Juoksumatkailu, osa 7: Vanhastakaupungista Ylästöön ja Pitkäkoskelta Pasilaan

Viikko aiemmin jäi vähän hampaankoloon, kun en aikataulusyistä ehtinyt juosta Vantaanjoen kupeessa pidemmälle kuin Kehä ykköselle. Niinpä sunnuntaina oli sellainen fiilis, että korjaan tilanteen ja juoksen uudemman kerran siihen suuntaan. Nyt otin aloituspisteeksi Redin, sillä ajattelin, että siitä on niin helppo juosta Arabianrantaan, josta puolestaan pääsisin Vanhankaupungin koskelle ja sitä kautta Vantaanjoelle.

Kylmempi keli

Nyt oli selvästi viileämpää kuin edellisenä viikonloppuna. Siinä missä silloin pärjäsi vielä pitkähihaisella paidalla, kun oli sellaiset 15 astetta, niin nyt oli laitettava suht lämmin takkikin tuohon päälle, koska oli vain 5 astetta. Muuten ilma oli ihan jees, ei satanut ja vaikka pilvistä oli suurimman osan matkaa, niin välillä aurinko pilkisti, eikä tuultakaan kovin paljon ollut. Ei siis mitään syytä valittaa. Mukavahan siinä oli juosta, kun oli sopivasti päällä. Lauantain rikkoutuneiden talvikompressiotrikoiden tilalle olin laittanut ihan tavalliset, pari vuotta sitten hankitut Craftin trikoot. Lauantaina käytin ohutta pipoa, mutta nyt päätin pannan olevan riittävästi. Taskuun varasin mukaan ohuet Craftin juoksuhanskat, jotka olivat osan matkasta käsissä. Alussa ja lopussa tunnuin pärjäävän sillä, että takki ulottuu tuohon ranteiden yli, mutta keskivaiheella oli aika pitkä ajanjakso, jolloin tuntui sen verran viileämmältä, että käytin hanskoja.

Haltialaan asti helppoa

Reitti oli alkumatkasta hyvinkin tuttu, sillä olin juossut samaa baanaa viikko aiemmin. Niinpä minun ei tarvinnut pysähtyä tai katsoa karttaa tai no itseasiassa Pukinmäen Rantapuiston tienoilla kiipesin alas rantaan ja menin sellaiseen pusikkoon kuselle. Siitä oli yllämenevälle hiekkatielle joku viisi metriä korkea rinne ja ne puskatkin olivat ainakin vyötäröön, joten se oli hyvä paikka nopealle pitstopille. Sen jälkeen jatkoin matkaa.

Matkan varrella oli hyvää se, että kävelysiltoja tulee vastaan usein. Silloin voi siirtyä juoksemaan joen toiselle puolelle. Erityisesti se palvelee varmasti paikallisia asukkaita, jotka menevät kotiinsa tai minne menevätkin, mutta myös joenvartta matkanneelle turistille se oli kätevää. Erityisesti niinä hetkinä, jolloin väylä kulki vain toisella puolella. Itsehän juoksin alkumatkan joen oikeaa puolta, mutta siirryin vasemmalle Melontarannan kohdalla. Siinä oltiin Tuomarinkylän kohdalla ja vasemmalla puolella reitti jatkui tuosta keskeytyksettä Haltialaan saakka.

Kauniit maisemat

Vuodenaikojen mukaan on varmasti hyvin erilaiset maisemat. Nyt se vihreys oli jo pois ja puissa näkyi ruskan värit. Osa lehdistä oli jo pudonnut maahan. Se oli hyvännäköistä ja Haltialassa oli sillalle laitettu jopa penkki, joten siinä oli mahdollista istuskella. Mietin mihin suuntaan lähtisin. Lopulta tein ratkaisun sen perusteella, minne suurin osa muistakin ihmisistä tuntui menevän eli menin sillan yli joen oikealle puolelle ja sen jälkeen käännyin vasemmalle. Tulin siinä hetkeksi asfalttitielle kunnes myöhemmin hiekkatie jälleen alkoi. Lopulta päädyin Backaksen kartanolle. Olin alunperin päättänyt, että haluan käydä Pitkäkoskella, mutten oikein löytänyt reittiä sinne. Niinpä kun tulin kartanon kupeesta Ylästön tielle, päätin juosta sinne, koska se on aika lähellä Pitkäkoskea.

10 metriä ennen Ylästön kylttiä vasemman Hoka Clifton 6:n kantapäästä irtosi kumikaistale. Pysähdyin ja vähän huvittuneena asian noteerasin. Katsoin Stravasta tilanteen. Kengillä oli täsmälleen 670 km takana tuossa, vaiheessa, joten jos oletetaan, että juoksukengällä on 1000 km käyttöikä, niin 2/3 takana. Ne ovat olleet nimen omaan pitkiskengät ja kokeneet aika rajujakin olosuhteita kaikenlaisilla alustoilla, vaimennus on riittänyt hyvin, eikä pohjatkaan kovinkaan paljon ole kuluneet, joten en pitänyt sitä minkäänlaisena osoituksena laatuongelmista, vaan totuus on se, että jotain voi sattua kengän elinkaaren aikana. Päätin, että jos kaistale pysyy kiinni, niin liimaan sen kotona. Jos ei niin, sitten ei. Lopultahan se pysyi vielä tuon jälkeen juostut 15 kilsaa kiinni ja odottaa nyt sitä, että liimaan sen kiinni.

Ylästö hmm.

En ollut ensimmäistä kertaa Ylästössä. Kävin siellä nimittäin hiihtokisoissa joskus 1986 tienoilla. Muistan, että sinne meni todella pieni tie ja se hiihtokilpailukin oli sellainen, että siellä hiihdettiin vähän kuin puiden välissä eli kyseessä ei ollut todellakaan mikään iso hiihtostadion, eivätkä baanat olleet leveitä. Se oli sitä perinteistä hiihtoa sanan varsinaisessa merkityksessä, kun luistelemaan ei olisi edes mahtunut. Toisen kerran kävin Ylästössä keväällä 2013, jolloin osallistuin Tekojärvihölkkään. Silloin siellä oli jo jalkakäytävät, katuvalot ja muut vastaavat eli kyseessä oli kuin mikä tahansa pientaloalue, tosin vain hieman kauempana maalla.

Nyt minulla oli koko ajan sellainen ajatus, että vasemmalle pitää mennä, jotta pääsisin Pitkäkoskelle. Jostain syystä Google maps temppuili koko matkan ajan. Kun avasin karttaohjelman, se meni heti jumiin ja sai odottaa aika pitkään, että se reagoisi johonkin. Se turhautti ja tuon vuoksi menin enemmänkin säkällä kuin tiedon pohjalta. Niinpä kun käännyin ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle, en tiennyt, minne sieltä päätyisin. Se oli omakotitaloalue ja vähän ajan päästä vastaan tuli päiväkodin piha. Luulin, että sieltä pääsee läpi, mutta oikeasti päädyinkin juoksemaan jonkun ringin. Takaisin päätielle ja bussipysäkille katsomaan reittiä. Siitä kartasta huomasin sellaisen tiedon, että jos lähden risteyksestä lähtevää tietää, tulisin puistoon. Ajattelin, että tuon puiston kautta pääsisin Pitkäkoskelle. Niinpä lähdin sinne ja sen tien varrella oli uudenoloisia omakotitaloja. Ensimmäinen vasemmalla oli arkkitehtuurisesti aika hienokin. Jatkoin matkaa ja tuon tien päässä koin pettymyksen. Ei se ollutkaan mikään puisto, vaan kaalipelto. Vähän tuli sunnuntain Hesarin Kemistä kertovan Suomen punaisin kaupunki -jutun tarina mieleen siitä, että sinne oli puuhattu aikanaan Stalinin patsasta. Ylästössä ei ole patsaita, mutta siellä on neuvostotyyliin kaalimaa. Jotenkin hupaisaa, että omakotitalojen ikkunoista joutuu katsomaan kaaleja. Pysähdyin ja toimin kuten Henri Cartier-Bresson konsanaan, kuvasin kolhoosielämää.

En halunnut palata samaa tietä takaisin, vaan lähdin oikealle hiekkatielle. Kun se loppui niin siirryin metsään jonnekin polulle. Se oli vähän mutaistakin ja välillä jouduin miettimään, pääseekö täältä minnekään, mutta lopulta kaikki meni kuin paksun pojan kokkausohjelmassa, saavuin portille, missä luki Pitkäkoski. Katsoin siinä olevaa taulua, että se on Pitkäkosken luonnonsuojelualue.

Pitkäkoski on hieno paikka

Enpä olisi uskonut, että tuollainen paikka on olemassa. Pyrin keväällä Keskuspuistossa juoksiessani pääsemään sinne Pitkäkoskelle, mutta se epäonnistui. Epämääräisten merkintöjen vuoksi se paikka jäi saavuttamatta ehkä 50 metrin verran. Käännyin siis risteyksestä Paloheinän suuntaan, vaikka näin selvästi sen puurakennuksen, mikä on lähellä siltaa siellä koskella. Nyt kun tulin sieltä toisesta suunnasta niin se koski säväytti. Ensinnäkin se luonnonsuojelualue oli sinällään jo hieno. Siellä oli mukava juosta sellaisia metsäpolkuja ja joenvieressä oli levähdyspaikkoja, josta oli kivat näkymät. Picnicpöytäkin olisi ollut tarjolla. Koski itsessään oli myöskin vaikuttava näky, vaikkei siellä nyt mitään vesimassoja vyörynytkään, mutta korkea, vähän hutera silta ja sieltä avautuvat maisemat tekivät jonkinlaisen vaikutuksen. Itseäni hirvittää olla tuollaisissa paikoissa hieman sen vuoksi, kun kännykkäkameraa ei saa ranteen ympärille narulla kiinni niinkuin aikanaan tavallisen pokkarin. Sellaisen kanssa ei ollut mitään ongelmia pilvenpiirtäjien katolla tai laivan kannellakaan, mutta nyt oli sellainen tunne, että sormet tutisevat.

Matka takaisinpäin helppoa

Kevään lenkin vuoksi minulle oli todella helppo juosta sieltä pois, koska tiesin, minne tulisin. Juoksin vähän eri reittiä kuin silloin keväällä ja Kuninkaantammen jälkeen en juurikaan juossut edes Keskuspuistossa, vaan menin ison tien kupeessa olevaa asfalttista kevyenliikenteen väylää, joten kun lähes koko lenkki oli tehty hiekalla, nyt sai painaa sitten assua. Jostain kumman syystä juoksu alkoi olla helppoa 20 kilsan jälkeen. Edellisenä sunnuntaina flunssa vielä vaivasi ja olin 15 km jälkeen ihan väsyksissä. Nyt juoksu oli vaikeaa alussa, mutta matkan karttuessa siitä tuli koko ajan helpompaa. Niinpä päätin juosta vähän reippaampaa. 20-26 km väli taisi mennä alle vitosta, vaikka tarkoituksenani oli tehdä hidas pitkis. Ajattelin, etten kyllä kotiin tai edes keskustaan asti juokse, sillä en halua niin törkeän pitkää lenkkiä tällä kertaa tehdä, vaan päätin juosta Pasilan asemalle ja tulla sieltä junalla pois. Niinpä tarkoitukseni oli hakeutua Keskuspuistossa vasempaan laitaan, jotta pääsisin Länsi-Pasilaan. Lopulta niin tapahtuikin ja nousin Urheiluhallien vierestä Pasilaan, kävin jossain paikallisessa K-Marketissa ostamassa ison appelsiinin junamatkaa varten. Mitään en ollut koko matkan aikana juonut, muttei ollut vieläkään oikeastaan jano. Hieman energiaa teki silti mieli. Lähdin jatkamaan matkaa ja vähän ajan päästä näin uuden Mall of Triplan. Kyseinen kauppakeskus avataan ensi viikolla, joten nyt en päässyt vielä sieltä juna-asemalle, vaan minun piti juosta sillan yli Itä-Pasilaan, mennä siellä kahden tien yli, juosta mäki alas, mennä uudestaan tien yli ratikka 9:n pysäkin kohdalla ja kiivetä rappusia pari kerrosta asemalle. Lenkki päättyi siihen ja katsoin taululta, miten pääsisin Helsinkiin. Ylimpänä vilkkuu raide 8 klo 16.18. Lähdin kiireen vilkkaa sinne suuntaan. Kevyttä juoksua ja lopulta rappuset alas raiteelle. Katsoin siellä kelloani, se oli 16.16 eli turhaan hoputtivat. Taululta näin, että kyseessä on Inter City juna. En tiennyt, saako sellaisessa matkustaa paikallislipulla. Päätin, että jos tulee ongelmia, näyttelen tietämätöntä turistia. Se toimi Kölnissäkin. Aloin kuoria appelsiinia, hetken päästä juna tuli, hyppäsin kyytiin. Nojasin eteisessä seinään, kuorin appelsiinin loppuun ja aloin syödä sitä. Hetken päästä kuulutettiin, että saavumme Helsinkiin. Tunsin tehneeni aika pitkän maakuntamatkan, kun oikein tuollaisella pikajunalla saavuin päärautatieasemalle.

Yhteenvetona voisi todeta, että oli taas hyvä lenkki. Nyt kun ei oikein harjoittele tavoitteellisesti ja on vähän ongelmia sekä kunnon että terveyden kanssa, pitää keksiä syitä lähteä ovesta ulos ja tässä oli nyt aika hyvä syy. Vähän pelkään sitä, että jos kelit menevät vielä ankeammiksi, niin mistä se motivaatio sitten löytyy – varsinkin jos olo ei ole sellainen, että mattojuoksu tuntuisi helpolta.