Juoksumatkailu: osa 6: Herttoniemi, Vanhakaupunki ja Vantaanjoki

Viime sunnuntaina palasin pitkästä aikaa pitkisten pariin. 64 päivää aiemmin satutetun polven vuoksi olin joutunut kierteeseen, jossa sairastumiset ovat seuranneet toisiaan. Niinpä viimeisen 10 viikon aikana oli ollut 7 viikkoa, jolloin en ollut juossut pitkistä ja nytkin tätä ennen joinakin viikkoina koko viikon kilsat jäivät normaalin pitkiksen alle, kun koko viikolla saatoin juosta esimerkiski vain 22 kilometriä. Nytkin sairastuin taas toissa viikon lopulla ja edellinen viikonloppu meni kuumeessa, kulunut viikko puolestaan toipilaana kipeää oloa vastaan taistellen. Päätin silti nyt sunnuntaina lähteä pitkistä taivaltamaan, vaikka yskä ja nuha melko lailla vaivasivat.

Miksi Herttoniemeen?

Olin jo ennen viimeistä sairastumista pohtinut sitä, että helpoiten saisin ainakin henkisessä mielessä kuntoani nyt kohotettua sillä tavalla, että juoksisin maastossa, jolloin mäistä tulisi haastetta, muttei tarvitsisi stressata juoksuvauhteja. Mietin, että menisin Leppävaaraan juoksemaan vitosen latupohjaa. Viikonloppuna mietin kuitenkin, että hittolainen, 80-luvun puolivälissä Hertsikassa oli hiihtokisoja kolmosen ja vitosen ladulla. Jos kiertäisin siellä vitosen lenkkiä, saisin hyvän treenin ja matka sinne olisi kätevä, sillä se urheilukenttä on lähellä Siilitien metroasemaa. Ainoa negatiivinen asia olisi se, että nuo eivät ole valaistuja reittejä siellä, mutta jos juoksen päivällä, niin ei se haittaa. Niinpä päätin mennä sinne sunnuntaina pitkikselle.

Mikään ei ollut muuttunut

Mennessäni metroasemalle oli jotenkin kipeä olo. En ollut varma, johtuiko se siitä, että olin vielä jotenkin sairaana vai siitä, että yöllä katsottu kävely vaikutti. Päätin ostaa 0,25 l energiajuoman ja juoda sen metromatkalla. Olin jo kotona juonut aamulla aamupalan yhteydessä teetä sekä sen jälkeen levätessäni kahvia, Isostar-urheilujuomaa ja vettä, mutta tunsin, että tarvitsen vielä lisää kofeiinia. Juotuani sen tunsinkin oloni virkeäksi, enkä edes miettinyt asiaa kun lähdin Siilitien metroasemalta kohti urheilukenttää. Juoksin ylämäkeä todella hissukseen ja mietin, että viimeksi olin ollut siellä nelisen vuotta sitten. Mäen päällä urheilukentän vieressä oli nimittäin sairaala, jossa käteni leikattiin päiväkirurgisella osastolla. Sen jälkeen siellä tuli käytyä vielä kontrollikäynnillä ja kahdesti fysioterapiassa. Siinä mielessä tällä kertaa paremmissa merkeissä, vaikka onkin sanottava, että hyvin käden operoivat.

Olin 80-luvun puolivälissä tosiaan Herttoniemessä hiihtokilpailuissa ja nyt kun saavuin sinne urheilukentälle, tajusin, ettei mikään ollut muuttunut. Siinä missä suurin osa kentistä on laitettu kuntoon, on tullut tekonurmea ja päällystettyjä juoksuratoja, niin tuolla ei oltu tehty mitään. Siellä oli todella nuhruinen hiekkapintainen urheilukenttä sekä juoksurata, jossa ei juurikaan mitään tiilimurskaakaan ollut. Se oli aika surullinen näky. Mietin, mistä se johtuu, että jossain paikoissa kuten Larussa kenttä on viimeisen päälle hieno ja joissain paikoissa kuten tuolla, olosuhteet ovat noin surkeat, vaikka sijainnin pitäisi olla hyvä, kun se on lähellä metroasemaa ja sen lisäksi siinä vieressä on mahtavat ulkoilumaastot metsissä. Tulin siihen johtopäätökseen, että syynä on se, ettei väkiluku alueella kasva, eikä siellä ole lapsiperheitä tarpeeksi, joten liikuntapaikkoihin ei panosteta. Herttoniemessä ei taida olla isoja kouluja, eikä muutakaan, joten kaupunki laittaa rahat jonnekin muualle. Se on vähän sääli sinänsä, tuo paikka ansaitsisi paremmat puitteet.

Jipii, pururata

Kävin ensin urheilukentällä katsomassa sen kohdan, missä oli hiihdossa lähtö- ja maalipaikka. Sitten harpoin katsomon rappuset ylös ja menin sinne ylös rinteeseen ja huomasin, että siellä oli pururata. Tuo kilometrin pururata on nyt toinen, minkä olen Helsingistä löytänyt. Ensimmäinen oli myöskin noin kilsan pituinen kuntorata Laajasalossa, jonka löysin viime keväänä. Nämä on hyvä pitää mielessä, jos jatkossa tulee vaikkapa vammoja. Pehmeää alustaa on tarjolla, jos sitä osaa etsiä. Itse en ole osannut, eikä Helsingin kaupungin sivutkaan osaa auttaa.

Nyt en kuitenkaan halunnut kilsan rundia kiertää, joten lähdin sille hiihtoladulle tai no en ihan heti. Fiilistelin ja kävin kuvaamassa vähän kallioilla jne. Oli satanut, joten täytyy todeta kallioiden olleen hieman liukkaat Cliftoneille. Muutenhan nuo Hoka Cliftonit tuntuivat olevan juuri oikeat kengät tuollaiselle lenkille, kun vauhtia ei ollut tarkoitus pitää. Uutena ne olivat minulla asfalttipitkiskenkinä, joilla piti juosta aika voimakkaasti, mutta nyt kun niissä on jo yli 600 kilsaa mittarissa, niin tuntuu siltä, että niillä juoksee jo mieluusti kevyempiäkin lenkkejä. Suurin vaimennus on poissa, mutta ne ovat yhä mukavan pehmeät. Niinpä niitä tulee varmasti käytettyä paljon tänä syksynä juuri vastaaviin lenkkeihin, ainakin jos ei ole liukasta.

Stadin Nuuksio?

Lähdin juoksemaan sitä hiihtolenkkiä. Muistan hiihtokisat erityisesti siitä, ettei kukaan silloin osannut opettaa taktiikkaa. Kun oli väliaikalähtö, lähdettiin aina täysiä stadionilta ja ekassa alamäessä oli jo sellainen olo, että taju lähtee. Siitä voi arvata kuinka vaikeata se loppumatka sitten oli. Nyt lähdin rauhallisesti liikkeelle ja yritin katsoa missä reitti menee. Tulikin jyrkkä alamäki, jossa luki vaarallinen lasku. Aikanaan jos oli vaarallinen lasku, laitettiin vain lisää vauhtia, olin näet hyvä ja peloton laskija. Alhaalla tuli puinen siltä, jolle pysähdyin ottamaan kuvia. Toisella puolella huomasin, että se puusilta on kyllä aika liukas alaspäin, joten laitoin muistiini huomion, että se pitää ottaa iisisti seuraavilla kierroksilla. Tuon jälkeen tuli sellainen kasvimaapelto, jossa oli pieniä viljelypalstoja. Yhdellä oli tuoli ja lepolasse. Naureskelin mielessäni, että siinä on varmaan kiva istua tai maata ja katsoa, kuinka ruoho kasvaa. Mietin, ettei sopisi minulle.

Jatkoin matkaa ja mietin, etten ollut siellä käynyt ikinä aiemmin niin, ettei ollut lunta. Niinpä en tiennyt, ettei se ollut sellainen samanlainen kuntorata alustaltaan kuin mitäpä vaikkapa Paloheinän tai Leppävaaran lenkit ovat, vaan tämä oli selvästi enemmän luonnontilassa olevaa metsäpolkua. Sillä on hyvät ja huonot puolensa. Ensiksi jos sataa paljon, niin siellä voi olla reitillä melko paljon lammikoita, mutaa ja liukkautta, mutta toisaalta tuolla saa sellaista polkujuoksutyyppistä juoksemista kuten jossain Nuuksiossa, mitä vaikkapa Paloheinän vitosella ei tule. Oli oikeasti sellainen fiilis, ettei sinne jonnekin Nuuksioon tarvitse lähteä voidakseen harjoitella polkujuoksuja varten ellei ihan sitä teknistä polkua halua harjoitella. Tuli myös sellainen fiilis, että tuolla voisi olla polkujuoksukengät, sillä Cliftonit olivat paikoitellen aika liukkaat.

Reitti oli huonosti merkattu

Monessa risteyksessä metsän puolella oli kyltit, mistä näki, mihin suuntaan meni 2 km, 3 km ja 5 km ladut, mutta sitten kun tultiin yhdelle pellolle, mitään kylttejä ei ollut, vaan sen pellon poikki meni samanlaisia kevyenliikenteenväyliä mitä menee Viikissä. Valitettavasti hiihtokokemuksistani tuolla oli yli 30 vuotta aikaa, joten en tiennyt minne mennä. Mietin, pitäisikö joltain lenkkeilijältä tai pyöräilijältä kysyä, mutta ajattelin, ettei se ole niin tärkeätä. Muistin, että vitonen meni jonnekin eri suuntaan pellon poikki kuin kolmonen, mutten tiennyt minne. Ajattelin, että okei menen suoraan ja katson minne tulen. Pieni pätkä juostu ja sen jälkeen tuli risteys, jossa havaitsin, etten ole enää hiihtoladulla. Oikealle olisi kääntynyt jonnekin Kulosaaren suuntaan ja vasemmalle Viikkiin. Käännyin vasemmalle ja hetken päästä onnekseni tuli kyltti oikealle ylämäkeen metsään, että kolmonen menisi sinne. Mietin onko se niin, että ne hiihtoladut menevät talvella pellon poikki, eikä niitä ole merkattu oikeasti mihinkään sen vuoksi. Päätin juosta kolmosen loppuun ja katsoa seuraavalla kierroksella missä vitonen menee.

Nousin kohti kukkulaa, mikä on stadionin takana ja täytyy myöntää, että se tuntui puolikuntoisena yhä aika kovalta mäeltä. Silloin aikanaan se oli aivan hirvittävä se seinänousu hyppyrimäen vieressä. Syke oli maksimissa ja tuntui pahalta. No nyt en revitellyt, vaan otin valokuvia ja juoksin rennosti. Kiintopisteenä oleva hyppyrimäki oli purettu, enkä ollut oikein metsän siimeksessä edes varma, missä kohdassa se oli ollut. Sinne ei tavallaan nähnyt niin hyvin. Maailma on tosiaan muuttunut paljon reilussa 30 vuodessa, sillä silloin hiihtotapahtumissakin oli vielä poikia, jotka hyppäsivät mäkeäkin ja harrastivat myös yhdistettyä. Ei se mitään, muistelut syrjään ja toisella kierrokselle. Juoksin railakkaasti pururadalla mäkeä alaspäin ja kohti toista rundia. Nyt olisin varma, etten eksyisi, mutta katinkontit. Tulin samaan kohtaan sinne pellolle ja kun ajattelin, että valitsen sen vasemman vaihtoehdon pellon poikki, niin pääsisin sinne vitoselle, niin ei se siltikään niin tapahtunut, vaan tulin kohtaan, josta reitti lähti kohti Viikkiä. Siinä vaiheessa luovutin.

Suunnitelmiin tuli muutos

Olisin voinut katsoa kartasta ja etsiä sen paikan, mistä se vitonen menee, mutta minua otti oikeasti päähän. Harmitti se, että paikka on niin huonosti merkattu. Niinpä päätin, etten juokse useita rundeja vitosta, vaan sain uuden idean. Päätin juosta Viikkiin tai itseasiassa Vanhankaupungin koskelle ja lähteä siitä Vantaanjoen vartta. Sitä kautta oli tarkoitus tulla sekä silloin kun olin katsomassa Vantaanmaratonia että silloin kun olin HSM:ää seuraamassa, mutta kummallakaan kerralla en löytänyt oikeaa reittiä. Sitäkin suuremmalla syyllä halusin nyt lähteä juoksemaan sitä joenvartta ja katsoa minne siitä pääsee. Ei mennyt kauaa kunnes olinkin siellä. Juoksin ne Viikin pellot ja vastaavat alle vitosen kilsavauhtia ja tuntui ensimmäistä kertaa, etten olisi enää niin kipeänä. Sitten saavuin sinne kosken luo, otin valokuvia ja lähdin kohti tuntematonta.

Herttoniemen metsien korkeuserojen jälkeen oli hieman erilaista juosta tasaisella pelloilla ja joenvarressa, mutta se oli silti mukavaa. Hyvinhoidettuja hiekkateitä ja siellä oli kyllä verrattain kaunistakin. Jonkin verran näkyi muita lenkkeilijöitä ja minulla oli hyvä fiilis. Juoksin joen oikeata laitaa ja kun jossain vaiheessa tuli silta, jonka yli yksi nainen juoksi, päätin itse pysyä edelleen samalla puolella. Tuon jälkeen tulin jollekin alueelle, jossa oli jalkapallokenttiä ja jäähalli. Mietin, ettei kai tämä sentään mikään Myllypuro voi olla. Jatkoin vain matkaa ja mietin, että kuinka se joki oli kadonnut. Olin mennyt jostain suoraan, enkä seurannut aivan joenvartta, joten olin hukannut sen. En jaksanut katsoa kännykästä karttaa, joten jatkoin eteenpäin.

Shellillä ei lääkärilaukkuja

Hieman myöhemmin tuli silta ja siinä ”joki” olikin joku täysin kuihtunut oja. Mietin, ettei se Vantaanjoki kai noin kapeaksi voi kuihtua, kun siinä ei oikeasti ollut leveyttä edes metriä. Sitten koko puisto/viheralue loppui ja juoksin jollekin asuinalueelle. Päätin, että juoksen niin kauan, että löydän kaupan ja ostan juotavan. Joku Savelan juna-asema tuli vastaan, josta käännyin oikealle radan vartta seuraten. En kuitenkin nähnyt mitään kauppaa, vaan tulin Shellille. Ajattelin, onko tämä nyt se Alatikkurilan Shell, missä se lääkärinlaukku oli Lahden hiihtojen aikaan. Mietin, etten oikeasti tiedä, missä Alatikkurila on tai mitä eroa siinä on Tikkurilaan, mutta ehkä se on tämä paikka, ehkä ei. Päätin katsoa kartasta, missä olen. Huomasin tulleeni joesta pohjoisemmaksi Kehä ykkösen kupeeseen ja se oja oli nimeltään Langinoja. Olin siis ajautunut poispäin joelta, mutta jos juoksisin siitä Shelliltä pihojen poikki etelään, tulisin uudelleen joen rantaan ja matkalla olisi K-Market. Sepä hyvä, ostaisin juoman.

Ei sekään nyt mennyt niinkuin piti, sillä vaikka juoksin sitä kevyenliikenteenväylää niiden talojen välissä, niin en nähnyt kauppaa. Siinä vaiheessa kun katsoin karttaa, olin jo ohitse, joten ajattelin olkoon ja jatkoin matkaa. Tulin hetken päästä takaisin joelle ja silloin piti tehdä isompi päätös. Minulla olisi vaihtoehtoina juosta joenrantaa pitkin niin kauan, että tulisi kilsat ikäänkuin täyteen ja tulla sitten pois sieltä vaikkapa lentokenttäjunalla tms., mutta siinä vaihtoehdossa oli huonona puolena se, että se veisi aika paljon aikaa ja kello oli jo yli kaksi. Halusin grillata himassa ja nyt syksyllä tulee viileätä, kun aurinko menee pois, joten olisi kiva olla kotona joskus neljän maissa. Hylkäsin sen vaihtoehdon ja katsoin kartasta, että jos juoksisin joenvartta siihen asti, kun Vantaanjoki ja Kehä I risteävät ja lähden siitä länteenpäin niin kehän tuntumassa pitäisi mennä kevyenliikenteen väylä koko matkan. Sitä voisi seurata aina Tapiolaan asti.

Kehä ykkönen oli ihan jees

Saavuttuani Kehä ykköselle, minua harmitti se, että lähtisin pois joenvarresta. Olin näet huomannut, että siellä oli kiva juosta. Kun kapusin sillalle, mietin, että Kehä I:n kupeessa ei ole välttämättä niin siistiä taittaa matkaa. Se oli hauska tilanne muutenkin, sillä joku oli oikeasti onkinut siihen sillalle juuri sieltä joesta jonkun polkupyörän. Toisella puolella siltaa jollain isällä ja pojalla oli joku siima vedessä ja pohdin, että kalastavatko he vai onkivatko fillareita. Ei ollut aikaa jäädä siihen kuitenkaan enempää häröilemään, vaan päätin lähteä matkaan. Yllätyksekseni se reitti ei ollutkaan niin ankea. Se oli toki asfalttia, mutta suurimmalta osalta se oli tehty niin, ettei se mennyt ihan kehä ykkösessä kiinni, vaan siinä saattoi olla välissä puita, joten se oli aika mukava ja rauhaisa reitti.

Matka alkoi kuitenkin noilla tienoin painaa. Olin siellä Viikin pelloilla miettinyt, että ekan kerran viimeisen parin kuukauden aikana pk-lenkki tuntuu vähän helpommalta, mutta nyt olo oli ihan erilainen. Tuntui, että väsyin totaalisesti. Sairaanaolo ja vähäiset liikuntamäärät viime aikoina vaikuttivat. Siinä mielessä se juokseminen ei tuntunut enää niin kivalta kuin alkumatkasta. Kun näin kyltin, että sieltä pääsisi Pirkkolaan, päätin kääntyä saman tien sinne.

Jouduin Pääkaupunkijuoksuun

Olikin melkoinen yllätys, kun menin sillan yli ja juoksin mäen alas, niin tullessani hiekkatielle olinkin Pääkaupunkijuoksun reitillä. Siellä meni niitä kilpailijoita ja ohittelin varmaan 10-15 juoksijaa. Huvittavaa oli se, että jotkut katsojat kannustivat minua, vaikka olin vain lenkillä reppu selässä, enkä missään kilpailussa. No ei se mitään juoksin siitä Pirkkolaan ja kävin katsomassa, mikä meininki siellä urheilukentällä oli. Siihen aikaan maaliin saapui jotain 1.55 loppuaikaan kykeneviä juoksijoita. Olin hieman aikaisemmin miettinyt sitä, että itseasiassa siitä on 20 vuotta aikaa, kun kaverin kanssa osallistuimme Pääkaupunkijuoksuun. Itselläni oli silloin Terinitin hiihtopuku päällä, eikä kisa edes ollut puolimaraton siihen aikaan, vaan 20km, mikä sekin oli vain sinnepäin. Silloin juostiin kaverin kanssa ns. yhtä matkaa ja vähän kyttäiltiin, koska se oli sen verran rankka reitti, ettei oikein tiennyt, kuinka kovaa pitäisi juosta. Viimeisillä sadoilla metreillä ennen urheilukentälle tuloa avasin pellit ja voitin kaverini. Samana vuonna kesäkuussa olin vielä hävinnyt hänelle Tukholman maratonilla 20-25 minuuttia, mutta sitä ennen en ollut vielä käynyt lenkillä kuin yhteensä neljä kertaa. Niinpä hän juoksi alle 3.40 ja minä karvan yli 4 tuntia. Syksyllä osat olivat vaihtuneet. En ollut välttämättä paremmassa kunnossa kuin hän, mutta pelasin tuona päivänä taktisesti viisaasti.

Pirkkolasta Keskuspuistoa Stadiin

Tuohon aikaan vuosituhannen vaihteessa ja sen jälkeen lenkkini olivat yleensä Laaksosta Pirkkolaan ja takaisin. Jalkani eivät kestäneet asfalttia siihen aikaan yhtään, enkä toisaalta juossut ikinä yli kympin lenkkejä. Nyt tilanne on tietysti täysin toinen, mutta siinä mielessä peli on sama, että Keskuspuisto oli jälleen edessä, kun sieltä Pirkkolasta lähdin pois. Tein sellaisen päätöksen, että juoksen Rautatieasemalle ja lenkkini päättyy siihen. Arvioin, että se olisi joku 7-8 kilometriä. Lenkkini jatkui nyt tutuissa maastoissa reitillä, jota olen juossut varmaan satoja kertoja. Siinä mielessä helppoa, mutta olin kyllä aika väsynyt. Sellaisen puolikuntoisuuden tunsi joka puolella kroppaa. Laaksoon tuleminen joku viisi kilsaa myöhemmin toi hyvän fiiliksen, kun tiesin, ettei enää olisi pitkä matka. Auroransilta ylös, mäki Uimastadikalle, siitä alas kohti Töölönlahtea ja jonkinlainen loppukiri kohti Oodia. Itseasiassa loppukiri oli liioiteltua. Juoksin toki toiseksi viimeisen kilsan hieman alle vitosen vauhtia, mutta se ihan viimeinen kilsa oli aivan hiljaista jolkottelua. Pysähdyin Oodin edessä ottamaan vielä valokuvan ja sen jälkeen juoksin Sokokselle ja lopetin lenkkini siihen. En ollut koko matkan aikana nähnyt yhtään kauppaa, joten nyt kävin ostamassa S-Marketista juoman ja painuin metroon. Lenkin pituudeksi tuli 27,04 km ja vauhti oli sellaista hidasta pk:ta eli 5.08 min/km.

Tämäkin oli ihan kiva lenkki, joka täytyy jakaa kahteen osaan. Ensinnäkin Herttoniemi on hyvä paikka treenata maastossa, jossa on korkeuseroja, mutta jos ei tiedä, minne se vitosen reitti menee, tulee vähän ärsyttävän lyhyttä rundia kierrettyä. Jos haluaisin tuolla harjoitella, pitäisi metsää koluta tarkemmin, jotta löytäisin vitosen reitin. Toinen osa oli sitten se joenvarsi, joka oli kanssa leppoisaa reittiä juosta. Voisin ihan hyvin juosta joku kerta siellä pidemmän lenkin. Mitä tulee sitten kevyenliikenteen väylään, mikä kulkee kehä ykkösen kupeessa, niin tuokin oli hyvä löytää. Se voisi olla paikka, missä maratonvauhtisia tms. pidempiä assulenkkejä voisi juosta. Siinä mielessä tämä oli erinomainen lenkki, koska se opetti minulle ja toivottavasti teillekin uusia harjoituspaikkoja ja -reittejä. Muutama onkin minulle viestitellyt ja kertonut, että pitäisi itsekin käydä juoksemassa uusissa paikoissa. Siihen voisin todeta, että rohkeasti vain. Helsingissä ja kenties missä vain Suomessa on se hyvä puoli, että täällä on oikeasti harjoitusmahdollisuuksia missä vain. Ei ole ruuhkia, eikä saasteita ja lisäksi löytää millaista alustaa tahansa. Vain mielikuvitus on rajoituksena. Nykyään on GPS-kellot, mitkä mittaavat matkan ja sen lisäksi puhelin, minkä karttaa voi hyödyntää. Sen vuoksi juoksumatkailu on helppoa ja jossain määrin henkisesti palkitsevaakin.