2019 oli opettavainen vuosi

Päätin eilen vuoteni 17 kilsan lenkkiin juoksumatolla, joka sisälsi kympin aikaan 37.54. On monta syytä, miksi en olisi voinut juosta noin lujaa ulkona. Yksi on se, että matolla juokseminen on helpompaa kun ei ole ilmanvastusta. Se on myös helpompaa, koska se matto pakottaa juoksemaan jotain vauhtia. Ulkona vauhti putoaa, kun ei ole tottunut raastamaan. Lisäksi vauhdinjako epäonnistuu helposti ulkona. Nyt tein sillä tavalla, että juoksin 6 kilsaa 3.50 min/km, sen jälkeen 3 kilsaa 3.45 min/km ja vikan kilsan kiihtyvänä spurtaten maaliin 3 min/km vauhdilla. En silti saanut sykkeitä ns. tappiin, vaan tuntui, että jotain jäi piippuun. Toisaalta juoksu tuntui koko ajan jossain määrin pahalta. En tiedä johtuuko se siitä, että olen väsynyt edellisviikkojen treenistä vai siitä, että kykyni juosta lujaa on huono. En nimittäin kilpaillut kertaakaan 2019. Kaikesta tästä huolimatta oli kiva pinkoa tuollainen jonkinlainen testikymppi ja kääntää katseet uuteen vuoteen 2020. Tässä postauksessa yritän käydä mahdollisimman kattavasti läpi vuoden 2019 ja myöhemmin kirjoitan siitä, mitkä 2020 tavoitteeni ovat.

En kilpaillut kertaakaan

Vammaton vuosi jäi haaveeksi ja itseasiassa ensimmäisen kerran sitten 2007 en startannut kertaakaan. Silloin syynä oli sydänlihastulehduksen aiheuttama tauko. Nyt varsinaista syytä ei ollut. Olisin voinut mennä johonkin kisaan, mutten halunnut. Silloin kun olin vähän paremmassa kunnossa ja suunnittelin kisaamista, satutin itseni ja silloin, kun olin huonossa kunnossa, en tahtonut kisata. Niinpä totuus on se, ettei vuodesta jäänyt oikein mitään käteen. Paitsi tuhansia valokuvia, sillä olinhan katsojana varmaan kymmenessä juoksutapahtumassa. Vaikkei tämä olekaan 2020 -postaus, niin käytän tässä yhteydessä vanhaa DSF:n slogania mittendrin statt nur dabei. Vuonna 2020 haluan olla tapahtumien keskipisteessä eli mukana urheilijana, en katsojana. Se on ensimmäinen asia, mikä pitää saada kuntoon.

Liikaa vammoja ja sairasteluja

Vuosi alkoi lupaavasti. Olin edellisenä vuonna juossut ennätyskilometrini 4539 km, mikä sisälsi erittäin paljon juoksua loppuvuonna. Silloin ahnehdin kilsoja ja rakensin kestävyyspohjaa, 2019 piti olla vauhtien ja kilpailukunnon vuosi. Kyllä edellisen vuodenkin piti olla, sillä silloin olin treenannut erittäin hyvin joulu-maaliskuun kunnes sain keuhkoviruksen, johon meni yli kuukausi. Samalla tavalla huono onni ei voisi kohdata. Väärin! Helmikuun alussa menin ja kokeilin kuinka lujaa juoksumatolla voisi juosta stridet. Se oli varmaan toinen tai kolmas kerta, kun yritin juosta niitä matolla ja opettelin, kuinka vauhtia saa lennossa ns. entistä enemmän. Juoksin ne liian huonolla lämmittelyllä liian kovaa ja kävi niin, että takareisi meni. Yritin treenata sen jälkeen vielä viikon, mutta sitten kun huomasin, ettei pitkiksellä jalka turtunut edes 20 km jälkeen, niin päätin heittää pyyhkeen kehään. Juoksin pitkiksen loppuun, mutta kun seuraavana päivänä en pystynyt oikein edes kävelemään, päätin lopettaa juoksuharjoittelun ja keskittyä teorian kirjoittamiseen. En tajunnut, että se jalan palautuminen oikeasti tulisi kestämään niin tolkuttoman kauan. Tajusin, että jotain on oikeasti vialla silloin, kun keskivartalotunnilla laitettiin jalka suoraksi selällä ollessa ja paino yhden jalan varaan. Jalkani ei kestänyt kropan painoa ollenkaan. Tuosta kehkeytyi melkoinen savotta, kun meni kolmisen kuukautta kunnes pystyin juoksemaan normaalisti ilman kipua. Ensin se ei kestänyt juoksua ollenkaan, sitten vauhdit olivat hakusessa. Kun juoksin kevyesti, niin 6 min/km vauhti tuntui samalta kuin 5 min/km normaalisti, enkä paljon kovempaa päässytkään. Tuntui kuin toista jalkaa ei olisi ollut ollenkaan. Siinä ei ollut voimaa ja sen takia vauhti oli niin hidasta. Kävin jonkin verran ajamassa spinningpyörällä ja sitä jalka kesti. Samoin crosstraineria ja vesijuoksua se kesti. Jossain vaiheessa juoksu oli taas mahdollista, muttei kovalla alustalla. Juoksin kuukauden vain juoksumatolla. Tuon jälkeen muutkin lenkit tulivat ohjelmaan, mutten pystynyt juoksemaan oikeastaan alle 5 minsan kilometrivauhteja, koska lujempaa juostessa takareisi oli kipeä. Meni siis kolme kuukautta kunnes yhdellä lenkillä Kaivopuistossa tajusin kipujen olevan poissa. Siitä alkoi sitten vauhdikkaampi juoksu kohti syksyn kisoja. Toki alussa melko rauhallisesti, koska jalan voimatasot olivat vamman jälkeen todella alhaalla.

Heinäkuussa alkoi tuntua siltä, että olen oikeasti jo aika hyvässä kunnossa. Ainoa ongelma oli se, että kynnykset tuntuivat olevan aika lähellä toisiaan. Niinpä tarkoituksenani oli tehdä kovempia harjoituksia ja käydä muutamassa kisassa mukaan lukien maratonin syyskuun puolivälissä. Ajatukseni oli se, että parannan kuntoani kilpailemalla ja maraton voisi mennä jo kohtuuhyvin silloin ja siitä sitten parantaa talven yli ja juosta paljon parempi aika keväällä. Taas kohtalo puuttui peliin. Polar menetti satelliiitit ja alkoi piipata. Katsoin kelloa ja kompastuin. Tulin alas maahan polvi edellä ja se osui kiveen, josta otin pompun ja osuin toiseen kiveen. Olin tuolloin menossa hellekelillä ratatreeneistä uimaan. Jalkani valui verta, mutta menin silti uimaan. Tuon jälkeen oli sitten aika tarkastella vauriot. Olin saanut polven ympärille neljä haavaa ja koska minulla oli ollut vähän vastaava kokemus aikaisemmin, oletin sen olevan joku 4-5 päivän huili, jonka jälkeen voisin treenata normaalisti. Se oli virhe. Ensinnäkin polvessa oli runsaasti verta pari viikkoa, mutta kun se alkoi taipua paremmin ja turvotus laski, niin oloni ei parantunutkaan. Juoksin pari viikkoa tapahtuman jälkeen jo lähes 100 km viikon, mutta olin aivan puhki. Sitten tulin viikoksi flunssaan. Se ei ollut kunnollinen flunssa, että olisi ollut kauheasti kuumetta, joten yritin silti harrastaa liikuntaa, vaikkei siitä mitään tullutkaan. Haavatkaan eivät parantuneet, vaan märkivät. Meni itseasiassa kuukausi kunnes ne olivat kunnolla ummessa. Sitten kun ruvet lähtivät, niin ne olivat edelleen karunnäköiset. Vielä lähes puoli vuotta myöhemminkin ne näyttävät yhä omituisilta. Ovat ensinnäkin aivan tummat ja lisäksi pinnaltaan ihan kuin rytyssä olevaa kreppipaperia. En ole tuollaista nähnyt koskaan aiemmin. Lysti ei ollut vieläkään ohi, kun haavat olivat parantuneet, vaan sairastelin jatkuvasti. Olin kipeä lokakuun lopulle saakka vähän väliä ja sellaista normaalia vaihetta ei tullut, jolloin olisin voinut treenata kunnolla. Niinpä se oli vain lenkkeilyä. Eli sen polven kolauttamisen jälkeen meni kolme kuukautta kunnes olin jälleen terve. Siitä olen pystynyt nyt harjoittelemaan reilut kaksi kuukautta, mutta vuosi oli jo tavallaan pilalla, joten en tietenkään mihinkään kisoihin ehtinyt. Niinpä toinen pointti vuodelle 2020 on se, että ehjänä täytyy säilyä.

Opin valmentautumisesta paljon

Loppuvuosi erityisesti oli aikaa, jolloin ensimmäistä kertaa tuli sellainen olo, että nyt handlaan tämän asian, tajuan, mistä juoksussa on kysymys. Olin lukenut paljon lajitietoutta ja katsonut varmaan satoja YouTube-videoita ja nyt vihdoin oli kirkastunut se, kuinka voisin siirtyä kolmanteen vaiheeseen ”juoksu-urallani”. Ensimmäinen vaihe oli 2009-2014, jota kutsun tahtovaiheeksi. Se oli sydänlihastulehduksen läpikäyneen henkilön täysin nollatasosta alkanut operaatio päästä kuntoon. Silloin kunto parani, teki mitä tahansa. Ajattelin silloin, että juoksu on 70 prosenttisesti kiinni tahdosta. Jalat eivät paljon määrää kestäneet, mutta jos vauhteja lisää koko ajan, niin tulokset paranevat.. Se onnistui aika hyvin, sillä 2013 juoksin jo 1.26 puolikkaan ja 3.03 maratonin. Silloin tein loppuvuodesta aika paljon määrääkin, joten sain ennätyskilsat 3000 kasaan. Seuraavana talvena harjoittelin hyvin ja huolellisesti tarkoituksenani juosta keväällä hyvä maraton. Juoksinkin harjoitusviikon keskellä ilman keventelyjä puolikkaan 1.23, mutta jotain tapahtui sen jälkeen. En palautunutkaan millään, vaan pohkeissa oli kipupisteitä. Juoksin kaikissa mahdollisissa hieronnoissa ja lääkäreissä, eikä auttanut. Lihakset tuntuvat kuulemma hyviltä, mene maratonille. Siellä jalat loppuivat 6 km jälkeen ja kisasta tuli totaalinen fiasko. Tuon jälkeen jalat kramppasivat pienestäkin liikuntasuorituksesta, joten en voinut juosta. 2014 kesällä kävin 52 kertaa vesijuoksemassa, enkä sitäkään voinut tehdä niin pitkään kerralla. Vuosi oli vesijuoksun ja cross-trainerin vuosi. Seuraavana vuonna syksyllä vihdoin jalat kestivät juoksua, oli mennyt puolitoista vuotta pilalle ja kuinkas ollakaan, kaaduin rankkasateessa pitkiksellä puunjuureen ja käsi meni poikki. Alemmas ei voi mennä.

Seuraavana keväänä oli sitten suuri into palata juoksun pariin ja julistin Central Park Runissa Paloheinässä vappuna, että nyt uusi tavoite on juosta joku päivä alle 2.50. Lähdin kuitenkin liian nopeasti harjoittelemaan ja 2016 oli vammojen sävyttämä. 2017 minun piti olla fiksumpi ja harjoittelinkin mielestäni järkevästi. Elokuun alussa sanoin parille tyypille, että olen huikeassa kunnossa, en ole koskaan ollut lähelläkään tällaisessa fiiliksessä, että on vaikea juosta yli 4 min/km vauhtia. Sitten meni takareisi ja 3kk myöhemmin en meinannut pystyä juoksemaan puolikkaan vauhtia edes kilsaa. Silloin päätin ottaa rauhassa ja suunnittelin kahden vuoden Baltsu 2019 -projektin, jonka tiedämme menneen mönkään. Keuhkovirus, takareisivamma, polvivamma. Kisojen suhteen kahden vuoden periodi oli katastrofi, mutta siinä oli jotain hyvää. Ensinnäkin joulukuussa 2017 nostin harjoitusmääriäni. Sitä ennen olin juossut jotain 50-70 km viikkoja pois lukien muutaman rankempi viikko ennen maratonia. Nyt juoksisin jatkuvasti 90-120 km. Huomasin, että jalkani kestävät sen. Juoksin siis koko ajan paljon enemmän kuin ennen lukuunottamatta sairasteluja. Siinä missä 2013 olin juossut 3000 km ennätysvuoden, niin sitä seuraavat vuodet olivat olleet vain 1000-2000 km vuosia, niin nyt 2018 juoksin peräti 4539 km, vaikka keväällä oli ollut kuukauden sairastelu. 2019 ongelmia oli kaksi eli yksi vamma keväällä ja toinen syksyllä, joten oli paljon huonoja kuukausia kuten vaikkapa syyskuun 188 km, mutta siitä huolimatta juoksin 4328 km, josta toki kahtena viimeisenä kuukautena 1035 km. Niinpä vaikka olin ollut jo nelisensataa kilsaa edellisvuotta jäljessä, niin lopulta ero ei ollutkaan kuin pari sataa. Tämä toinen vaihe juoksijana oli määrävaihe eli peruskestävyyden rakentamista. Nyt koen, että minulla on kropan osalta valmius harjoitella ja opit lähteä opiskelemaan sitä valmentautumista. Tunnistan entistä paremmin, miten erilaiset asiat vaikuttavat minuun ja ymmärrän, kuinka eri asioita voi kehittää. Vuosi 2020 aloittaa vaiheen, jolloin minun ei tavallaan tarvitse keskittyä enää perusominaisuuksiin, vaan nyt kuntoa on tarpeeksi, jolloin voin alkaa valmentautua ja parantaa suorituskykyäni eri matkoilla.

Yhteisö osoitti voimansa

Kuuntelin eilen netistä Total Hockey Forever -lähetystä, jossa toimittaja Vesa Rantanen kertoi jääkiekkopelaajista ja totesi, että lätkäskenessä on tosi vähän mulkkuja, narsistisia kusipäitä. Eivät kuulemma pärjäisi siinä pukukoppikulttuurissa. Sanoi sitten toisaalta, että jääkiekkotoimittajissa sellaisia on vaikka kuinka paljon ja puuttuu sellainen yhteisöllisyys, mitä on Kanadassa. Juoksusta voisi sanoa, että laji on täynnä kusipäitä. Meillä ei ole sellaista yhdessä harjoittelemisen kulttuuria, mikä Amerikassa opitaan high school ja collegetasolla, kun edustetaan jotain tiimiä, vaan täällä laji on sellaista yksin puuhastelua ja se vetää puoleensa omituisia, epäsosiaalisia hiippareita ja sen lisäksi hyvin paljon moniongelmaisia ihmisiä, jotka juoksevat sen takia, etteivät tekisi jotain muuta. Monella on ongelmia mielenterveyden, painonhallinnan tai alkoholin kanssa. Niinpä se on yhtä hemmetin sirkusta oikeasti ja esimerkiksi Juoksufoorumi on paikka, jossa ei pyritä kehittymään paremmiksi juoksijoiksi, vaan paikka, jossa muita vainotaan ja jatkuvalla häirinnällä yritetään saada heidän juoksu-unelmansa jäämään toteutumatta. Suurin osa mukanaolijoista ei itse edes harjoittele kunnolla. He vain notkuvat netissä. Koko orkesteria johtaa ylläpitäjänä mies, jossa yhdistyy tyhmyys, laiskuus ja tyytymättömyys elämäänsä. Eihän siitä mitään tule silloin. Niinpä parasta mitä saattoi tapahtua oli se, että onnistuin 2019 paljastamaan koko palstan mädännäisyyden ja epärehellisyyden. Sen jälkeen se sellainen jatkuva stressi, joka toi huonon olon, oli ohi ja aloin voida koko ajan paremmin. Pääsin kivireestä eroon. Nyt olen huomannut, että kun olen ollut sekä livenä että netin kautta tekemisissä henkilöiden kanssa, jotka oikeasti suhtautuvat lajiin positiivisuuden kautta, niin se on paljon rennompaa ja tuo parempia tuloksia. Heidän ei tarvitse saatana syödä joka päivä kettinkiä ja silti osa juoksee vaikkapa 2.2x alkuisia maratonaikoja. Tuollainen on sellainen yhteisö, missä minä haluan olla mukana, enkä siinä sairaassa Juoksufoorumin kulttuurissa. Minusta se on ainoa tapa onnistua. Juoksufoorumin tyylillä en pysty enkä halua operoida.

Statistiikat ja mitä vuodessa oli hyvää?

Tuntuu siis, ettei 2019 jäänyt oikeastaan millään osa-alueella mitään käteen, mutta kun tarkemmin ajattelee, niin vuosi oli kuitenkin todella opettavainen. Opin paljon harjoittelusta ja kehityin ihmisenä. Samoin pystyin kehittämään aika mukavasti yhä lisää tuota kestävyyspohjaa. Nyt on oikeasti sellainen tunne, että on resursseja tehdä hyvää tulosta vuonna 2020 kunhan pysyisin terveenä. Opettavainen voisi olla siis jonkinlainen yhteen sanaan tiivistetty yhteenveto vuodesta 2019 ja olen lopulta aika hyvillä mielin, vaikka vuoden aikana oli aivan tolkuton epätoivo päällä pahimmillaan.

Juoksun kokonaismäärä oli siis 4328 km, josta 2058 km ekalla puoliskolla ja 2270 km toisella puoliskolla. Voisi sanoa, että ilman erinomaista joulukuuta olisi nähty kaksi tasapaksua vuosipuoliskoa. Maantiepyöräilyä kertyi 442 km, mikä on vähän, vaikka oli paljon aikaa, jolloin en voinut juosta. Ongelma on kuitenkin se, että takareisivamma tuli helmikuun alussa, eikä minulla ole mitään traineria, jolla voisin ajaa fillaria sisällä. Niinpä kun kelit lämpenivät ja olisi voinut pyöräillä, takareisikin oli kunnossa, mikä tarkoitti sitä, että halusin juosta. En pyöräillyt oikeastaan kuin Juhannuksen jälkeen, jolloin minulla oli kesäflunssa. Sitten kun polvi meni, niin en voinut pyöräillä, koska se ei taipunut niiden haavojen takia. Niinpä pyöräilin vasta elokuun loppupuolella ja syyskuun 10. päivä totesin ilman niin kylmäksi, etten tarennut enää ajaa. Kausi loppui siihen, vaikka syksyn sairastelu muuten olisikin ollut aikaa, jolloin olisi voinut tehdä juoksua kevyempää fillarointia. Myöskin hyötypyöräily jäi tänä vuonna paljon vähäisemmäksi kuin edellisenä vuonna. Satutin toukokuussa yhtenä aamuna nivusen ja se vaivaa edelleen. Se ei estä mitään pyöräilyä, mutta into fillaroida jotenkin hiipui. Ajan nyt vain lyhyitä matkoja, joista ei kilsoja kerry. Pääpaino on juoksussa ja kaikki muu liikunta ainoastaan täydentää sitä. Esim. hiihtämään en ole enää ehtinyt vuosiin.

Hyvää Uutta Vuotta 2020 kaikille. Tästä on hyvä ainakin omalta osaltani lähteä uuteen vuoteen osin uusin kujein.