HS:n ”liika kestävyystreeni uuvuttaa aivot” -juttu johtaa harhaan

Nyt sosiaalitantat ovat huolestuneet ihmisistä, jotka urheilevat. Hesarissa julkaistiin nimittäin eilen Tiede-osiossa artikkeli kestävyysurheilun haitoista otsikolla Liika kestävyystreeni uuvuttaa aivot ja vaikuttaa päätöksentekoon – ”ihmettelen ajokoirajohtajia”, sanoo suomalainen asiantuntija. Jutun väite on niin hätkähdyttävä, joten se oli luettava. Juttu on maksumuurin takana, mutta onnekseni minulla on tunnarit, joten pääsin sen lukemaan ja koska väitteet olivat minusta virheelliset, on pakko avautua ja puolustaa kestävyysjuoksua.

Mikä oli perusongelma tutkimuksessa?

Minusta suurin ongelma tässä jutussa oli se, että tehdään johtopäätökset siltä olettamalta, että tavoitteellisesti urheilevat ovat kaikki ylirasitustilassa. Tutkimuksessa oli nimittäin mukana 37 miespuolista kestävyysurheilijaa, joista puolet jatkoivat harjoittelua normaalisti, mutta muilla jokaista harjoitusta pidennettiin 40 prosentilla kolmen viikon ajaksi pyrkien luomaan fyysistä ylikuormitusta. Tämän jälkeen pystyttiin toteamaan, että heidän, joiden harjoittelumäärää oli lisätty, käyttäytyminen muuttui impulsiivisemmaksi ja he tunsivat itsensä väsyneemmiksi. Mathias Pessiglione pariisilaisesta sairaalasta kertoo Hesarin mukaan tutkimustiedotteessa seuraavasti: ”Neurologisella tilalla on merkitystä. Emme tee samanlaisia päätöksiä, kun aivomme ovat väsyksissä.”

Tuo on kiistattomasti pystytty havaitsemaan ja tulen myöhemmin kertomaan omakohtaiset kokemukset siitä, mutta palataanpa nyt ensin siihen perusolettamaan ajokoirajohtajista ja kestävyysurheilusta. Tuon tutkimuksen ongelma oli se, että treeniä lisättiin äkkiä 40%. Entäpä he johtajat, jotka eivät lisää treenimääräänsä? Jotta tuollainen tutkimus olisi kattava, pitäisi pystyä vertaamaan myös kestävyysurheilijoita heihin, jotka eivät urheile lainkaan. Tässä vedetään rajusti mutkat suoraksi ja oletetaan, että kaikki esimerkiksi johtotehtävissä toimivat treenaavat enemmän kuin heidän pitäisi ja tekevät sen takia huonoja päätöksiä. Kaiken huippu on se, kun joku Helsingin yliopiston dosentti Arja Uusitalo totesi seuraavasti: ”Olen välillä ihmetellyt näitä ajokoirajohtajia. Kun työ on älyllisesti kuormittavaa, niin fyysinen rasitus olisi fiksua pitää kohtuullisella tasolla.” Mistä hän tietää, ettei se olisi kohtuullisella tasolla? Minusta tässä vedetään todella törkeästi mutkat suoraksi ja saadaan aikaan raflaava otsikko, jolla ei ole todellisuuden kanssa tekemistä, koska se lähtöolettamus, että lisätään treeniä äkkinäisesti 40%, ei vastaa sitä todellisuutta, eikä sekään olettamus, että työ olisi koko ajan älyllisesti todella kuormittavaa.

Omat kokemukset, milloin aivoni ovat olleet väsyneet

Olen havainnut itse empirisesti omalla kohdallani tuota aivojen väsymistä ja sitä tapahtuu kolmessa tapauksessa. Yksi on maratontreenissä 3-6 vkoa ennen tapahtumaa oleva aikaikkuna. Siinä joutuu tekemään paljon määrää ja lisäksi kovia harjoituksia, mikä aiheuttaa yleisväsymyksen ja tuntuu, ettei järkikään pelaa niin hyvin kuin normaalisti. Toinen esimerkki on kilpailu eli lähinnä maraton, koska en muita yhtä lailla henkisesti ja fyysisesti raskaita suorituksia tee. Olen huomannut, että maratonin jälkeen on sellaiset 2-3 päivää niin poikki, ettei jaksa edes ajatella kunnolla. Kolmas tällainen tapaus on sellainen pitkis, joka on vedetty vähän äärirajoille. Jos energiat loppuvat tai pitkis on muuten todella kova, saattaa olla huono olo sen lenkin jälkeen ja vielä seuraavanakin päivänä asialla on saattanut olla vaikutusta. Eli en kiistä, etteikö tuollaista tapahdu, vaan sitä tapahtuu, mutta ei jatkuvasti, vaan näissä erityistapauksissa, jolloin harjoitellaan poikkeuksellisen kovaa tai kilpaillaan. Väitän silti, että aivot ovat vielä väsyneemmät tai olo on enemmän pihalla, jos on krapula. Eli jos tinttaa oikein railakkaasti lauantaina, on maanantaina työssä enemmän pihalla kuin silloin, jos on tehnyt överirankan pitkiksen sunnuntaina. Nämä asiat pitäisi siis pystyä suhteuttamaan.

Vain yhtä asiaa voi tehdä tosi kovaa kerrallaan

En ole lukenut sitä alkuperäistä Current Biology -lehdessä julkaistua tutkimusta, enkä jaksa tässä yhteydessä sitä lukeakaan, vaan kommentoin lähinnä sitä, kuinka Hesari aihetta käsitteli. Laajennan tässä käsittelyä siihen, että otan mukaan sen tekemisen intensiteetin. Olen huomannut, että vain yhtä asiaa voi tehdä kerralla todella kovalla intensiteetillä. Tällainen tilanne, mikä itselläni on tällä hetkellä, etten treenaa ohjelman mukaan, vaan pyrin sairastelujen jälkeen vain parantamaan kondistani, on todella rento. Siihen pystyy yhdistämään minkä tahansa duunisuorituksen. Sen sijaan sellainen tilanne, jossa on joku harjoitusohjelma, joka on vaativa ja tiukka, on sellainen, mitä ei pysty tekemään silloin, jos on joku hektinen vaihe työelämässä. Eikä se tarkoita sitä, mitä tuossa sanotaan, että työssä joutuu älyllisesti kuormittamaan itseään. Johto- tai asiantuntijatehtävissä on ihan sama tilanne kuin urheilussakin, että osa ajasta on tavallaan pk:ta ja osa on sitten vk:ta tai mk:ta. Ei koko ajan ole niin kovan älyllisen kuormituksen tilassa ainakaan skarpimmat jätkät. Välillä sitten tulee tilanteita, jolloin joutuu tekemään äärettömän ankarasti töitä, jos joku projekti pitää saada valmiiksi tai on joku deadline tai jotain vastaavaa. On selvää, että niillä hetkillä ei voi harjoitella kovaa ohjelman mukaan. Silloin voi käydä lenkillä sen mitä ehtii, jotta selvittää ajatuksia ja nukkuu paremmin, mutta ei voi treenata kovaa.

Tuollaiset hemmetin dosentit eivät tajua sitä, ettei johtotehtävissäkään se kuormitustaso ole vakio. Se on ihan sama kuinka monta tuntia päivässä se vie, kun olennaista on se, millä intensiteetillä joutuu milläkin hetkellä tekemään. Samoin olennaista on se, mitä tekee vapaa-aikana. Jos menee iltaisin ja viikonloppuisin kaiken maailman tarpeettomiin rientoihin ja kissanristiäisiin, harrastaa kotitöitä tai leikkaa nurmikkoa koko ajan, niin se on, mikä rasittaaa. Johtotehtävissä jos missä pitäisi oppia delegoimaan ja priorisoimaan. Jos se urheilu on itselle tärkeätä, niin urheilee, mutta ei tee sitten muuta vapaa-aikana silloin, kun se rasitus on kova. Kun ollaan kotona, levätään. Niinhän tekevät Kipchoge ja Hailekin. Aki Hintsan kirjassa luki siitä, kuinka vaikuttunut hän oli siitä, ettei Haile tehnyt iltaisin oikein mitään muuta kuin söi, lepäsi ja vietti aikaa perheensä kanssa. Kipchoge puolestaan lukee ja lepää. Jos tekee rankkaa duunia ja urheilee, niin se loppuaika levätään, eikä hössötetä ja silloin jos on yhdellä elämänalueella kova intensiteetti päällä, ei voi tehdä yhtä kovaa toista asiaa.

Persoonallisuutta ei oteta huomioon

Yksi tuon jutun heikkous on siinä, ettei siinä oteta ollenkaan huomioon sitä, millaisia persoonia ne ihmiset ovat, jotka hakeutuvat johtotehtäviin. Tämä on juuri sosiaalitanttojen heikkous, etteivät he osaa asettua sellaisten ihmisten asemaan, jotka eivät itse elä sellaista demarimeininkiä, mitä he saarnaavat. Julkisuudessa puhutaan paljon siitä, että elämä olisi nykyaikana suorittamista. Mitättömät asiat kuten pyykinpesu on lehtien mukaan nykyään suorittamista. Ehkä se on suorittamista heille, jotka luontevasti muuten makaisivat sohvalla ja kaikenlainen puuhastelu on tapa pitää elämä mielekkäänä, mutta kaikki eivät saa tuollaisesta mitään tyydytystä. Yleistän ehkä liikaa, kun väitän, että johtotehtäviin hakeutuneilla on jonkinlainen palo sellaista dynaamista elämää kohtaan. Opiskeluaikana tuollainen elämä on helposti toteutettavissa ainakin, jos ottaa paljon kursseja, koska harjoitustehtäviä pitää palauttaa koko ajan, samoin caseja ja kirjoittaa papereita. Sitten on ne tentit. Nämä sellaiset sohvalla makailijat ovat heitä, jotka inhoavat tenttejä, mutta nämä dynaamiset ihmiset elävät niistä tenteistä. Kun joku asia tehdään, niin se tehdään kovalla intensiteetillä ja sitten kun se on tehty, tulee hyvä fiilis. Opintoviikkojen kertyminen on vähän samanlaista kuin ammattilaistennispelaajalle ne ottelut. Bam, bam, bam, viikossa tulee useita suorituksia. Monella tai sanotaanko ainakin itselläni tuollainen tilanne on sellainen, jossa tuntuu oikeasti aidosti olevansa elossa. Mikään ei ole parempi fiilis kuin silloin, kun jos aamulla vaikkapa on joku deadline ja sitten kun myöhään illalla pääsee siihen tilaan, jossa se homma luistaa kuin rasvattu. Kova itseluottamus siitä, että tietää pystyvänsä tekemään jonkun asian, mutta samalla sellainen sopiva aikapaine niskassa. Sama koskee niitä tenttejä. Ihan sama hallitseeko asian kuinka hyvin, kun kyse on siitä, että pyrkii tekemään parhaan mahdollisen suorituksen juuri sinä päivänä suhteessa siihen, miten hyvin tenttiin on valmistautunut. Ne ovat hienoja hetkiä yleensä kaikki.

Sitten kun mennään työelämään, aikajänne saattaa muuttua. Projektit saattavat kestää niin pitkään, ettei tahdo päästä kokemaan sitä fiilistä, että joku homma valmistuu. Osa on sellaisissa duuneissa tai ehkä kaikki ovat jossain vaiheessa, jossa työn sisältö on sen luonteista, ettei tuollaista dynaamista elämää pääse harjoittamaan ollenkaan. Silti se henkilö on sama kuin ennenkin. Tuossa tilanteessa urheilu tuo hyvän vaihtoehdon. Kun tekee kovan vetoharjoituksen esimerkiksi, on kyse vähän samasta asiasta kuin jossain opiskeluajan suorituksessa. Kun se on tehty, on mahtava fiilis. Juoksukilpailut tai triathlonit (heille, jotka ovat sen lajin parissa) ovat puolestaan niitä tenttejä. Sinne mennään ja tehdään niin hyvä suoritus kuin osataan se kunto huomioon ottaen. Loukkaantumiset ovat siinä mielessä ikäviä, kun ne ottavat pois sen mahdollisuuden tietyllä tavalla olla oma itsensä. Se on myös yksi syy, miksi ne masentavat niin paljon urheilun parissa olevaa, koska silloin ei saa olla se, mitä oikeasti on.

Tämä ei ole nollasummapeliä

Kun ottaa huomioon edellä mainitsemani asiat eli sen, että pitää tiedostaa, että on ajanjaksoja, jolloin jokainen voi tuntea olevansa väsynyt myös aivojen osalta ja sen, että kovalla intensiteetillä voi tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja sen, että kyse on voimakkaasti persoonallisuuteen liittyvistä asioista, niin johtotehtävissä tai muissa älyllisesti vaativissa tehtävissä toimiminen ja tavoitteellinen kestävyysurheilu eivät ole toisiaan poissulkevia asioita. Ei ole niin, että kun tekee yhtä asiaa, niin se on automaattisesti pois jostain muualta. Kun on hyvässä fyysisessä kunnossa, niin silloin se myös lisää jaksamista siellä muillakin elämän osa-alueilla ja kuten mainitsin, niin duunissakin valtaosa ajasta on tavallaan pk:ta. Mitä tulee sitten vapaa-ajan älylliseen kuormitukseen, niin jotkut pleikkaripelit tai nettipokeri ovat esimerkkejä ajanvietteistä, jotka ovat enemmänkin sen tyyppisiä, että ne kuormittaisivat aivoja kuin kestävyysurheilu. Lisäksi se on niin, että mikä on yhdelle kuormittavaa, ei välttämättä toiselle ole.

Toki on niin, että raja tulee jossain vastaan. Itse olen miettinyt sitä, että 100 km pystyy hyvin juoksemaan viikossa, mutta jos haluaisi treenata 150 km, niin se vaatisi suuria muutoksia. Olen itseasiassa viime päivinä paperille tuota suunnitellutkin ja yrittänyt miettiä tapoja, joilla päiviään voisi uudelleenorganisoida niin, että voisi harjoitella enemmän. Samalla se vaatisi myös mahdollisuutta levätä enemmän. Uni ei ole ainoa olennainen asia, vaan se muukin lepo. Olen itseasiassa sitä jo viime kuukausina aika paljon lisännytkin. Katson nykyään todella vähän televisiota ja menen monesti jo päivällisen jälkeen sänkyyn lepäämään. Sen jälkeen luen, katson YouTubea, chattailen jonkun kaverin kanssa Whatsappissa jne. Pelkästään esimerkiksi Dohan kisojen katsominen tuntui ylikuormittavan itseäni, kun kaiken muun lisäksi tuli ne kisat, mitä piti katsoa sen verran monta tuntia päivittäin ja kun otetaan huomioon, että sairastelinkin silloin, niin sen tuntui olevan vähän liian rankkaa. Maratonit ja kävelyt kestivät myöhään yöhön jne. Kaikki nämä ovat sellaisia asioita, mitkä kannattaa ottaa huomioon, mutta ei se nyt niin oikeasti ole kuin mitä Hesarissa annetaan ymmärtää, että jos joutuu käyttämään päätään töissä, ei voisi olla kestävyysurheilun parissa. Se on pikemminkin päinvastoin. Juoksumatolla esimerkiksi voi ideoita ja ratkaista niitä pulmia, mitkä eivät kirjoituspöydän ääressä ratkea.

Yhteenveto

Toivon, ettei tästä tule nyt sellainen ilmiö, että urheilua aletaan jotenkin väheksyä tai että olisi jatkossa haitta, jos joku on maratoonari tai triathlonisti. Väitän nimittäin, että tällaiset urheilijat ovat skarpimpia työssään kuin huonokuntoiset, ylipainoiset henkilöt tai vaikkapa sellaiset tyypit, jotka ryyppäävät vapaa-aikanaan.

Loppuun täytyy todeta se, että tunnen kaksi lääkäriä, jotka harrastavat tavoitteellisesti hyvällä tasolla kestävyysurheilua. Mikäli se laji kuormittaisi liikaa heidän aivojaan, niin olisivatko lajin parissa. Tuskin eli liian vakavasti tuota Hesarin juttua ei voi ottaa.