. No nousin 7.50 ja menin keittiöön syömään aamupalaa. Teetä, tuoremehua, kaksi sämpylää. Tuon jälkeen pesin hampaat, puin päälle, pakkasin tarvittavia kamoja (varasisärengas, rengasraudat, HSL-kortti, rahaa ja kännykän ajopaidan takataskuihin. Laitoin myöskin irtohihat ja kompressiosäärystimet, koska oli viileää ja tungin vielä paidan takataskuun myöskin vanhan ohuen adidaksen juoksutakin, joka on joltain vuodelta 2001. Ainoa, joka on niin ohut, että mahtui taskuun. Tiesin, että kisaa katsoessa voi tulla kylmä. Sitten täytin pyörän vesipullon ja tungin vielä pienen tölkin olutta paidan taskuun. Sitten enää kengät jalkaan, kypärä päähän ja pyörän taluttaminen hissiin ja ulos.

Poljin metroasemalle, tilasin hissin alas ja kävelin laiturialueella odottamaan seuraavaa metroa. Huomasin, että se meneekin Tapiolaan, eikä Matinkylään. Päätin, etten menisi sillä, vaan ottaisin seuraavan, joka tulee 5 minuuttia myöhemmin. Se oli sellainen vanhanmallinen metrovaunu ja menin kyytiin. Matkalla katsoin kelloa ja huomasin, että olen asettamastani aikataulusta myöhässä. Pääsisin polkemaan ehkä vasta hieman ennen 9.30. Ajattelin katsoa Reittioppaasta olisiko Niittykummusta sittenkin lyhyempi reitti. Tämä oli suuri virhe, mutta tein sen tsekkauksen sen takia, koska pari päivää aiemmin oli käyty tosiaan sitä reittikeskustelua. Huomasin, että matka olisi 22 km vs. 23 km eli lyhyempi ja menisi Suurpellon kautta, josta olin ostanut halpisfillarin viikko takaperin. Se menisi juuri sen talon ohitse, mistä hain sen pyörän. Ajattelin, että jos säästän vähän aikaa, niin ajan tuolta. Se oli suuri, suuri virhe.

Matka oli helvettiä

Lähdin Niittykummusta ja kun olin ajanut pari sataa metriä, huomasin, että on niin kylmä, että täytyy laittaa takki päälle. Kun olin laittanut takin päälle, laitoin kännykän sivutaskuun, jotta saisin sen helposti esiin navigointia varten. Ajoin Olarinluomaa kohti pohjoista ja käännyin sitten vasemmalle kohti Olaria. Oli tarkoitus mennä Suurpeltoon, mutta onnistuin ajamaan sen risteyksen ohi, vaikka olin siellä ollut viikko sitten. No ei se mitään, siinä tuli vain hieman lisämatkaa, yksi hiekkapäällysteinen ylämäki metsään ja sieltä jonkun kerrostalon pihan kautta reitille. Ohitin Suurpellon, paikan, josta olin ostanut fillarini ja ajattelin, että tulisi leppoisa kiemurteleva maalaistie tuosta eteenpäin. Se oli ihan väärä käsitys. Muutama sata metriä myöhemmin tuli tietyö, mikä tarkoitti sorapintaista osuutta. Ohitin tuon paikan aika nopeasti ja jatkoin matkaa, mutta tie kääntyikin väärään suuntaan. Ajoin mäen alas ja katsoin karttaa. Olin aivan väärässä paikassa, umpikujassa. Olisi pitänyt mennä jotain ihan toista tietä. Painoin tien nimen mieleeni ja palasin takaisin. Katsoin jokaista liittymää, mutten löytänyt sitä tietä. Aloin turhautua, aika oli valumassa käsistäni. Tuo alue, missä olin seikkaillut ja menettänyt paljon aikaa oli Henttaa. Yhtään enempää aikaa en halunnut menettää, joten päätin lähteä liikkeelle siihen oletettuun suuntaan, minne piti mennä. Mäki alas ja taas tuli joku soratie. Ajattelin, että se on perusparannusta ja tie paranisi myöhemmin. Ajoin ehkä vajaan kilometrin soratietä ja pelkäsin koko ajan, että rengas puhkeaa kun tuollaisilla työmailla osa niistä kivistä on todella teräviä. Niin ei käynyt, mutta kun tuo tie loppui, niin alkoi metsä eli Espoon keskuspuisto. Päätin, että sinne on pakko mennä, ei ole aikaa kääntyä takaisin.

Olin menettänyt paljon aikaa ja ajo oli tuollakin hidasta. Onneksi sentään välillä luki Oittaa, mutta parissa risteyksessä ei ollut kylttejä, joten olin vähän epävarma ja piti katsoa taas Googlen kartasta. Maa oli vähän märkä ja ajattelin, että kaiken lisäksi saan fillarinkin kuraiseksi. Alkoi tuntua kuumalta, joten riisuin takkini ja päätin vain yrittää ajaa kovempaa. Lopulta pääsin metsästä pois ja tulin alueelle nimeltään Suni. Sielläkin tuli vähän sekoiltua reittien kanssa, mutta onnekseni oltiin jo asfalttitiellä, joten vauhti oli kovempaa. Mieliala oli kuitenkin aika huono. Aloin olla sitä mieltä, etten ehtisi näkemään kärkeä ja tuli sellainen tunne, että kannattaako sinne mennä lainkaan. Totesin itselleni, että turha nyt takaisinkaan on kääntyä, joten jatketaan. Sitten kun tulin Espoon keskukseen, niin ajoin taas jotenkin väärin, kun ei ollut merkintää, että tie olisi pitänyt ylittää. Sekoilin junaradan vieressä ja tuli epätoivoinen tunne. En ehtisi katsomaan kisaa, enkä tiedä edes, miten täältä pääsee pois. Otti todella päähän. Tuumaustauko ehkä 30 sekuntia ja taas Googlesta apua. Taas oletettuun suuntaan ja huomasin, että jos olisin siinä alunperin ollut tien toisella puolella, en olisi joutunut sen yhden sillan ali, vaan päässyt siltaa pitkin juuri oikeaan suuntaan. Lähdin polkemaan ja nyt reitti alkoi olla selkeätä. Jos olisin alunperin polkenut suunnitelmani mukaan eli Urheilupuistosta lähtien tuttua reittiä, se ajaminen olisi ollut koko matkan tällaista.

Nyt kun pyöräily tuntui oikeasti pyöräilyltä, päätin, etten katsoisi enää kelloa kertaakaan, vaan yritän ehtiä niin hyvin kuin pystyn ja katsoa mihin se riittää. Lukkoahan minulla ei sitten ollutkaan mukana. Olin katsonut kotona, että se painaa niin paljon, että se olisi epämukava jopa repussa. Olisi pitänyt olla joku kevyt vaijerilukko, mutta kun sellaista ei ollut, niin en ottanut ollenkaan lukkoa ja kun ei ollut lukkoakaan, niin en ottanut vaihtokenkiäkään. Päätin meneväni sinne, minne pääsee pyörällä joko ajamalla tai taluttamalla.

Järjestäjien virhe ohjeissa

Järjestäjät olivat ilmoittaneet siis ohjeissa kärjen tulevan Swinghilliin klo 10.45. Ajattelin, etten ehtisi siihen kun ottaa huomioon sen ajan, mitä isolta tieltä menee laskettelurinteen päälle. Ajoin kuitenkin nyt kuin tuulispää. En täysiä, mutta reippaasti. Vähän pelotti tietyt alamäet, kun ei oikein etukäteen nähnyt mitä siellä on, mutta ajoin silti aika reippaasti. Yhdessä alamäessä kirjautin nopeudeksi 49,6 km/h, mikä on nopein nopeus, mitä olen tuolla pyörällä ajanut ja kun kyseessä oli jalkakäytävä/pyörätie, missä joku voi tulla vastaankin, niin en yhtään kovempaa uskaltaisi ajaakaan. Vastaavasti myös ylämäet olivat jyrkkiä ja niissä ei vauhti päätä huimannut. Matka sujui silti nopeasti. Ihmettelin kyllä, ettei autoja juurikaan liikkunut. Olin nimittäin ajatellut, että kisa olisi kerännyt niin paljon yleisöä, että se tie olisi ihan tukossa, mutta näytti siltä, ettei se tapahtuma kiinnosta ketään. Tuo on omituista, kun Ansio oli kuitenkin mukana.

Sitten olinkin jo Haltian kohdalla ja mietin, missä se laskettelurinne olisi. Muistikuvani oli sellainen, että se olisi jo ennen tuota luontokeskusta, mutta se mielikuva oli väärä. Niinpä pitäisi jatkaa matkaa ja oikealle olikin kyltti Swinghill. Päätieltä siis piti kääntyä oikealle ja siellä olisi ollut äärioikealla Swinghill Areena ja siitä irtaantui vasemmalle sellainen soratie, joka meni hiihtokeskukseen. Ajoin sinne. Yllätyksekseni en tosiaan päätynyt sinne laskettelurinteen alapäähän kuten muistin, vaan tuon mäen ylös poljettuani tulinkin sen laskettelurinteen päälle ja polkujuoksu oli siellä käynnissä. Jätin pyörän parkkiin ja kun näin juoksijoita tulevan, nappasin kuvia. Kello oli 10.45 ja paikallaolleet katsojat kertoivat, että olen missannut kärjen 5 minuutilla eli järjestäjät antoivat väärää tietoa. Minä olin siis siitä ehkä 20-30 minuutin pummista huolimatta juuri silloin siellä, kun pitikin, mutta he olivat arvioineet ajan väärin. Minusta tuo on kyllä perseestä. Jos eka juoksija tulee sinne 10.45, niinkö eikö sivuille voisi kirjoittaa varmuuden vuoksi 10.35 tai vaikkapa 10.30. Nyt olin kuitenkin tehnyt 3 tuntia duunia sen eteen, että näkisin Ansion ja muut kärkimiehet juoksemassa, enkä nähnytkään. Toki se on oma vika, sillä jos en olisi mennyt alunperin sinne Suurpeltoon, vaan sitä aiemmin päättämääni reittiä, jonka osaa Bodom-järven kokemuksella, olisin ollut hyvissä ajoin paikalla. Opin tuosta ainakin sen, että pyörällä pitää ajaa tuttuja reittejä ja unohtaa kaikki navit ja vastaavat.

Kävelijöitä oli paljon

Siirryin hieman alemmaksi rinteeseen ja huomasin suurimman osan kävelevän. Siellä meni muutama urhea kilpailija, jopa pari naista, jotka juoksivat, mutta suurin osa käveli ja kun kuunteli, mitä he huutelivat (ilmeisesti tutuille) katsojille, niin tuntui, ettei moni halunnut olla mukana tuossa kisassa. Yllättävän moni huuteli ja kyseli ansion perään. Yksi intti monta kertaa, juoksiko Ansio. Hän sai vastauksen, että juoksi. En oikein ymmärrä, että jos herra kävelee mäen ylös, niin mitä hän tekee sillä tiedolla, että Ansio juoksi. Toisaalta tapahtuma alkoi kiinnostaa. Olin luullut, että polkujuoksu on sellaista, mitä itse olen kokenut, kun olen metsässä juossut eli jotain ei niin hoidettua reittiä, vaan aikojen kuluessa puiden väliin muodostautunutta polkua, jossa on vaarana maasta pilkottavat kivet ja puunjuuret mitkä aiheuttavat kaatumisia. Tuo laskettelurinne oli ihan toista maata. Aloin miettiä, että jos se onkin hoidettuja isoja metsäautoteitä tai luontopolkuja kuten Korpinkierros, laskettelurinnettä ja vastaavia pitkin, niin se olisi vähän kuin Pirkan Hölkkä ehkä isommalla korkeuserolla ja siellä olisi kyllä ihan kiva olla mukanakin.

Siirryin takaisin ylemmäksi ja huomasin, että siellä menee hiihtohissi, joka tuo ylös maastopyöräilijöitä ja he lähtevät sitten ränniin alamäkeen. Halusin saada lisätietoja, joten kun näin kopin, jonka edessä oli maastofillareita, niin päätin mennä sieltä kyselemään. Siellä oli oikein sellainen turjake, partajehu, joka ei ole varmaan viimeiseen kolmeen vuoteen käynyt missään ihmisten ilmoilla. Yllättäen hän ei vastannut kysymykseen. Kaikki nämä tällaiset oudot harrastukset, missä pyörii partajehuja ja kannabisjengiä kuten polkujuoksu, lumilautailu, maastopyöräily jne. ovat aina sellaista, että jos kysyy jotain, niin ei saa mitään tietoa, kun vain chillailevat ja heittävät mitä tahansa läppää. Se turhauttaa itseäni, joten päätin lähteä pois.

Menin kisakeskukseen

Sadetta oli luvattu yhdeksi, joten katsoin kellon olevan kohta puoli kaksitoista, joten pitäisi ehkä lähteä liikkeelle. Nyt oli jo sellainen vaihe, että huoltopisteelle tuli porukkaa, joilla ei tuntunut olevan mihinkään kiire. Juttelivat keskenään ja moni kilpailija tuntui tuntevan toisensa. Joku otti kengät jaloistaan ja justeerasi sukkia, joku muu teki jotain muuta. Päätin, että lähden pois. Olin nähnyt tullessani risteyksen, josta mennään sinne hotelli Nuuksiolle, jossa oli se kilpailukeskus, joten päätin käydä vielä siellä. Katsoin Googlesta, että sinne olisi tuolta Swinghillistä 15 kilometriä. Pitäisi ajaa takaisinpäin sinne saakka, missä Pitkäjärvi loppuu ja kääntyä kohti Siikajärveä. Matka sujui taas aika hyvin. Pysähdyin matkalla jonkun kerran ottamaan kuvia, sillä nyt ei ollut kiire. Porukka ei tulisi siellä vielä maaliin, enkä halua edes jäädä odottamaan maaliintuloa, mutta kiinnostavaa on nähdä, millainen paikka se on, kun olen kuitenkin siellä seudulla, niin voin katsoa sen samalla. Yhdessä alamäessä luulin olevan pari tyyppiä korjaamassa puhjennutta rengasta, mutta totuus taisi olla se, että toisella äijällä oli pamahtanut takareisi siinä ylämäessä, koska se toinen mies venytti sitä jalkaa kääntämällä nilkasta. Kaikenlaista voi sattua. Mietin, että tuolta olisi aika hankala päästä pois, jos jotain sattuu, kun bussiin ei saa ottaa pyörää. Tuo tie, mikä kääntyi sinne Siikajärven suuntaan, oli kaksisuuntainen, mutta se, mikä parasta, niin se oli juuri asfaltoitu. Oli todella mukavan tasainen alusta. Tosin pelkäsin vähän sitä, että jos alkaa sataa, niin siitä tulisi todella liukas. Pari kolme kilsaa ennen määränpäätä, tieltä käännyttiin vasemmalle kohti Siikarantaa ja sen jälkeen siinä ei ollut enää hyvä asfaltti, vaan joku vanha kulunut pinta, mutta ei se mitään. Saavuin perille ja olin tyytyväinen.

Paikka oli kuollut

Yllätys oli se, että se kilpailukeskus oli pystyynkuollut. Siellä oli maalivaate, jonka luona oli kello, muttei ketään ihmistä. Tuon lisäksi expo. Jätin pyörän parkkiin ja kiertelin expossa, mutta yhdenkään osaston tyypit eivät noteeranneet minua. Pyöräilykamoissa minua ei pidetty puskarunkkarina (Juoksufoorumin termi polkujuoksijoille), joten en ollut potentiaalinen asiakas tai mitään muutakaan, joten heitä ei kiinnostanut paskaakaan. Näin jonkun istuvan penkillä siinä keskellä. Hänen selkänsä vain näkyi, mutta kun se oli takaapäin, niin en ollut varma. Oletin kuitenkin kyseessä olleen ultramatkan voittajan Juuso Simpasen, sillä valkoinen paita ja siniset shortsit miehellä on ollut usein kisoissa. Nyt mies näytti masentuneelta. Ei kyllä ihme. Juokset 70 kilometriä, tulet maaliin, eikä siellä ole mitään. Kyllä siitä vähemmästäkin ahdistuu. Kuvista ja videoista olen nähnyt, että Alpeilla polkujuoksukisojen maaleissa on paljon jengiä, tunnelmaa, lehmänkellot soivat, mutta tuolla ei ollut mitään. Paikka oli kuin lehmänhenkäys.

Mietin, piru, ettei ole kahvia. Olin unohtanut aamulla juoda kahvia ja muistin sen jo ollessani metroaseman hississä. Koko ajan väsytti vähän ja nyt oli sellainen tunne, että olisin antanut mitä vain siitä, että siellä olisi ollut sellainen Löfbergin kahvisponsorikoju kuten esim. HHM:llä oli. Halusin kahvia. No sitä ei ollut, joten päätin lähteä pois. Kävin tosin vielä siinä bajamajassa kusella ennenkuin päätin lähteä veke.

Syksyn tunne valtasi mielen

Ajaessani pois tuli taas kylmä. Olin pitänyt takkia silloin kun olin siellä laskettelurinteessä, koska siellä kävi vähän tuulenvirettä ja paikallaan seisoessani oli viileä, mutta ajaessani olin pärjännyt ilman. Nyt tuli kuitenkin pilvistä ja alkoi tuulla enemmän. Pysähdyin Siikajärven koulun eteen bussipysäkille ja puin takin jälleen päälleni ja totesin fan också. Katsoin sadetutkaa ja se sade olisikin tulossa myöhemmin, mutta fiilikseni oli aika alhaalla. Ajatukseni oli ajaa lauantaina vähemmän ja sunnuntaina enemmän, joten olin tavallaan saanut jo sen mitä halusin. Niinpä nyt olisi aika ajaa juna-asemalle ja lähteä pois. Mielialani laski taas, mutta nyt sen takia, koska minulla oli kylmä. Ei ollut kiva ajaa. Ajoin nyt vähän eri reittiä kohti Espoon keskusta eli Lommilan kautta, josta olimme juosseet yhdellä kimppalenkillä keväällä 2013, jolloin käytiin Nuuksiossa. Itseasiassa tuo oli edellinen kerta, kun kävin Nuuksiossa.

Lopulta saavuin Espoon keskukseen ja olin etsinyt siinä pientä kauppaa, josta voisin ostaa juotavan. En olisi halunnut mennä isoon kauppaan, koska pyörässä ei ollut lukkoa, mutta kun näkyi vain joku kauppakeskus Entresse ja tuon vieressä S-Market, niin ei ollut oikein vaihtoehtoja. Otin röyhkeästi pyöräni mukaani kauppaan ja ostin juoman. Sen jälkeen menin odottamaan junaa. Kun se tuli, hyppäsin kyytiin ja tarkoitukseni oli matkustaa junalla keskustaan ja sieltä metrolla himaan. Matkalla tein kuitenkin ex tempore suunnitelman muutoksen. Rautatietorin metroaseman hissit ovat vesivahingon seurauksena pois käytöstä, joten Steissiltä pitäisi mennä Kampin metroasemalle. Niinpä kun Huopalahden kohdalla kolme jonnea fillareineen jäivät pois junasta, päätin itsekin hypätä veke. En oikein tiennyt, mikä Huopalahti on, mutta jos ajattelin, että se on lähellä Pikku-Huopalahtea, niin sieltähän voi ajaa kotiin. Join asemalla juomani loppuun ja lähdin polkemaan. Tuo paikka olikin lähellä Etelä-Haagaa. Ajoin sieltä himaan ja huomasin, että sen junamatkan jälkeen kyllä jalat painavat. Olin toki polkenut aika mäkisessä maastossa, joten tuo varmaan tuntui, mutta ehkä se taukokin teki tehtävänsä. Ei se mitään, tuntui ainakin, että olen tehnyt jotain. Lopulta saavuin kotiin, eikä ollut vieläkään alkanut sataa. Matkaa kertyi yhteensä 62,9 km.

Yhteenveto: polkujuoksu on semijees

Harmittaa vähän, etten nähnyt Ansion ja muiden kärkimiesten menevän, joten en oikein tiedä, millaista se juoksu sillä tasolla tollaisessa jyrkässä mäessä on, mutta ei se mitään. Tuo oli ihan kiva lauantaipäivä ja polkujuoksusta tuli kyllä vähän parempi kuva itselleni. Ei se hassumpaa touhua ole kunhan maasto on kohdillaan. Nuuksiossa on kyllä kauniit, jylhät maisemat. Olin iloinen siitä, että kävin siellä. Voisin käydä toistekin. Samalla tosin harmitti tämä meidän ilmastomme. Alkoi tuntua siltä, että montaa kertaa ei enää tarkene pyörällä ajaa. Fillarointi on jees silloin, kun on lämmintä, mutta silloin kun on kylmä, se on kyllä ahdistavaa touhua. Ai niin, jos joku ihmetteli, mitä sille Heineken-tölkille tapahtui, minkä olin tunkenut paidan taskuun, niin join sen kunnon penkkiurheilijan tavoin siellä Swinghillin rinteessä.

Mainokset

One Reply to “Pyörämatkailu, osa 2: Nuuksio Classic”

Kommentointi on suljettu.