Juoksumatkailu, osa 8: Leppävaaran kuntoradat

Iivo Niskanen on leireillyt Vuokatissa ja kertonut, ettei siellä käpyjä ole potkittu viitaten siihen, kuinka kovaa on treenattu. Itselläni on vähän eri tilanne, kun sairastelu on pilannut harjoittelua, joten nämä lenkit ovat kyllä enemmänkin ulkoilua ja vaikken käpyjä potkisikaan, niin vietän yllättävän paljon aikaa valokuvauksen merkeissä. Sunnuntain teemana oli hakea korkeuseroa, joten lähdin Leppävaaran kuntoradalle.

Miten sinne on kätevintä mennä?

Yksi vaihtoehto on mennä autolla ja pysäköidä vaikkapa uimahallin tai urheilukentän läheisyyteen, mutta pitkiksillä ja juoksumatkailussa on yleensä ideana se, että on optio halutessaan lopettaa lenkki eri paikkaan kuin mistä sen on aloittanut. Niinpä julkisilla matkatessa vaihtoehtoina ovat juna ja metro. Kotoa jos sinne juoksisi, olisi matka liian pitkä. Junavaihtoehto on ainakin omalla kohdalla hankalampi, sillä se vaatisi ensinnäkin sen, että menisin ensin metrolla rautatieasemalle ja vaihtaisi siellä junaan, mikä olisi jo sinänsä työlästä, niin lisäksi aikaavievää, sillä lähijunatkin kulkevat sunnuntaisin aika harvoin. Niinpä päätin mennä metrolla Otaniemeen. Aalto Yliopiston metroaseman Tietotien ulostuloaukko on nimittäin sellaisella sijainnilla, että siitä on kilometrin matka Kehä ykköselle, jos menee asfalttisuoraa Laajalahden suuntaan. Tein niin ja Kehän ylitettyäni lähdin juoksemaan ison tien suuntaisesti kohti Leppävaaraa. Tuo reitti on jossain määrin tuttu, joten minun ei tarvinnut katsoa karttaa. Matkan aikana huomasin, että olin kotona ehkä juonut liikaa vettä ennen starttia ja oli sellainen tunne, että pitäisikö pysähtyä jossain pusikossa, mutta kun oltiin ison tien varressa, niin en viitsinyt siitä mihinkään kurvata. Niinpä juoksin Selloon vessaan, tuossa vaiheessa matkaa oli takana 4,8 km. Sieltä menin ulos aseman puoleisesta ovesta ja suuntasin vasemmalle, jotta pääsen alikulkutunneliin. Siitä radan toiselle puolelle ja seuraavassa mäessä ensimmäisestä risteyksestä vasemmalle. Siinä kun juoksee ammattikorkeakoulujen rakennusten ohitse, ei mene kuin hetki, kun saapuu suoralle, jossa Leppävaaran urheilufasiliteetit näkyvätkin oikealla pellolla. Tulee risteys, jossa on kyltti oikealle Urheilupuisto. Menin sinne ja kun saavuin urheilukentälle, oli takana vajaat kuusi kilometriä.

Pakolliset mondokuvat

Kun juoksin kentälle mietin, että Imatralle pitäisi lähettää terveiset, että täällä on oikeasti Mondo. Pekingin olympialaisten jälkeenhän Leppävaaraan asennettiin samanlainen Mondo kuin mitä sielläkin oli ollut ja joskus 2010 kesällä tein siellä yhden treeninkin todella kuumissa olosuhteissa. Menin tuon treenin jälkeen uimahalliin uimaan. Sen jälkeenhän se halli oli monta vuotta rempassa, mutta nykyään taas avattu ja sinne on rakennettu samaan yhteyteen maauimalakin, jossa olen käynyt kerran eli viime kesänä. Nyt en ollut menossa urheilukentälle treenaamaan, mutta halusin ottaa parit valokuvat. Huomasin, että siellä oli valotaulukin, jossa pyörii jotain mainoksia ja lisäksi se taulu kertoi lämpötilan. 12,3 C oli paljon enemmän kuin luulin, että se voisi olla. Pilvinen keli, jonkin verran tuuli, joten vaikea arvioida lämpötilaa. Muutaman kuvan jälkeen lähdin jatkamaan matkaani.

5,4 km hiihtolatu oli pääkohde

Olen vuosikymmenten aikana aina silloin tällöin hiihtänyt Leppävaarassa. Pidän siitä 5,4 km ladusta, koska se on niin rankka korkeuserojen suhteen. Siitä, mistä en pidä, on se, etteivät lumisateiden jälkeen aja niitä latuja heti eli siellä saattaa joutua tarpomaan syvässä lumihangessa. Aikanaan Virpi Kuitunen sanoi, että tuo Leppävaara on ainoa paikka etelässä, missä voi tehdä sauvajuoksutreenejä. Hän matkasi sinne kaukaa treenaamaan, vaikkei silloin asunut edes vielä Espoossa. Minäkin kävin siellä muutaman kerran sauvojen kanssa silloin, kun aloitin yhdessä vaiheessa treenaamisen tyyliin nollasta. Hain koko kropan treeniä huonokuntoisena niin, että painoin rytmikkäästi menemään vaihtevat osuudet, mutta jyrkimpiin ylämäkiin iskin ja juoksin ne sauvojen kanssa ylös. Alamäet puolestaan rullasin hölkkää ilman sauvoja. Nyt ajatuksenani oli juosta joku 3 rundia, minkä jälkeen lähtisin alueelta juoksemaan takaisinpäin. Sehän ei tuossa tapauksessa tarkoittaisi 3×5,4km, kun en kiertäisi takaisin stadionille, vaan lähtisin joka kerta viimeisen mäen jälkeen seuraavalle kierrokselle.

Sauvat olisivat auttaneet

Olo oli jotenkin aika huono, joten piti mennä kevyesti. Yllätyin silti, miten nousut tuntuivat jaloissa. Se oli suorastaan hämmästyttävää, että jalkani tuntuivat ihan makaronilta. Samoin syke nousi niin korkealle, että mietin, että nyt olisi pitänyt olla sykevyö mukana, niin olisin saanut dataa tuosta. On se toki mahdollista, että syke ei edes noussut korkealle, vaan koska on yskää ja nuhaa, niin se laittoi vain puuskuttamaan ja siksi koska olen puolikuntoinen, piti jäädä isompien mäkien päälle puuskuttamaan hetkeksi. Se ensimmäinen mäki on vielä ihan ok, mutta sieltä kun lasketaan alas ja tulee puron ylittävä silta, niin sieltä lähtee sellainen 160 metriä pitkä, jyrkkä nousu, joka tuntui nyt jopa liian jyrkältä juoksuun. Hiihdossa siihen saa aika kovat vauhdit edellisestä alamäestä, joten kun vauhti on päällä, niin se tuntuu helpommalta, vaikka ylhäällä jo selvästi hapottaisikin. Juostessa tilanne on paljon vaikeampi. Ilman sauvoja ei pysty iskemään ollenkaan, kun se on tavallaan liian jyrkkä juostavaksi lujaa. Niinpä tyydyin juoksemaan lyhyellä askeleella vauhdin jäädessä vaatimattomaksi. Kuten sanottua, silti piti ylhäällä pysähtyä ja vetää henkeä vähän aikaa. Tuo on ehdottomasti reitin vaativin kohta.

Viimeisen päälle hyväkuntoinen kuntorata

Reilun parin kilsan jälkeen tulee kohta, jossa kaarretaan stadionin läheisyyteen uudemman kerran. Urheilukenttä ja uimahalli näkyvät oikealla alempana. Hiihtäessä niitä ei vauhdissa todennäköisesti edes huomaa, mutta juostessa havaintojen tekeminen on vaivatonta. Keskityin juostessani katsomaan myöskin sitä, miten hyvä reitti on nyt kaikin puolin. Keskellä on hiekkapintainen baana, mutta tuon lisäksi reunoihin on laitettu haketta. Minusta sillä on kaksi vaikutusta. Ensinnäkin sateet tai lumen sulaminen eivät vie hiekkaa reitiltä pois metsähallituksen puolelle ja toiseksi se hake pystyy imeyttämään vettä todennäköisesti paremmin, joten reitille ei synny lammikoita. Nytkin alkoi ensimmäisellä kierroksella jo sataa ja vaikka vettä tuli 10-15 minuuttia runsaasti ja vaikka edelliset yöt olivat olleet todella sateisia niin, että lammikoita oli muualla, niin tämä kuntorata oli kerrassaan mainiossa kunnossa, missään ei ollut vettä. Espoon kaupunki on tehnyt hyvää duunia tuon suhteen. Myöskin risteyksissä olevat kyltit oli hyvin merkattu, ei ollut eksymisen mahdollisuutta kuten Herttoniemessä. Eri värisillä lapuilla merkattuja hiihtoreittien kylttejä ei ollut kuin parissa paikassa, mutta syy on siinä, että niissä kohdissa oli ilmeisesti laturisteyksiä. Talvella kun lunta on niin suurinta osaa risteäviä kohtia ei tarvitse huomioida, koska latu kaartaa vain yhteen suuntaan. Nyt sulan aikana, kun on mahdollista mennä hiekkateitä ties minne, niin niissä on sitten vähän erilaiset kyltit. Joka suuntaan osoittava kyltti oli ruskea ja niissä luki aina, minne jokainen suunta johtaa paitsi kuntoradan kohdalla luki kuntorata 5,4 km. Se oli toki aika pienellä, mutta juostessa vauhtia on vähemmän ja voi vaikka pysähtyä katsoakseen reittiä. Toisella kierroksella muistin jo muutenkin, mistä pitää mennä. Ei siinä muutenkaan ole kuin pari kohtaa, missä mahdollisesti voisi lähteä väärään suuntaan, jos ei tajua juuri oikeaa ylämäkeä kohti lähteä.

Kolmannella kierroksella muutos

Ensimmäinen kierros oli kestänyt todella kauan, koska käytin niin paljon aikaani kuvien ottamiseen. Mietin, etten millään jaksa olla täällä kolmea kierrosta – varsinkaan kun sataa. Sitten sade lakkasi ja välillä oli aurinkoistakin. Toinen kierros meni paljon nopeammin, kun ei enää tarvinnut kuvata. Kolmas kierros meni jo rutiinilla, mutta siinä päätin juosta sen jyrkän mäen kahdesti. Tein sellaisenkin muutoksen, että puolivälin jälkeen päätin lähteä yhdestä risteyksestä mäkeä eri suuntaan kuin minne reitti menee. Se mäki vain näytti mielenkiintoiselta, joten halusin juosta sinne. Kyltti oli Lintuvaaraan ja kun olin juossut mäen ylös, tulin omakotitaloalueelle. Siinä oli lähes viivasuora katu, jota juoksin niin pitkään, että tulin isommalle tielle. Minulla ei ollut oikein minkäänlaista käsitystä siitä, mihin olin matkalla, mutta tiesin, että Lintuvaara sijaitsee Leppävaaran jälkeen kehä ykkösen varrella. Tiesin, etten voi joutua mihinkään liian kauas. Ison tien risteyksessä katsoin karttaa ja havaitsin, että jos lähden siitä oikealle ja juoksisin Leppävaaran kautta Otaniemeen, matkaa tulisi 7-8 km. Päätin tehdä niin.

Juomatauko Alepassa ja takaisin Otaniemeen

Edellisenä sunnuntaina en juonut pitkiksellä mitään, mutta kun näin seuraavassa risteyksessä Alepan, päätin käydä siellä. Olin unohtanut ottaa mitään geeliä mukaani, joten ostin yhden karjalanpiirakan ja limun. Jostain syystä Alepoissa limut tuntuvat olevan pääasiassa puolen litran kokoisia, joten harmittelin sitä. Olisin halunnut jonkun 0,33 l, mutta ei niitä ollut. Menin ulos ja ajattelin istuvani hetken kaupan edessä katoksen alla, mutta valitettavasti siinäkin oli ihan märkää. Lisäksi seisoskelu märissä vaatteissa alkoi tuoda vilun tunteen, joten join nopeasti muutamia kulauksia ja päätin juosta pois. Limua oli 2/3 jäljellä, joten ei auttanut kuin juosta pullo kädessä.

Vaikka tulin nyt eri suunnasta, niin Leppävaaraan oli taas helppo juosta, sillä reitti oli koko ajan ihan suora. Päästyäni sinne menin nyt eri paikasta radan ali ja tavallaan vaistonvaraisesti eteenpäin. Tein valistuneita arvauksia siitä, että kun pitäisin suunnan suht vakiona, tulisin takaisin sinne kehä ykkösen luo. Yhdessä kohdassa jouduin katsomaan karttaa, sillä oli mahdollisuus mennä ison tien ali ja lähteä Munkkiniemeen päin tai jatkaa kohti Tapiolaa. En ollut varma meneekö Otaniemeenkin sinne Tapiolan suuntaan, joten varmistin. Siinä vaiheessa oli tarkoitus ottaa lisää limua, mutta sinne oli kertynyt niin paljon painetta, että sain käteni melkoisen tahmeaksi. Sain kuitenkin vähän juotua sokerisuihkun lisäksi ja jatkoin matkaa.

Loppumatka oli todella tuttua reittiä, mutta tuntui, että olen todella puhki. Aiemmin olin harmitellut sitä, ettei ihan pituudeltaan kunnollista pitkistä kerry, vaan joku 25 km, mutta nyt olin äärimmäisen tyytyväinen, sillä ne mäet painoivat kropassa. Parinkympin jälkeen tuntui, että jalat ovat aika poikki. Niinpä olin todella tyytyväinen kun metroasema alkoi näkyä. Lopulta juoksin 25,18 km, mikä oli ihan hyvä sunnuntailenkki. Erityisesti sen vuoksi, että korkeuseroa kertyi niin paljon. En seuraa yleensä nousumetrejä, koska se on samantekevää itselleni, mutta nyt halusin katsoa, jotta näkisin kuinka vaativa lenkki se oli ollut. Nousut oli 631 metriä, mikä oli vain vähän vähemmän kuin erään tunnetun polkujuoksijan saman päivän pitkiksellä. Niinpä vaikka vauhtini 5.21 min/km oli etanasarjaa tuolla lenkillä, niin se oli kuitenkin rankassa maastossa, mistä jäi hyvä fiilis. Cliftonit kenkinä toimivat hyvin, mutta oikeasti pääosa lenkistä oli niin pehmeää alustaa, että lähes mikä tahansa tossu olisi ollut ihan hyvä. Tuo kuntorata on sellainen, missä haluan vastaisuudessakin harjoitella. Sen verran rankka se maastoltaan on.