Juoksuvauhtien tuottama häpeä

Syntymävuotenani 1973 peräti 43 suomalaista miestä juoksi 10000 m alle puolen tunnin. Tänä vuonna heitä oli yksi, kun Eero Saleva HKV:stä juoksi jo kesäkuun alussa Englannin mestaruuskilpailuissa ennätyksensä 29.51.52. Tuon jälkeen kukaan ei koko kauden aikana pystynyt parempaan. Tilastopajasta löytyvistä tilastoista voi havaita, että seuraavaksi paras noteeraus vuonna 2019 oli 30.09,12 ja 20 parhaan listalle pääsi tuloksella 32.02,36. Maailmalla mennään minuutin kovempaa kuin 70-luvun alkupuolella ja kun siihen aikaan Kalevan kisoissakin paineltiin alle 28.30, niin tuo epäsuhta mietityttää. Muualla kestävyysjuoksu ei ole näivettynyt samalla tavalla kuin meillä. Ei naapurimaassamme Norjassa tai edes Ruotsissakaan. Herääkin kysymys, pitäisikö suomalaisjuoksijoiden hävetä suorituksiaan? Asia on mielenkiintoinen, joten käsitelläänpä sitä hieman. Innoituksena toimii tällä kertaa Juoksufoorumilla herännyt keskustelu siitä, hävettääkö hidas juoksu vai eikö. Kysymys kuuluukin: kenen pitäisi hävetä ja millaisia suorituksia?

Mitä häpeä on? Ja pitääkö 10000m juoksijoiden hävetä?

Häpeä on nähdäkseni sitä, että itse tuntee, ettei ole tyytyväinen itseensä tai suoritukseensa. Sitä negatiivista tunnetta voi kai tuntea sekä silloin, jos jos oma käyttäytyminen tai suoritus on ollut omasta mielestä väärin tai huono tai vaihtoehtoisesti silloin, jos on pettänyt muiden odotukset. Näin ajateltuna joku voisi nopeasti vetää sellaiset johtopäätökset, että suomalaiset kymppitonnin juoksijat häpeävät sitä, etteivät juokse kovempaa, mutta oikeasti se on virhepäätelmä. On totta, että on häpeällistä, ettei Suomessa tuota matkaa juosta kovempaa ja se, ettei meillä ole enempää lajiin panostavia, eikä parempia urheilijoita, mutta se on järjestelmän vika, eikä näiden urheilijoiden vika, jotka ovat mukana. Tottakai on mahdollista, että he löysäilevät, harjoittelevat vähän ja huonosti, eivätkä vietä yli 200 päivää vuodessa korkealla kuten vaikkapa Sondre Moen, mutta toisaalta on myös mahdollista se, että he eivät vain yksinkertaisesti ole tuota parempia urheilijoita. Kun ei ole sellaista järjestelmää, mitä olen ehdottanut, missä satsattaisiin jo viimeistään yläastetasolta maastojuoksuun ja harjoiteltaisiin porukoissa, kilpailtaisiin toisia joukkueita vastaan, niin ei tule sitä suurta massaa juoksijoita niinkuin esimerkiksi Amerikassa tapahtuu, mistä voi sitten ammentaa eri matkoille juoksijoita. Kun tätä ei ole, niin tuskin nykyisten maan parhaiden urheilijoiden tarvitsee suoritustaan hävetä ja kävellä kadulla korvat luimussa. Pikemminkin päinvastoin tilanne voisi jopa rohkaista monia, sillä huonommin tuskin voi enää mennä, joten siellä on mitaleita tarjolla, vaikkei olisikaan maailmanluokan urheilija. Kansallinen huippu on kuitenkin todella hyvä urheilija.

Mikä vauhti on hidasta ja mikä ei?

Sitten jos tarkastellaan puhtaasti sitä juoksuvauhtia, mitä tuo kolmen kilsan kilometrivauhti on mikä johtaa puolen tunnin kymppiin, niin ei se mitään hidasta vauhtia ole tai no on siinä mielessä, että kun Kipchoge juoksi sub 2h maratonin, niin hänen kympin väliaikansa oli 28.20, mutta meille tavallisille juoksijoille kolmen minuutin vauhti tuntuu todella kovalta vauhdilta, emmekä pysty sitä ylläpitämään kovinkaan pitkää matkaa. Niinpä kaikki on suhteellista. Ihmisillä on jonkinlainen ankkuri, johon vertaavat suorituksia, kun määrittelevät, mikä on hidasta ja mikä nopeata. Tässä tapauksessa se saattaa olla maailman kärki tai vaihtoehtoisesti se, kuinka Suomessa juostiin takavuosina. Ihmetellään, kuinka on mahdollista, että radat ja kengät kehittyvät, niin miehet hidastuvat puolessa vuosisadassa parilla kolmella minuutilla tuollaisella matkalla. Se on ihan relevantti ajatustapa, mutta ei ota myöskään huomioon sitä keskeistä kysymystä, onko meillä ylipäätänsä oikeat miehet lajin parissa. Puolen tunnin tasoisten juoksijoiden oikea taso saattaa olla juurikin se ja silloin tuo vauhti ei ole heille hidasta, vaan meiltä yksinkertaisesti puuttuu ne paremmat juoksijat. Kuka tahansa meistä (eli minä ja blogini lukijat) jos menisi urheilukentälle ja harjoittelisi tosissaan yli 200 km viikkoja useita vuosia, ei pääsisi lähellekään edes niitä aikoja. Se on meille hiton nopeata vauhtia, vaikka se maailmanhuipulle ei niin olekaan. Ei siis voi sanoa, että jonkun tietyn suorituksen tai juoksuvauhdin pitäisi tuottaa häpeää, koska ei pystytä absoluuttisesti määrittelemään, mikä on hidas vauhti.

Häpeänkö itse hitaasti juoksemista?

Mennään sitten varsinaiseen asiaan eli siihen, juoksenko itse hitaasti ja häpeänkö sitä tai olenko koskaan hävennyt juoksulenkillä. Asia on siinä mielessä nyt ajankohtainen ja ehkä se pääasiallinen syy, miksi asiasta kirjoitan, että juoksin juuri omaan tasooni nähden hitaan viikon eli vain kevyitä pk-lenkkejä. Joulun aikaan nimittäin tulee syötyä niin paljon, etten tahdo joulupuuron ja kinkkuaterian välissä käydä juoksemassa mitään kovavauhtisia lenkkejä tai pitkiksiä. Juoksen siis aina jouluna jonkinlaisia kevyitä peruslenkkejä. Nyt kun määrää on viime aikoina kertynyt runsaasti,tuntui sopivalta juosta muutenkin viikko, jolloin tehot ovat alhaalla. Niinpä viime lauantain ja eilisen torstain välille mahtui kuusi päivää, seitsemän lenkkiä, joiden vauhdit olivat kevyitä. Sunnuntain 32 km at 4.54 min/km oli niistä nopein ja eilinen 21,4 km at 5.38 min/km hitain. Kertaakaan en hävennyt. En edes eilen, jolloin tarkoituksella pyrin juoksemaan tavallaan niin kevyen lenkin kuin pystyn ja säästämällä jalkoja tämän illan vauhtitreeneihin. Toki kävin loppuvaiheessa juoksemassa radalla 3×100 m stridet, jotta jotain liikettä noihin jalkoihin tulisi, mutta muuten otin todella kevyesti. Sitten kun tulin kotiin ja latasin harjoituksen Stravaan, huomasin tuttavani juosseen 30 kilsaa 3.48 min/km vauhdilla sisältäen vetoja hieman yli 3 min/km vauhdilla. Ero oli siis huikea, mutten siltikään hävennyt. Syynä siihen on se, että noudatan suunnitelmaani. Kun harjoittelen suunnitelman mukaisesti ja uskon, että valitsemani tie johtaa haluamaani lopputulokseen, minulla ei ole syytä hävetä edes niitä kevyempiä lenkkejä. Pari viikkoa sitten lauantaina kun kävin pilateksessa ja juoksin sen jälkeen 11 km matolla 5.22 min/km vauhtia, niin viereiselle matolle tuli nainen samalta tunnilta ja hän juoksi intervalleja jotain 4.20 min/km vauhtia. Silloin tuli vähän sellainen tunne, että tekisi mieli juosta kovempaa ja että onhan tämä vähän naurettavaa tekemistä, mutta toisaalta olin juossut 15 tuntia aiemmin 21 km sisältäen 12 kilsaa 4.00 min/km. Mietin silloin, että kun se nainen oli jo niin purjeissa selvästi hitaammassa vauhdissa, niin olisipa ollut näkemässä, kun juoksin hymyssä suin nelosen kilsavauhtia. Ei siis hävettänyt yhtään.

Oikeasti hävettäviä tilanteitakin on ollut?

Syksyllä kun palasin polvivamman ja sairastelujen jälkeen reippaamman juoksun pariin, tuntui, etten pääse mihinkään. Mietin pari kertaa salilla, että entäpä jos ihmiset huomaavat, että matossa on selvästi vähemmän vauhtia kuin aikaisemmin, enkä silti kestä sitä. Se ajatus meni kuitenkin äkkiä ohi, kun aloin miettiä, että suurin osa juoksumatoilla vierailevista eivät varsinaisesti edes juokse. Ja vaikka se harmitti, että kuntoni oli laskenut sille tasolle, niin aloin nähdä kuitenkin pikkuhiljaa merkkejä paremmasta. Se pahin tilanne oli silloin, kun yhä sairastelin. Yritin treenata, mutta siitä ei oikein tullut mitään. Se ahdisti todella paljon. Olen myöskin hävennyt vähän sitä, jos olen mennyt kilpailuun mukaan silloin, kun olen tiennyt jo starttiviivalla, että olen huonossa kunnossa. Silloin on ärsyttänyt se, ettei voi tehdä niin hyvää suoritusta kuin haluaisi. Sitä haluaisi kuulua johonkin viiteryhmään, jonka määrittelee vaikkapa sen mukaan, mitä on vaikkapa ennen jotain vammaa pystynyt tekemään, mutta sitten ei pystykään, kun kuntoa ei samalla tavalla ole ja se aiheuttaa monenlaisia negatiivisia tunteita. Haluaisin pystyä juoksemaan koko matkan ja kilpailla, mutta jalat hyytyvätkin puuttuvan vauhtikestävyyden takia jo muutaman kilsan jälkeen. Kyllähän se ketuttaa. Toisaalta mikään muu ei sieltä nosta sitä tasoa kuin juokseminen kovilla vauhdeilla, mutta toisaalta sitä ei oikein haluaisi tehdä, kun tietää jo etukäteen, ettei tule kulkemaan. En kuitenkaan voi sanoa, että juokseminen olisi koskaan varsinaisesti hävettänyt. Sen sijaan golfin aloittaminen oli kyllä vähän eri asia. Ei siellä green card -kurssilla, kun kukaan muukaan ei osannut, mutta sitten kun piti alkaa harjoitella. Joka päivä yksinään rangelle ja välillä tuli onnistuneita lyöntejä, mutta useimmiten ei ja viereisillä lyöntipaikoilla oli jotain taitureita. Sama koski sitä, kun pelailin heikoilla taidoilla niitä kierroksia. Nyt kun on ollut vuosien tauko ja olen varmaan unohtanut koko lajin vaatimat motoriset taidot, niin samalla tavalla se hävettäisi jälleen.

Nyt ei hävetä ainakaan mikään

Häpeästä pääsee helpoiten eroon sillä, että harjoittelee sen verran, että on itse tyytyväinen suoritustasoonsa. Ei tarvitse verrata kymppitonnilla omaa tasoonsa Eero Salevaan tai golfissa klubin parhaisiin pelaajiin, vaan siihen, mikä tuntuu itsestä hyvältä suoritukselta. Minusta juoksussa on paljon muitakin elementtejä kuin pelkkä kello. Minusta sen havaitsee, kun on sellaisessa kunnossa, että pystyy juoksemaan eri vauhteja ja harjoittelemaan kunnolla. Jos on ollut vammoja tai pitkiä sairasteluja, niin sitä ei pysty tekemään. Esimerkiksi nyt kun olen ollut kaksi kuukautta terveenä ja harjoitellut aika ahkerasti, mutta maltillisesti, niin olen pystynyt parantamaan kuntoani pikku hiljaa, kun en ole ahnehtinyt menemällä heti yrittämään vaikkapa viime kesän harjoituksia. Näin ollen fiiilikseni on ollut parempi ja välillä olen oikein yllättynyt siitä, kuinka paljon kuntoni onkaan parantunut. Palaute, minkä olen saanut itseltäni, on nostanut kaikista eniten fiiliksiä. Kun olen aidosti huomannut, etten ole niin huonossa kunnossa, niin se tuntuu todella hyvältä. En siis tavallaan tarvitse selkääntaputtelijoita, vaikka sekin on ihan kiva. Joku aika sitten syksyllä alle 2.50 juossut maratoonari sanoi, että olen tehnyt jäätäviä harjoituksia. Se palaute tuntui hyvältä. Samoin sekin tuntui hyvältä, kun Aku Partanen sanoi salilla, että onpas kovavauhtinen pitkis, kun juoksin pari viikkoa sitten 4.10 min/km vauhtia 15 kilsaa 30 kilsan lenkistäni. Nuo ovat sellaisia pieniä hetkiä, jolloin tulee sellainen tunne, että on tehnyt jotain oikein, mutta kokonaisuutena tärkeintä on se, että on itse tyytyväinen.

Luotan siis omaan harkintakykyyni. Luotan siihen, että minä osaan määritellä sen, mikä on hyvä suoritus ja siihen, että keksin ne keinot, jotta saavutan ne asettamani tavoitteet tai vaikken saavuttaisikaan, niin se prosessi on ollut mielekäs ja olen pystynyt urheilemaan minulle hyvällä tasolla. Kun aloitin juoksun, 4 min/km vauhti tuntui aivan huikealta, enkä oikein tiennyt edes, kuinka voisin juosta maratonin 5 min/km vauhtia, vaikka se tavoitteena olikin. Myöhemmin huomasin, että se on paljon helpompaa kuin luulinkaan. No nyt maratonin tavoitevauhti keskipitkällä aikavälillä on 4 min/km ja kovalta tuntuva vauhti on 3 min/km eli kyllä jotain asioita on muuttunut. Olen itseasiassa aika hiton tyytyväinen tuohon. Niinpä ei kyllä todellakaan hävetä se, jos teen välillä kevyitä lenkkejä 5.30 min/km vauhdilla. Sanoisinkin, että jos joku kokee häpeää juoksuvauhdeistaan, kannattaa miettiä, mikä on sellainen kunto, mihin voisi olla itse tyytyväinen ja kuinka se voisi olla saavutettavissa. Sen jälkeen tehdä suunnitelma tavoitteen saavuttamiseksi ja kun se suunnitelma on olemassa, niin ei silloin niitä askelia, mitkä tavoitteen saavuttamiseksi täytyy ottaa, kannata hävetä. Jos soraääniä kuuluu, voi muistella Kimi Räikkösen sanoja: Leave me alone, I know what I’m doing.

Eli jos on tosissaan lajin parissa, vauhtejaan ei kannata hävetä. Siinä keskustelussa ei nimittäin ole voittajia.