3 kk kisaan: Rankka vaihe harjoittelussa nyt

Tämä on nyt aika tiukka vaihe maratonharjoittelussani. Määrät ovat aika tapissa, vauhteja nostetaan ja alkaa tuntua, että kunto on aika hyvä. Toisaalta väsyttää aika paljon ja tulee sellaisia fiiliksiä, että entä jos joku menee pieleen. Entä jos tulee vamma tai sairastuminen tai entä jos kisa menee mönkään joko sään tai oman virheen takia. Se on jotenkin raskasta juuri nyt, kun epävarmoja tekijöitä on niin paljon. Olen viime vuosina oppinut sen, että aina kun menee hyvin, saattaa sattua jotain, joka pilaa kaiken.

Väsymys iski yllättävän aikaisin

Ensimmäinen vaihe maratonharjoittelusta on nyt tavallaan takana. Tämä viikko on määrältään tämän jakson kovin. Ensi viikolla keventelen ja sitten tulee uusi jakso. Jos huomisella pitkiksellä ei mitään ihmeitä tapahdu, tämä viikko sisältää yli 140 km ja vaikka se on selvästi vähemmän kuin se joulukuun alun 171 km tai se, että silloin tuli yli 200 km kahdeksaan päivään, niin jos juoksen tässä kahdeksaan päivään jotain 178 kilsaa sillä tavalla, että lenkkivauhdit ovat koventuneet, niin kyllä se tuntuu. Viimeisten päivien aikana on tullut se olo monen vuoden tauon jälkeen takaisin, mitä inhoan eniten maratonharjoittelussa eli jatkuva väsymys. Ihan sama nukkuuko vähän tai paljon, kroppa on väsynyt. Normaalisti se on pahimmillaan 3-6 vkoa ennen maratonia, mutta nyt kun treenaan enemmän kuin ennen, ei ole ihme, että se on jo nyt. Tämä on yksi syy, miksi ensi viikko tulee olemaan sellainen kevyt viikko. Fiilis tässä vaiheessa ei ole paras mahdollinen, kun ei pysty oikein relaamaan kunnolla. Jos olisin tiennyt tämän, olisin suunnitellut viikon erilailla ja pyrkinyt nukkumaan aamuisin pidempään. Kun huomasin, mitä tapahtui, skippasin aamulenkin perjantaina ja olin skipannut jo keskiviikkonakin aamun setin, mutta se johtui säästä. Jos olisin kumpanakin aamuna nukkunut pidempään vaikkapa tunnin kerralla enemmän, se olisi voinut auttaa jotain. Väsymyksestä kertoo jotain sekin, että nyt pe-la välisen yön nukuin kuin tukki yli 9 tuntia, mutta sitten kun menin pilatekseen ja tuon jälkeen juoksumatolle, niin vaikka juoksin todella kevyttä vauhtia 15 km, niin olin lopussa niin väsynyt, että hädin tuskin pysyin matolla. Tämä on tyypillistä ollut ennenkin maratonharjoittelussa, mutta nyt kun se tuli jo tässä vaiheessa, on tärkeätä ottaa ensi viikko kevyesti. Jos olisi mahdollisuus, pitäisi ”hiihtoloman”, mutten niin tee, koska haluan pystyä päivisin tuottamaan tekstiä. Lepoon on ensi viikolla joka tapauksessa panostettava.

Onko sen arvoista vai ei?

Tässä vaiheessa, kun joutuu fyysisesti todella koville, joutuu painimaan henkisen puolen kanssa eli miettimään, onko tämä sen arvoista. Jos sataprosenttisen varmasti tietäisin, että säilyn ehjänä kisaan asti ja juoksen siellä hyvän tuloksen, voin sanoa, että se on, mutta entäpä jos niin ei käykään. Urheilussa on se huono puoli, että joutuu panostamaan äärettömän paljon sellaiseen asiaan, minkä lopputulos on todella epävarma. Jos on työ- tai perhe-elämän asioista kysymys, niin yleensä kaikessa vaillinainen, epätäydellinen suoritus tuo kohtuuhyvän lopputuloksen. 80% suoritus riittää. Joku pyykinpesu tai ruoanlaitto tai mikä tahansa asia ei tarvitse mennä täydellisesti oikein ja se on silti jees. Sama koskee asioita työelämässä. Tehdään joku asia niinkuin osataan ja yleensä se riittää. Kestävyysjuoksussa ei ole näin. En tiedä ketään juoksijaa, joka ei olisi sairastellut tai kärsinyt vammoista. Toisille niitä sattuu enemmän kuin toisille ja kun minun viime vuoteni ovat tämän osalta olleet huonoja, pelkään sitä tilannetta, että sellainen joku juttu tapahtuisi ennen kisaa. En tiedä, miten kestäisin sen tilanteen, kun olen satsannut niin paljon tähän asiaan, eikä ole tavallaan ollut aikoihin juurikaan muuta vapaa-ajan sisältöä. Ei mitään sosiaalista elämää tai vastaavaa. Eilen satuin sitten näkemään kuvassa esiintyvän Ystävänpäivän toivotuksen Otaniemessä, niin se huononsi fiilistäni. En ole ikinä viettänyt Ystävänpäivää millään tavalla, mutta on se silti vähän outo tilanne, ettei elämään mahdu mitään muuta kuin se, että päivät istuu tietokoneen ääressä ja kaiken muun ajan treenaa ilman mitään varsinaisia säännöllisiä ihmiskontakteja. Se on aika kovaa hommaa, jos sattuisi käymään niin, etten pääsekään terveenä viivalle.

Mikään ei ole riittävän hyvin

Sain tämän vanhemmiltani. Juoksu, pilates ja tasapainotreenit ovat tuntuneet jalkapohjan lihaksissa, toivottavasti tämä jeesaa.

Mietin tosiaan todella paljon kaikkia mahdollisia skenaarioita, sillä vaikka kisaan on 3 kk aikaa, niin se tuntuu silti tietyllä tavalla olevan lähellä. Olen mielissäni siitä, kuinka kuntoni on kohentunut. Juokseminen tuntuu aidosti hyvältä. Samaan aikaan asetan itseni tilanteeseen, jossa en voi olla oikeastaan tyytyväinen missään vaiheessa. Stravassa esimerkiksi näkee maksavien jäsenten asettaneen viikkotavoitteita ja he saavuttavat niitä. Minä en aseta viikkotavoitteita edes Stravan ulkopuolella ollenkaan, vaan läiskin harjoituksia Exceliin vähän liioitellusti. Kyseessä on sellainen jonkinlainen Elon Musk -ajatustapa eli kun laitan vaatimustason tarpeeksi korkealle, niin vaikken pääsisikään sinne, niin suoritus on kuitenkin parempi kuin mitä olisin alun perin kuvitellut olevan mahdollista. Eli vaikka tälläkin viikolla olen skipannut kaksi aamulenkkiä, enkä pääse lähellekään Excelin näyttämää 162 kilsan viikkosuoritusta, niin yli 140 kilsaa on enemmän kuin kertaakaan tässä harjoitusjaksossa ja paljon enemmän kuin vielä vaikkapa kesällä kuvittelin olevan mahdollista. Tämä ajatustapa piiskaa minua eteenpäin, mutta toisaalta se pitää minut koko ajan vähän tyytymättömänä, mikä ei ole pidemmän päälle hyväksi.

Sama koskee muita asioita. Olen joutunut jättämään esim. salihommat vähälle ja sitä miettii, kuinka pitkään niitä voi laiminlyödä. Tosin pilateksestä en ole luopunut, vaan käyn siellä kerran viikossa. Perjantai-iltana yksi usein samoilla tunneilla ollut mies tuli pukkarissa juttelemaan ja kertoi sekä eri ohjaajista että lajista yleisesti. Hän sanoi, että salibandyn Tero Tiitu ei olisi ikinä pystynyt pelaamaan niin vanhaksi kuin pystyi ilman pilatestä, eikä Jarkko Nieminen olisi tenniksessä pystynyt tuollaiseen uraan ilman lajia. Olen alkanut uskoa tuollaisia asioita ja pyrin tekemään yhä enemmän muutenkin kroppani eteen. Tosin sellainen asia on, että telakoiden ja sairastelujen aikana tuli vähän lisäpainoa, enkä tiedä, mitä sille pitäisi tehdä. Luulen, että juoksisin kovempaa, jos painaisin kolmisen kiloa vähemmän ja huomaan selvästi, missä on ylimääräistä, mutta toisaalta en halua elää miinuskaloreiden kanssa ja sitä kautta mahdollisesti altistaa kroppani loukkaantumisille. En oikein tiedä uskallanko edes ennen maratonia yrittää laihduttaa, mutta sekin on yksi asia, mistä tunnen nyt tyytymättömyyttä.

Tulos pitäisi saada

On tosi paljon asioita, joiden huomaan olevan epätäydellisiä edetessäni kohti tavoitetta, mutta toisaalta todennäköisesti paremmin kuin koskaan ennen. Se on vain yksin asioita pohtiessa tosi vaikea laittaa ne perspektiiviin. Sen takia se rassaa ja tulee sellainen fiilis, että olisipa se kisa äkkiä ohitse, jolloin saisi tuloksen ja voisi mennä eteenpäin. Siinä on sellainenkin pointti, että vaikka arvioita voi esittää, niin en oikein tiedä, millaisessa kunnossa olen. Tiedän, että pystyn juoksemaan niitä vaadittavia vauhteja, mutta pystynkö kuinka pitkän matkan tässä vaiheessa ja mikä on se täsmällinen kuntotasoni tänä keväänä. Sen takia olisi pirun tärkeätä saada se maraton juostua ja toivottavasti sellaisissa sääolosuhteissa, ettei tule kelin takia mitään katkeamista, jotta saisi sellaisen lähtökohdan, jonka perusteella voi harjoitella. Samalla toki myöskin jonkinlaisen palkinnon tehdystä työstä, jotta voisi itselle perustella, mikä järki tässä touhussa ylipäätänsä on. Se, että on hyvässä fyysisessä kunnossa ja panostaa hyvinvointiin, ei sinänsä riitä ainakaan itselleni. Luulen, että se johtuu eniten siitä, kun ne sosiaaliset kontaktit puuttuvat. Elämä oli silloin hauskempaa, kun oli vilkas sosiaalinen elämä. Nyt kun puuhailee tällai yksikseen kaiken aikaa, saa ihanteellisessa tilanteessa hyviä tuloksia aikaan, mutta on silti koko ajan sellainen tunne, että elämästä puuttuu jotain. Se on vähän raskasta ja kaikista raskainta se on juuri nyt, kun harjoittelu aiheuttaa sen verran kovaa väsymystä, että pitää oikeasti ikään kuin miettiä, onko touhu oikein mielekästä. Sitä oikeasti tarttisi yhden onnistumisen nyt.