Uusi projekti alkoi tänään – nollasta taas

Tänään minulla on parempi fiilis kuin pitkiin aikoihin. Jotenkin tuntuu, ettei sairastelu vie enää päähuomiota ja pettymykset on käsitelty, joten oli aika käydä lenkillä ja yrittää juosta kovaa. Menin Koivusaareen ja reilun parin kilsan lämmittelyn jälkeen kiskaisin kierroksen Baltsu 8K -reitillä. Kesällä kun aloittelin laadukkaampia treenejä, pyrin juoksemaan sellaista neljän minuutin vauhtia, jotkut kilsat alle. Nyt jäin niistä ajoista joku pari minuuttia 8 km matkalla ja jos verrataan Heinäkuun 13. päivän kimppalenkkiin Pasin kanssa, jolloin juoksin todella käsijarru päällä kevyttä, niin sekin oli 35 sekuntia lujempaa kuin nyt. Tänään keskariksi tuli 4.25 min/km ja täytyy sanoa, ettei kropassa oikein ollut enempää aineksia. Flunssa on parempi, nuhaa on toki jonkun verran, mutta rintakehässä tuntuu paremmalta, enkä yski enää ollenkaan, mutta en vain pystynyt juoksemaan kovempaa. 3 kk sairastelu on johtunut siihen, että syke oli suht korkea eli about 160, mutta ei se silti niin korkea ollut, ettenkö sen takia olisi voinut juosta kovempaa, sillä enhän saanut sykettäkään korkeammaksi tai itseäni puuskuttamaan, vaikka mitä olisin tehnyt. Jaloissa ei vain ollut puhtia yhtään. Tuo on siis lähtökohta nyt ja tästä täytyy mennä eteenpäin.

Harkitsin lopettamista

Pakko myöntää, että se pettymys sinänsä loukkaantumisten ja sairastelujen myötä sekä ennen kaikkea siksi, miten juoksuyhteisö asiaan suhtautui, johti sellaiseen fiilikseen, etten oikein halua enää tätä tehdä ja harkitsin heittäväni pyyhkeen kehään. Muutoksia ajatukseen toivat ennen kaikkea se, että muistin, miten siistiltä juoksu kesällä tuntui, kun keli oli hyvä ja olin kunnossa ja toisaalta Dohan aikana maratoneja katsoessani mietin, että oispa kiva olla mukana. Niinpä fiilis alkoi muuttua. Ainoana kantona kaskessa oli Juoksufoorumi, sillä tiedostin, että millä tahansa hetkellä joku sieltä voisi taas yrittää tehdä suunnitelmani toteuttamista helvettiä. Niinpä olen erittäin tyytyväinen ainakin siitä, että sain viime viikon keskiviikkona paljastettua tuon palstan mädännäisyyden. Sitä edellisenä päivänä eli tiistai-illan lenkillä oli juoksukin tuntunut taas ekan kerran kuukausiin hyvältä, joten olin täynnä intoa. Valitettavasti sitä ei kestänyt kauaa, sillä tulin jälleen kipeäksi.

Tapahtui erikoisia asioita

Seuraavana yönä näin sellaisen unen, jossa nainen, jota olen oikeastaan aina rakastanut tai sanotaanko siitä asti, kun näimme ensimmäistä kertaa 22.2.1995, puhui äitini kanssa. Siinä unessa tämä nainen ja äitini istuivat oven vieressä pöydän vieressä ja itse olin keskempänä huonetta korkeamman pöydän ääressä. Seisoin siellä ja sillä pöydällä oli jotain ostoksia. Se oli ilmeisesti jonkinlainen suurempi keittiö tms. Yksityiskohdat ovat samantekevää, mutta olennaista on siis se, että María kertoi äidilleni, että hänellä on nyt joku uusi kumppani, joka on pesäpalloilija Hyvinkäältä. He olivat iloisia kumpikin siitä asiasta. Itse olin ollut iloinen siitä, kun huomasin, että hän juttelee äitini kanssa, mutta kun kuulin tuon niin tuli sellainen kipu, joka on yksi kovimmista, mitä olen ikinä kokenut. En kuitenkaan sanonut mitään. Sitten hän nousi ylös ja lähti. Katsoin kun hän lähti ja kun käännyin ympäri, niin huomasin, että pöydällä olleista punaviinipulloista yksi oli rikki ja kaikki viini lainehti pöydällä. Aloin hakea jotain rättejä, jotta saisin sen siivottua ja sitten mutsi tuli siihen ja kysyin, tönäisinkö pullon rikki. Sanoin, etten ollut koskenut mihinkään, se oli vain mennyt rikki. Outoa oli myös se, että se oli litran viinipullo, vaikka viini on yleensä 0,75 l pulloissa. Outoa oli myös se, että Maríalla oli ylioppilaslakki päässään ja joku valkoinen rusetti kaulassa. Ilmeisesti vappuasu. En nähnyt muuta kuin sen, minkä sävyistä huulipunaa ja kynsilakkaa hänellä oli. Ne olivat täsmälleen samaa väriä kuin mitä olin ajatellut, millainen puku hänellä olisi, kun suunnittelin aikoinaan 90-luvulla sitä, että olisi hienoa lähteä hänen kanssaan Sevillaan Feriaan ja ratsastaa siellä valkoisilla hevosilla. Nyt se valkoinen ja punainen olivat tuossa esillä ja juuri ylioppilaslakki, kun meidän välillämme asiat menivät aikanaan pieleen juuri vapun tienoilla. Sitten heräsin siitä unesta, enkä pystynyt enää nukkumaan kunnes joskus aamulla pari tuntia. Sitten kun heräsin tajusin, ettei se ollut varmaan ollut punaviiniä pöydällä, vaan verta. Aloin miettiä, mitä se tarkoittaa. Kerroin parille tyypille tapahtumasta ja yksi kysyi kanssa minulta: what you think it means? Vastasin I don’t know.

Yleensä, jos näen ihmeellisiä unia, missä hän on niin ne tapahtuvat joko 13. päivä, jolloin on syntymäpäiväni tai 22. päivä, joka on siis sama päivä, jolloin näimme ensimmäistä kertaa. Niitä ei tule usein paitsi nyt toukokuussa tuli 22. päivä sekä sitä päivää ennen että jälkeen eli kahtena yönä peräkkäin. Joskus tulee myös jonain muuna päivänä kuten 2010 helmikuussa pari viikkoa ennen tuota 22. päivää. Silloin oli käynyt niin, että 2007 vappuna tuli sydänlihastulehdus (taas vappu, en tiedä johtuiko se siitä ajankohdasta), kun olin yksin lomalla Barcelonassa (joka on yllättäen sama kaupunki, jossa hän on opiskellut) niin kun jollain tavalla palauduin siitä kun olin maannut pääasiassa 5 kuukautta. Sitten oli joku ensimmäiset ikinä järjestettävät KY:n alumnien juhlat. Menin sinne, hain juotavan ja juttelin jonkun kanssa. Näin samalla hän on siellä kauempana. En muista muuta kuin, missä kohdassa hän seisoi ja että hänellä oli sellainen pieni laukku, mitä esim. naiset ottavat mukaan teatteriin tms. En muista onko sen nimikin teatterilaukku. No oli miten oli, niin seuraava projekti oli se, että nyt menen juttelemaan hänelle, mutta en löytänytkään häntä enää mistään. Siis jumakauta, hetki aiemmin hän oli ollut siellä ja sitten ei enää ollutkaan. Tuli sellainen déjà-vu -fiilis siitä, mitä oli tapahtunut joskus aikaisemminkin. No ei auttanut mitään, näin ylläkerran naapurini, joka oli siis siihen aikaan nuorempi mimmi, joka oli jonkun kaverinsa kanssa siellä. Menin niiden seuraan ja jossain tupakkahuoneessa tms. juttelin joidenkin opiskeluaikojen puolituttujen kanssa myöskin. Varsinaisesti hyviä kavereita niissä bileissä ei ollut ollenkaan. Seuraavana päivänä vaihdoin akkua moottoripyörääni (se oli hajonnut kun en ollut sydänlihastulehduksen vuoksi voinut ajaa) ja vilustuin. Tulin kipeäksi ja minulle määrätyt lääkkeet aiheuttivat sen, että sairastuin aika pahasti. Olin syönyt nimittäin puolisen vuotta Buranaa 3×800 mg päivässä pumpun takia ja kävi ilmi, että ruokatorven ja vatsan sisäpinnat olivat tulehtuneet pahasti. Tuo aiheutti lopulta aikamoisen riesan ja sairastelukierteen mikä jatkui 2009 toukokuulle asti, jolloin pystyin aloittaa juoksun taas ilman kipeänä oloa. Silloin 2007 kun makasin vain elämänarvot muuttuivat ja päätin, että teen jatkossa kaikki asiat kunnolla ja oikeudenmukaisesti. En anna kenenkään tehdä pahaa tai vittuilla minulle tai muillekaan ja asioilla, mitä tekee, pitää olla merkitys. Tajusin myöskin, että syyt, mitkä aiheuttivat meillä asioiden pieleen menemisen, olivat ihan tyhmiä juttuja. Sen takia halusin jutella hänelle silloin siellä bileissä. Kun tähdet eivät olleet oikeassa asennossa ja niin ei tapahtunutkaan, niin päätin, että perkele parannun ja tulen hyvään kuntoon ja sitten otan häneen yhteyttä. Tavoite oli alkaa juosta, jotta se kunto paranisi, mutta ensin meni tosiaan 2 vuotta ohi. Sitten kun aloitin 2009 keväällä, niin syksyn maraton meni pieleen lähinnä tankkauksen laiminlyönnin vuoksi – juoksin ns. seinään. Talvella 2010 kunto alkoi nousta käsittämättömän nopeasti ja muutenkin asiat oli hyvin. Sain tehtyä asioita paljon ja tuntui, että pitkästä aikaa olen palannut ennalleni. Mitkään pienet asiat eivät harmittaneet. Helmikuun alussa hän tuli uniini ja istui viereeni juttelemaan. Tajusin sen unen jälkeen, että nyt on aika ottaa yhteyttä. Ajattelin unen olevan merkki. Piti vain löytää sopiva hetki. Ei mennyt montaa päivää, kun hän oli mennyt naimisiin. Tajusin tänään lenkillä Baltsu 8K -reitillä Westendin rannassa, että hän halusi kertoa sen asian mulle etukäteen. Tulkitsin sen unen väärin. Sen jälkeen en nukkunut pariin kuukauteen oikeastaan ollenkaan. Olin kuin robotti, joka ei väsy ollenkaan. Pystyin tekemään älyttömän paljon asioita täysin tunteettomasti, enkä väsynyt yhtään. Sitten kun hommat loppuivat ja tuli pääsiäisloma, niin en silti pystynyt nukkumaan ollenkaan. Olin pari kuukautta tehnyt hommia tai ollut muuten aktiivinen yli 20 tuntia vuorokaudessa ja ollut sängyssä ehkä 1-4 tuntia vuorokaudessa, niin tuntui, ettei silti väsytä. Kun kerroin mentorilleni siitä, etten nuku, niin hän sanoi, että se voi olla vaarallista. Hän tiesi kuulemma jonkun konsultin, joka oli kuollut siihen. Rotterdamin maraton tuli ja oli paniikki saada nukuttua, koska ajattelin, että kisa tulee menemään aivan päin hemmettiä, jos en nuku. Ajattelin, että kun laukun pakkaa ja lentää sinne, niin stressi on pois ja nukun. Ei auttanut. Kisaakin edeltävänä yönä nukuin vain 45 minuuttia. Asia huolestutti. Maratonin alkumatkasta, ehkä 5 km tienoilla, reitti meni loivassa alamäessä tunneliin, missä oli vähän vähemmän valoa ja siinä tunsin, että olen aivan saakelin väsynyt. Ajattelin, etten tule ikinä selviämään maaliin saakka, jos nukuttaa vitosen kohdalla. Jotenkin se olo meni pois ja paransin tuolla maralla enkkaani puolisen tuntia juosten 3.33, mikä oli suht sama aika, millaisessa kunnossa olin ollut silloin, kun sydänlihastulehdus oli tullut 3 vuotta aiemmin. Kisa ohi ja voi nukkua hyvin ajattelin, mutten nukkunut seuraavanakaan yönä oikeastaan mitään. Koitti maanantai ja viimeinen päivä Rotterdamissa ja lento illalla Helsinkiin. Kun tulin kotiin ja pääsin lopulta hengähtämään, niin nukuin 15 tuntia ja tuon jälkeen ne uniongelmat olivat kadonneet siltä erää kokonaan.

Tulin taas kipeäksi

Seuraavana päivänä eli viime viikon torstaina lihakseni alkoivat kipeytyä keskellä päivää aivan tolkuttomasti. Tiesin, että niin voisi käydä, sillä olin ollut edellisiltana HIITissä ja oli ollut uusi ohjelma ja kun siinä oli askelkyykkyjä, enkä ollut tehnyt kesäkuun jälkeen salilla jalkoja, niin kipeäksihän ne voivat tulla. Silti tuo oli yllätys, että omalla painolla tehtävät liikkeet tuottavat neljäksi päiväksi aivan tolkuttomat lihaskivut, kun eivät muutkaan HIIT-tunnit olleet tuollaista aiheuttaneet. Näin jälkeenpäin tietysti voisi ajatella, että joku pöpöhän siellä täytyi olla. Olinhan useamman kerran nyt sairastellut sen jälkeen, kun polvi sattui ja nuha ja yskä olivat yhä päällä joskin pari päivää takaperin niistäkin olin jo päässyt tavallaan eroon ja tuntui, että voin taas treenata. No nyt tauti tulikin takaisin ja nuha oli aivan tolkuton. Heräsin alkuviikosta keskellä yötä niin koviin rintakipuihin, että aloin todella huolestua. Keskiviikkona oli niin huono tilanne, etten voinut oikein vetää henkeä ollenkaan, kun kipu oli sen verran kova, joten piti soittaa lääkäriin. Siellä sanottiin, että se on niin vakavaa, että pitää ainakin keuhkot kuunnella ja ottaa tulehdusarvot. Sain kuitenkin sellaisen oudon tunteen tuosta keskustelusta ja se puhelu päättyi melkein riitaan. Oli sellainen tunne, että minua yritetään ylidiagnisoida ja sitten määrätään taas jotain lääkkeitä, enkä pääse ikinä sairastelukierteestä eroon kuten oli käynyt silloin viime vuosikymmenellä. Niinpä päätin tehdä oman testin. Skippasin HIITin, koska en uskaltanut sinne mennä. Sen sijaan menin juoksumatolle ihan kevyttä lenkkiä tekemään ja otin sykelukemia talteen. Viime vuoden keväänä, kun oli keuhkovirus, seurasin sitä toipumista ja ettei se pääse pahaksi sillä, että pidin sykevyötä koko päivän ja kävelin vaikkapa portaita. Nyt ei tuntunut yhtä pahalta, joten uskaltauduin juoksemaan. Alussa menin ihan kevyttä 5.33 min/km vauhtia, mutta kun sykkeet olivat vain 111, niin lopussa kokeilin kovempaakin vauhtia. Kun 4.30 min/km vauhdissakaan sykkeet eivät pompanneet pahasti punaiselle, tarkoitti se sitä, ettei ainakaan sydämessä ole mitään vikaa. Muutenkaan ei ollut mitään sellaista, että olisin tuntenut olon olevan vaarallisen sairas. Kunto on vain paska sen takia, kun olen vähän sairaana ja koska 3 kk on mennyt ihan mönkään.

Uusi toivo juoksun suhteen heräsi

Torstaiaamuna olo oli parempi, rintakehässä ei tuntunut enää niin paljon, joten lähdin Triplaan tutustumaan, millainen kauppakeskus on. Halusin muuta ajateltavaa kuin mahdollinen sairaus, juoksu tai edes tekemäni tutkimus. Olin nimittäin keskiviikon lenkillä matolla ehtinyt miettiä sitä, että entäpä jos sydänlihas on paskana ja saan tietää, että kuolen ja joudun odottamaan sitä. Mietin mitä teen sitten. Ajattelin, että se veri pöydällä voi tarkoittaa sitä, että kuolen. Nyt kun ei niin tapahtunutkaan ja torstaina olo alkoi parantua (vaikka rintakehä on vieläkin kipeä yhdestä kohdasta pumpun puolelta), niin fiilis nousi. Illalla tein jalat salilla ja se oli oikeastaan eka kerta varmaan elokuun alkupuolen jälkeen, kun kroppa ei tuntunut vetelältä. Polven sattumisen jälkeen pari viikkoa oli vielä energinen olo, mutta se polvi esti tekemästä asioita. Sitten sairastuin ja nyt sitäkin lystiä oli kestänyt melkein 10 viikkoa. En ollut jaksanut tänä aikana oikein salillakaan tehdä mitään, kun olo on ollut koko ajan enemmän tai vähemmän umpisurkea. Nyt sain treenin tehtyä ja hämmästyksekseni lihakset eivät tulleetkaan kipeiksi.

Matolla juokseminen on ollut tuskaista, koska jossain jo viiden kilsan jälkeen on tullut sellainen tunne, ettei kohta enää jaksa, vaikka vauhti olisi ollut hidasta. Niinpä vaikka tänä aamuna satoi, päätin, että juoksen ulkona. Eilen olin tajunnut, kun olin koko päivän lukenut lähes sata vuotta vanhaa lentoliikennelainsäädäntöä, että on mahdollista, etten saavuta ollenkaan tavoitteitani. Siis vaikka heinäkuussa kunto tuntui hyvältä ja vaikka Pasi sanoi lenkillä, että oot hyvässä kunnossa ja tulee menemään ja vaikka muiltakin sain vastaavia kommentteja, niin nyt tajusin, ettei ole sanottua, että pysyisin terveenä tai että motivaatio riittää loputtomiin, jos jotain vielä sattuu, joka lyö taas kuntoni nollaan kuten nyt on käynyt. Tajusin myös sen, ettei se ole mikään maailman suurin asia, jos sattuisi käymään niin, etten tavoitteitani saavutakaan. En ole muille tilivelvollinen juoksutuloksistani, vaan ainoastaan itselleni ja teen tätä niin kauan kuin kipinää on.

Annan itselleni kaksi vuotta aikaa

Kun kunto tuntuu taas oikeasti niin totaalisen huonolta, niin ei tässä auta muuta kuin lähteä taas nöyrästi nollasta liikenteeseen ja nyt annan uudestaan sen kaksi vuotta aikaa itselleni niin kuin tein 2 vuotta sitten, jolloin tavoitteet asetin sen jälkeen, kun takareisi oli ollut hajalla ja estänyt sillä kertaa maratonin. Niin se vaan aika kuluu ja tulee uusia vammoja tai sairasteluja, mutta en suostu vielä luovuttamaan. Nyt en tee sitä virhettä mitä tein 2013, että antaisin vihalle liian suuren roolin. Silloinhan Juoksufoorumi oli osoittanut mädännäisyytensä jo kertaalleen ja kun HCM:n onnistumisen jälkeen yritin parantaa seuraavaksi vuodeksi oikein kunnolla, niin se päättyi mystiseen sairauteen, johon meni 1,5 vuotta. Silloin vapaa-aikana viha ja negatiiviset ajatukset koskien juoksuyhteisöä veivät liikaa energiaa. Nyt en siihen tule samalla tavalla sortumaan. Se, että paljastin, miten mätä yhteisö Juoksufoorumi on, niin se tuotti tietyllä tavalla tyydytystä, mutta kyllä se ärsyttää lenkeillä ihan sairaasti. Mietin, että niin vain voivat siellä etsiä uusia uhreja. Päätin tänään lenkillä, että sitä foorumin ylläpitäjää en kyllä halua nähdä kertaakaan enää elämäni aikana. En mene yhteenkään tapahtumaan Vantaalla edes katsojan roolissa ja jos joskus hänet satun jossain näkemään, vaikken haluaisi, niin kysyn ihan suoraan, että pelleileekö hän tahallaan siellä niin kauan kunnes joku tinttaa häntä neniin. Näin muuten sellaisenkin unen tällä viikolla, että joku pienikokoinen teini oli uima-altaassa ja joku äijä löi sitä teiniä useamman kerran munuaisiin ja se teini meni aina tajuttomaksi sinne altaan pohjaan. Joka kerta hyppäsin sieltä reunalta sinne altaaseen vaatteet päällä ja vedin sen teinin pystyyn, ettei se huku ja aina se saakelin äijä löi sen uudestaan sinne. Tänään lenkillä sitten tajusin, että se joka lyö, on se Juoksufoorumin ylläpitäjä. Sitten kun tulin kotiin ja latasin treenini Stravaan niin sitten piti vielä laittaa joku päivitys Instagram-storiesiin. Kun avasin Instan, niin kukapas muu siinä oli ekana kuvana esillä kuin Juoksufoorumin ylläpitäjä jonkinlainen hullun ilme (tai kuten naiset ovat joskus jostakin henkilöstä minulle sanoneet raiskaajan katse) päällä kertomassa hänen maratontankkauksestaan. Eikä edes henkilökohtaisella tilillään, vaan foorumin tilillä, jonka profiilissa lukee Suomen suurin juoksuaiheinen keskustelusivusto. Herää kysymys, onko niitä sivustoja muita, mutta ennen kaikkea tämä osoittaa sen, ettei mikään ole muuttunut. Minähän sanoin, että hänellä on mennyt foorumi ja henkilökohtainen persoona sekaisin ja silti hän on se, joka väittää, että minä uhkailen hänen yksityiselämäänsä. Luojan kiitos, etten ole enää siinä pelissä mukana. Jännä nähdä muuten, koska hän blokkaa minut Instagramissa.

Nyt on loistofiilis

Minulla ei ole ollut näin hyvää fiilistä heinäkuun jälkeen. Vaikka tuo tämän päivän lenkki meni vauhtien suhteen aika perseelleen ja vaikka kunto tuntuu todella huonolta ja vaikka liikuntaa on tullut viimeiseen kolmeen kuukauteen määrällisesti tosi vähän, niin hyviäkin merkkejä on. Tuntuu, etten väsähtänyt lenkin takia ollenkaan. On sellainen fiilis, etten olisi tehnyt tänään mitään. Niinpä toivon, etteivät jalatkaan tulisi tuosta treenistä kipeiksi. Haluan oikeasti takaisin harjoittelemaan. Tässä on ollut niin monta viikkoa, jolloin on ollut niin kipeä olo, että kaikki on pitänyt tehdä väkisin. Nyt se on poissa. Vaikken pysty tekemään normaaleilla vauhdeilla mitään, niin oikeasti haluan treenata siitä lähtötilanteesta, mikä se on nyt. En voi sille mitään, mitä on tapahtunut viimeisen kolmen kuukauden aikana, mutta voin sille paljonkin, mitä tapahtuu vaikkapa seuraavan kolmen kuukauden tai puolen vuoden tai vaikkapa kahden vuoden aikana. Ja se on muuten aika hiton siistiä!

Huomenna on Amsterdamin maraton, viikon päästä Frankfurt. Molempiin on menossa tuttuja, kumpaankin kaikille älyttömästi onnea! Reitit ovat tasaiset, enkat ovat mahdollisia. Jos on terve ja kunnossa, niin silloin viimeinen tarvittava silaus on paitsi hyvä kisasuunnitelma, niin onni pysyä ongelmista erossa eli ei mitään viimeisen yön vilustumista tai mitään muutakaan vastoinkäymistä, vaan kunnonmukainen suoritus. Tämän blogipostauksen voi päättää siihen tosiasiaan, että itselleni ei tullut tänä vuonna yhtään ainoata kisastarttia. Helmikuusta toukokuulle oli takareisi hajalla. Sitten kun pääsin kuntoon ja ohjelmaa tekemään, satutin polveni, minkä jälkeen olen sairastellut koko ajan. Tämä oli aika paska vuosi siis henkilökohtaisesti, mutta ensi vuosi ei ehkä voi olla huonompi, joten se antaa uskoa. Joskushan suunnan pitää kääntyä ja tulla onnistumisia. Ei kukaan kai voi epäonnistua loputtomiin. Ei kukaan!