Huuhkajien suuri päivä: Suomi-Liechtenstein ennakkotunnelmat

Tänään on suuri päivä suomalaisen jalkapallon historiassa. Huuhkajilla on mahdollisuus mennä ensimmäistä kertaa arvokisoihin eli Euro 2020 em-lopputurnaukseen. Niinpä ajattelin tässä käydä läpi vähän ajatuksiani sekä tästä illasta, tästä mahdollisuudesta, mutta myös suhteestani jalkapalloon.

Olin paikalla, kun Huuhkaja Bubi tuli stadikalle, mutta..

Suomi-Belgia matsi 2007, jossa tuo Huuhkajat-nimi tavallaan keksittiin, koska cityhuuhkaja Bubi sinne stadionille pyrähti, oli ottelu, jossa olin paikalla. Tuolloin 2007 minulla oli sydänlihastulehdus, joten en voinut urheilla, joten kävin katsomassa paljon futista. Kävin todella paljon HJK:n matseissa, jonkun verran Hongan peleissä ja kerran jopa Vuosaaressa Viikingit-HJK ottelussa. Siihen aikaan Stockmannin Hullut Päivät myivät sellaisia Veikkausliigan ottelulippukirjoja, joissa oli 10 peliin tiketit. Olisikohan sellainen maksanut 80 euroa ja vaihtamalla lippuluukulla sellaisen kupongin ottelulippuun, pääsi suht hyvään katsomoon. Tapiolassa se oli pääkatsomon reunamilla ja Klubin peleissä Itäkatsomon keskellä hyvissä lohkoissa 130 tms. Vuosaaressa mitään numerointia ei ollutkaan, vaan siellä istuttiin, mihin mahtui. Tuo vuosi ei nyt varsinaisesti jäänyt mieleen suurena urheilujuhlana pelin suhteen, sillä se Keke Armstrongin Klubi oli vähän masentava jengi. Kun oltiin 1-0 johdossa, niin Keke vaihtoi hyökkääjän pois, alettiin puolustaa ja usein matsi päättyikin sitten 1-1. Lopulta Keke sai kenkää.

Maaotteluita silloin pelattiin myös ja 2008 kisojen karsinnoissa samassa lohkossa oli mm. Belgia, joka ei ollut sama Belgia kuin tällä hetkellä, vaan silloin heillä oli sukupolvenvaihdos käynnissä ja niinpä esim. kotipelissä Olympiastadionilla Suomi voitti 2-0. Tuo oli lämmin kesäilta ja todella tukala minulle, koska pumppuni ei oikein kestänyt lämpöä ja siitä aiheutuvaa sykkeennousua. Kaiken huippu oli se, ettei siellä myyty esim. vettä silloin ollenkaan. Yksi myyntipiste sen katsomon takana oli, missä itse istuin. Sieltä sai ostaa lämmintä Pepsiä. Siis se oli oikeasti jotain 30 asteista limua, mitä kaatoivat 1,5 litran pulloista mukeihin. Tuli mieleen, että olemme jossain Saharan eteläpuolisessa Afrikassa, kun se meininki oli todella ankeata. No se oli ostettava ja juotava, mutta ei se kivaa ollut. Mitä tulee sitten siihen Huuhkajaan, niin istuin aika lähellä. Stadionin parkkiksen ja Paavo Nurman patsaan puoleinen pääty on muistaakseni B-pääty. Siitä sisäänkäynnistä menin sisään, mutta paikkani ei ollut maalin takana, vaan se oli hyvin pitkälti sinne aurinkokatsomon suuntaan eli olin tavallaan jo siinä pitkällä sivulla. Siitä kun katsoi eteensä, niin se maali oli hieman vasemmalla aika lähellä, mihin se Huuhkaja laskeutui. Niinpä muistan sen tapauksen hyvin vieläkin. Ei minusta silti mitään varsinaista Huuhkajat-fania silloin tullut.

Kuuselan aika aloitti seuraamisen

Aloitin seurata Suomen a-maajoukkueen otteita Martti Kuuselan päävalmentajakaudella. Hän oli jotenkin valovoimainen coachi, josta on pakko kertoa nyt yksi anekdootti. Silloin kun Mara oli Klubin valmentajana 1990, hän tykkäsi olla itse katsomossa ja antaa muiden valmentaa penkiltä. Meillä oli firmakausikortit silloin A-katsomoon ja Mara istui aina muutama rivi meidän takana. Tuo oli aika iso kausi suomalaisfutiksessa, koska Klubiin palasivat maailmalta Pasi Rautiainen, Jallu Rantanen, Tintti Tiainen ja samaan aikaan jengissä oli paljon vanhoja klubilaisia kuten Jari Europeaus, Kari Rissanen ja Markku Kanerva. Ulkomaalaisia edusti sitten tanskalainen maalipyssy Klaus Granlund. Pelin jälkeen odoteltiin parkkiksella, että mutsi tai faija tulee autolla hakemaan, niin silloin nähtiin aina sitten Jukka Pakkasen lähtevät Fiat Unollaan, jossa roikkui takasivuikkunassa sellainen minikokoinen Inter Milanin peliasu. San Siron uneksija teoksen kirjoittanut mies oli siis intohimoinen interista. Minä en ollut, vaikka seurasinkin seuraa silloin todella tarkasti, kun siellä pelasi saksalaiskolmikko Lothar Matthäus, Jürgen Klinsmann ja Andreas Brehme. Erityisesti kun suhteeni Juventukseen kylmeni sen vuoksi, koska he hankkivat neuvostoliittolaiskolmikon.

Mara Kuusela oli tosiaan tuota ennen toiminut maajoukkuecoachina 1982-1987 ja hän oli vähän sellainen rokkistara valmentajana. Hänessä oli jotain samaa kuin Keke Rosbergissa. Mies sanoi suoraan asiat ja esiintyi aurinkolaseissa jne. Hänellä oli sellaiset valkoiset addun verkkarit, joita käytti myös Suomen olympiajoukkue 1984 Los Angelesin kisoissa. Minulla oli samanlainen verkkaripuku, mutta vaalean sininen. HKV:n seura-asu oli kanssa samanlainen, mutta se oli puolestaan tiilimurskaradan värinen. Maran aikana suomalaisia alkoi päästä vähän ulkomaillekin pelaamaan ja tuli sellainen tunne, että voisimme pärjätä. Varsinkin kun seurajoukkueillekin tuli pikkaisen menestymistä, josta suurimpana juhlahetkenä oli Kuuysin pääseminen Euroopan Cupissa 8 parhaan joukkoon. Ihan kuitenkaan Maran aikana hommasta ei tullut valmista, vaikka viimeisessä karsintojen kotimatsissa Tsekkoslovakia kaatuikin Olympiastadionilla syksyllä 1987 3-0. En ollut peliä katsomassa, mutta muistan nähneeni ottelun televisiosta ja ihailleeni sitä, kuinka Maraa kannettiin kultatuolissa pelin jälkeen. Silloin luulin, että kohta Suomi menee kisoihin.

Saksa oli aina suosikkini

Minä en ole koskaan varsinaisesti ollut yltiöisänmaallinen henkilö. Lapsena minulla oli sellainen tunne, että meitä suomalaisia kusetetaan. Pienenä kun matkustin perheeni kanssa ulkomailla olin vaikuttunut siitä, kuinka muissa maissa kaikki oli jotenkin parempaa. Meitä kutsuttiin asumaan linnoihin ja hienoihin hotelleihin, kaupoissa oli paljon enemmän ostettavaa kuin Suomessa ja ihan erilaisia asioita. Sitten niiltä reissuilta sai hankittua aina jotain erityistä kuten siistejä vaatteita tai vaikkapa jonkun MM-turnauksen virallisen pelipallon tai jotain vastaavaa. Ihailin erityisesti D-markkaa, vihreä kahdenkympin seteli oli suosikkini. Halusin olla saksalainen, koska siellä oli kaikki niin siistiä, kaikilla oli hienot autot, kesällä oli kuumempaa kuin Suomessa ja ihmiset olivat ystävällisiä ja sosiaalisia. Harmitti jotenkin, että olin suomalainen. Päätin jo pienenä, että tulen muuttamaan Saksaan ja niin sitten tapahtuikin 24 vuotiaana. Toinen suosikkini oli Amerikka. Innostuin siitä toden teolla 1984 Losin kisojen aikaan, vaikka olin jo sitä ennen jotenkin fanittanut mm. Ronald Reagania ja urheilun saralla mm. Helsingin kisoissa 1983 Carl Lewisiä. Amerikka oli suuri ja mahtava ja kun käytiin Floridassa niin siellä oli vaikka kuinka paljon tekemistä ja vielä enemmän osteltavaa kuin Saksassa. Kun tulin kotiin, niin opo kysyi koulussa, tarjottiinko siellä Amerikassa huumeita. Minusta oli hämmästyttävää, että lähes kaikki Suomessa kannattivat Gorbatshovia ja Neuvostoliittoa. Olin ihan eri linjoilla tuossa suhteessa. Jopa Reaganin Tähtien Sota -hanke oli minun mieleeni. Ajattelin, että jos vielä joskus tulee sota, niin sitten Saksa ja USA ovat samalla puolella ja voittavat kaikki. Minulla ei ollut jotenkaan kauheasti hengenheimolaisia, koska en löytänyt Suomesta oikeistolaisia.

Jalkapallossa aloin kannattaa Saksan maajoukkuetta 1982 kisojen tienoilla. Silloin oli sellaiset jalkapallokortit ja koulussa tietysti seurattiin. Moni ihaili brasilialaispelaajia tai Maradonaa, mutta minun suosikkini oli Rummenigge. En oikein tiedä, miksi sellaisesta kortista aloin häntä silloin seuraamaan, mutta hän oli suosikkipelaajani. Äitini oli silloin pankkialalla ja hän toi sitten pankin kautta ostamansa juhlarahat meille. Ne olivat Espanjan pankin liikkeelle laskemat rahat nahkataskussa. Silloin oli jokaisesta espanjalaiskolikosta laskettu liikkeelle myös kolikko, mihin oli kuvattu jalkapalloaihe. Kisathan näet pelattiin Espanjassa. Noista kisoista alkaen pyrin katsomaan kaikki pelit, ainakin kaikki ne, jotka näytettiin. Kannatin aina Saksaa, vaikka iloitsin muidenkin menestyksestä. Erityisesti Platinin aikaisen Ranskan mestaruus oli itselleni kova juttu. Harmitti vain se, että osa kisoista jäi näkemättä silloin alkuvaiheessa, koska meidät lähetettiin purjehdusleirille, eikä siellä ollut telkkaria. Tuon jälkeen en ole jättänyt koskaan mitään pelejä katsomatta.

Pettymyksiä, onko niitä…

Minä en oikeastaan osannut kokea sitä 1997 Unkari-peliä niin suurena pettymyksenä kuin moni muu. En ollut tavallaan odottanut, että Suomi menisi kisoihin ja kun olin sen jälkeen muuttamassa ulkomaille, niin oli muut asiat mielessä. Sen sijaan olen kokenut kyllä äärimmäisen suuria pettymyksiä muuten jalkapallon suhteen. 1985 syksyllä aloin kannattaa Bayern Müncheniä seurajoukkueena. Silloin yle tv2 näytti lauantaisin Englannin liigaa, mutta syksyllä oli joku syy, miksi kahtena lauantaina tuli Bundesligaa. Eka peli oli FC Bayern München – Werder Bremen. Se pelattiin siihen aikaan Münchenin Olympiastadionilla. Siellä oli lunta silloin, jota oli kasattu pelikentän ulkopuolelle. Ottelupallo pudotettiin helikopterista, joten oli siinä vau-efektiäkin tuossa ensimmäisessä kokemuksessa. Itse ottelussa Lothar Matthäus otti punaisen kortin ja kaikki näytti pahalta. Sitten vaihtomies seurapomo Uli Hoenessin veli Dieter teki kaksi maalia ja joukkue voitti 3-1. Tulostaululla näkyi isolla tekstillä TOR! kun maalit olivat syntyneet. Ensimmäinen selkeä pettymys oli 1987, kun olin Euroopan Cupin finaali ja olin jotenkin todella väsynyt. Bayern johti kun menin nukkumaan ja laitoin pelin nauhoittamaan. Kun heräsin aamulla, huomasin, että ottelu oli hävitty. Tuolloin päätin, etten enää nuku otteluiden aikana. Tuo ei kuitenkaan vielä silloin kirpaissut niin paljon, mutta yksi ilta 1999 Barcelonassa oli karmaiseva. Mestareiden Liigan finaali Bayern-ManU. Sitä peliä johdettiin 1-0 ja lisäksi oli 3 tolppaa tai ylärimaa. Se oli täysin hallussa, eikä ManU:lla ollut mitään jakoa, kunnes lisäajalla tapahtui jotain ihmeellistä ja ManU sai runnottua maalin edestä kaksi maalia ja se ottelu hävittiin. Tuo peli on Bayern-kannattajien Suomi-Unkari sekä samalla tavalla mennyt 2012 finaali Chelsea vastaan, jossa hallittiin mielin määrin ja Robbenilla oli varaa turhia jopa pilkku. Sitten joku yksi Drogban tilanne ja mennään rankkariskabaan, jossa Schweinsteiger ampuu tolppaan ja hävitään. Kaiken lisäksi se peli oli pelattu kotona Münchenin Allianz Arenalla. Kuten sanottua, niin se ei kuitenkaan ollut ihan niin iso pettymys kuin se 1999. Silloin oli karmaisevaa olla siellä Barcelonassa. Pahinta oli se, että lädit olivat kaupungissa. He juhlivat ulkona yötä päivää, heittivät tuoleja kahviloiden ikkunoista sisään, jolloin kaupungissa pidettiin kahvilat ja ravintolat kiinni. Sitä heidän juhlimistaan oli todella vastenmielistä katsoa. En muutenkaan pidä lädeistä tai Valioliigasta, sillä minusta he ovat sivistymättömiä moukkia, jotka eivät osaa käyttäytyä tai käyttää alkoholia, mutta tuolloin se oli erityisen paha juttu.

Niemals aufgeben

Onneksi 2001 Bayern voitti CL:n. Silloin saatiin balsamia haavoille. Maalivahti Oliver Kahn sanoi, ettei tiedä mitä olisi tapahtunut, jos eivät olisi voittaneet. Niemals aufgeben oli hänen mottonsa. Pari vuotta meni hyvitykseen. 2012 jälkeen meni vain vuosi, kun 2013 Dortmund kaatui Wembleyn finaalissa. Niinpä noita 1999 ja 2012 kamalia iltoja on voinut tavallaan muistella jopa huvittuneena näin jälkeenpäin samanhenkisten ihmisten seurassa. Samaten se 1992 järkyttävä EM-finaali Saksa-Tanska, jonka jälkeen en päässyt 3 päivään ylös sängystä ja jos vähän jaksoin nousta pystyyn, niin vaeltelin vain pihalla ilman mitään päämäärää, tuli hyvitetyksi, kun Saksa voitti 1996 finaalin. Niitä pettymyksiä ei ole siis jouduttu murehtimaan liian pitkään. Paitsi Huuhkaja-kannattajat. Jos ja kun silloin 1987 luultiin, että kohta ollaan kisoissa, niin onkin mennyt 32 vuotta tuon jälkeen. Litin ja Miklun aikana oli mahdollisuus, mutta koskaan ei mikään loksahtanut kohdalleen. Tuon jälkeen Mixun ja Backen aikana meihin yritettiin iskostuttaa ajatus, että pelaajat ovat niin paskoja, ettei voida edes pärjätä, mikä oli hyvin erikoista, koska Kreikka oli voittanut Euroopan mestaruuden joku 10 vuotta aiemmin ja yht’äkkiä Islantikin alkoi pärjätä. Samaten Suomi on pärjännyt jääkiekossa, vaikkei ole ollut parhaat pelaajat käytettävissä. Minä olen aina uskonut siihen, että voi menestyä, jos on hyvä joukkuehenki ja hyvä valmennus sekä sellainen tahto laittaa itsensä likoon ja antaa kaikkensa.

Tänään se on niin lähellä

Olen jotenkin todella iloinen siitä, että tänään tuo kisapaikka on niin lähellä. Ensinnäkin Riven puolesta olen äärimmäisen hyvillä fiiliksillä. Hän oli kuitenkin aikanaan jo Klubi-pelaaja, joten hänen uraansa on tullut seurattua joku 35 vuotta. Sen lisäksi Palloliitto ei oikein kohdellut häntä ikinä niin hyvin. Mies olisi ansainnut paikan jo aiemmin, mutta aina joku veti jostain sivusta ohi. Hän ei ilmeisesti pitänyt tarpeeksi melua itsestään. Toiseksi tuo on nyt oikeasti joukkue. Arvostan tosi paljon erityisesti Hradeckyn, Arajuuren ja Sparvin kaltaisten johtavien pelaajien otetta tuohon joukkueeseen. Jokainen yksilö on tärkeä ja heillä on todella hyvä joukkuehenki. Enää ei ole sellaista fiilistä, että joku olisi suurempi tähti kuin joku toinen kuten oli Litin tai Eremenkon aikana. Ei tarvitse keskustella sitä, mikä on Romanin oikea paikka, eikä jokaisessa hyökkäyksessä tarvitse aina syöttää palloa sille yhdelle ja samalle pelaajalle, eikä kukaan levittele käsiään. Nyt jokainen satsaa sata lasissa koko ajan ja kun onnistumisia tulee, se ilo näkyy kilometrien päähän.

Mikä parasta, niin tuntuu, että nyt tämä tulee siinä mielessä oikeaan hetkeen, sillä joukkueelle on muodostunut vuosien varrella niin tiivis faniporukka. Vaikkei tuollainen toiminta minua henkilökohtaisesti sillai sytytäkään, niin onhan se hienoa, että löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita matkustamaan vaikkapa jonnekin Georgiaan tai johonkin muihin kummallisiin paikkoihin, vaikkei tosiaan mitään menestystä olisi luvassa. He ovat kestäneet kaikki ne vaikeat ajat, eivätkä luovuttaneet edes Mixun, eivätkä Backen aikana. Se joukkueen ja kannattajien suhdekin on todella tiivis, mitä ei suomalaisessa urheilussa kovin paljon ole kokenut. Ehkäpä HIFK:n futisjengillä ja Stadin Kingeillä sekä muulla Klackenilla on jotain vastaavaa, mutta muuten eipä juuri tai no Susijengin voi kai tässä yhteydessä myös mainita. Harvinaislaatuista tuo silti on!

Riven johdolla kisoihin

Kaikki todennäköisyydet ovat sen puolella, että Suomi voittaa tänään ja menee kisoihin. EN ole edes ajatellut mitään muuta vaihtoehtoa. Veikkaan 3-0. Loppuun voisi laittaa 1990 MM-kisojen avausottelun maalista Pentti Salmen selostusta. Joo, kauaa ei Schillaci ehtinyt kentällä olla kun hän laittoi pallon pömpeliin ja Rooman Olympiastadionilla juhlitaan. Oiskohan Pukki tänään Suomen Schillaci tai no ihan sama kuka ne maalit tekee, sillä fakta on se, että Suomi menee Riven johdolla kisoihin.