Treenitiistai: ilo, itseluottamus ja onnistuminen

Tänään ajattelin käydä läpi harjoitteluun liittyviä mielialoja. Alkuviikko on alkanut aika rauhallisesti, mutta suunnitelmien mukaan. Nukuin kuin tukki sunnuntain ja maanantain välisen yön, unta kertyi 7 tuntia. Olisin voinut nukkua pidempäänkin, mutta oli lähdettävä liikkeelle. Illalla kävin coretunnilla, jossa oli lähinnä lankkua ja tuon jälkeen juoksin 11,5 km matolla. Aikaa ei jäänyt rullailuihin ja vastaaviin, täytyy tehdä sitä tänään, sillä etureidet menivät sunnuntain pitkiksellä jumiin. Saunoin kunnolla ja illalla tuli ehkä sitten mentyä vähän turhan myöhään nukkumaan. Sain kyllä hyvin taas nukuttua, mutta joku 5,5 tuntia oli ehkä turhan vähän fyysiseen kuormitukseen verrattuna. No ei se mitään, parisenkymmentä minuuttia lepäilyä ja sitten ulos juoksemaan kevyt kympin aamulenkki. Mukavasti taas tuli kesken lenkin valoisaa ja fiilis oli hyvä. Illalla teen vähän laadukkaamman treenin ja otan koko ajan askeleita kohti tavoitettani. Jokainen treeni vie kohti tavoitettani, joka on halu viettää elämäni paras päivä juosten maratonin.

Lauantaina tapahtui hauska juttu

Pilates on lauantaisin niin aikaisin aamulla, että vaikka tekisin reilun tunnin lenkin sen jälkeen, niin silti jää aikaa tehdä asioita ennen lounasta. Edellisellä viikolla kävin tuossa aikaikkunassa seuraamassa E24-ultrajuoksua, nyt viime lauantaina käväisin tutustumassa Salomonin 2020 -mallistoon. Se oli todella kivaa puuhaa. Matkalla sinne näin naisen, joka käytti luppoaikaansa seuratakseen golfia kännykällä Viasatilta. Mietin, että mikä on todennäköisyys, että joku nainen seuraa ylipäätänsä golfia ja toiseksi päättää liikennevälineessä katsoa lajia kännykältä. Se oli jotenkin epätodellinen, mutta samalla mielenkiintoinen tilanne. Tuli heti sellainen fiilis, että tuossa henkilössä on jotain sisältöä. Täytyy olla joku syy, miksi hän katsoo golfia. Henkilö ei ollut siis tavallista harmaata massaa. Osaan sen verran hyvin profiloida ihmisiä, joten voin sanoa, että olin heti melko varma, että hän on Hankenilta. Hänestä huokui ulkonäöstä sellainen Östermalmin ja Stureplanin vivahde, mitä Suomessa ei ole juurikaan kuin Hankenilla. Ihmiset alkavat noin keskimäärin näyttää pukeutumisensa ja muun osalta samoilta, kun ne viettävät paljon aikaa yhdessä ja tuo on niin tiivis yhteisö, että siellä on kaikissa hyvin paljon samaa.

Golf vs. juoksuyhteisö

Tuollainen meininki, mitä hän harrasti, oli lähempänä omaa elämääni ennen kuin aloitin juoksun. Se on sellaista keskimääräisen hyvinvoivaa elämää, josta toisaalta puuttuvat ne äärimmäisyydet. Siinä ei tavallaan voi saavuttaa suuria onnistumisen fiiliksiä, mitä todella kova fyysinen treeni kuten kestävyysjuoksu voi saada aikaan, mutta toisaalta pettymyksetkin ovat pienempiä. Korkeintaan voi käydä niin, että baarissa johonkin juomaan ei ole oikeanlaista lasia saatavilla. Yhteisön kulttuuriltaan nämä viiteryhmät poikkeavat hyvin vahvasti toisistaan. Siinä missä golfpiireissä pidetään hauskaa ja se hyvä meininki on tärkeätä, niin juoksussa tuntuu Suomessa olevan päinvastoin. Jos se touhu ei ole karua tai kurjaa, niin se ei ole kuulemma mistään kotoisin. Sanoisin, että ero johtuu siitä, että golf on sellainen herralaji ja juoksu karvaperselaji. Moni ajattelee, että pitää kokea ankeutta todella paljon, jotta voisi onnistua juoksussa, mikä ei oikeasti ole ollenkaan totta.

Tulos syntyy harjoittelun seurauksena, eikä sillä ole väliä, missä paikassa tai millaisissa olosuhteissa treenaa. Itseasiassa jos treenaa hyvissä olosuhteissa, pystyy paremmin tekemään harjoitukset suunnitelman mukaan ja kun on harjoiteltu niinkuin on suunniteltu, on helpompi onnistua kisassa. Toki onnistuminen vaatii myös itseluottamusta ja hyvän kisataktiikan, mutta ne saa puolestaan myös sen harjoitteluun seurauksena. Ei se niin mene, että kun kärsii tarpeeksi, niin itseluottamusta olisi yht’äkkiä olemassa tai suorituskykyä riittäisi. Ei, vaan itseluottamus tulee siitä, että näkee harjoitusten onnistuneen ja suorituskyky tulee siitä, että on juostu niinkuin tavoite vaatii. Canovahan sanoi: I am against the idea that marathon is something strange and after 30 kilometers there is the wall. Is something strange when there is not good training. But when you prepare exactly what you are able to do, you know and only if you do some mistake, become a problem for you. But if you don’t do any mistake, you know very well what happen ’til the end.

Juoksuharjoittelu ei vaadi helvettiä

Tottakai se juoksuharjoittelu on vaativaa näinä viikkoina, kun kilometrejä kertyy paljon. Ei silloin jaksa tai huvita rillutella ihan turhanpäiväisten askareiden parissa. Esim. itse olen päättänyt, etten siivoa, enkä vaihda lakanoita, koska ei ole aikaa, enkä jaksa, mutta muuten olen todella hyvällä tuulella. Katsoin huvikseni tuossa Juoksufoorumin Sepon tekemän videon, jossa hän tuttuun tapaansa narisi koko ajan ja valitti, kuinka kaikki on helvettiä. Se ei ole juoksun tarkoitus, mitä tuollaiset pahanilmanlinnut saarnaavat. Tuollainen ’vantaalainen’ juoksuyhteisö on kuin perhanan uskonlahko, jossa ruoskitaan itseään. Minusta juoksu ei poikkea muusta elämästä siinä mielessä, että se ei oikeasti vaadi mitään helvetin läpikäymistä ja toiseksi ei se kilpaileminenkaan ole selviytymistä.

Ei ole mitään järkeä pyrkiä vain selviytymään. Noiden näkemyksen mukaan kun on maratonin päässyt maaliin, voisi yrittää selviytyä ultrasta ja kun se onnistuu, niin sitten rymytään jossain pimeällä polulla vuorokauden niin että pääkin menee sekaisin ja ollaan todella onnellisia kaikkien eksymisten jälkeen kun ollaan löydetty hengissä takaisin kisakeskukseen. Ei tuon pitäisi olla harjoittelun tarkoitus, vaan se, että harjoitellaan hyvin, jotta kilpailu menisi hyvin ja tehtäisiin tulosta. Silloin se kisa voi olla hyvinkin miellyttävä kokemus, kun kaikki osuu nappiin ja tulee hyvä loppuaika. En ymmärrä sellaista työläisten sielunelämää, jossa elämän pitää olla rankkaa ja ankeata, jotta se tuntuisi eletyltä. Puhuvat, että työkin on oikeata työtä vasta sitten, kun se on fyysistä. Niska limassa naulojen hakkaaminen seinään on työtä, mutta Nokian toimitusjohtajan homma ei. Ihmeellinen asenne. Minusta elämän ei kuulu olla karua, vaan se voi olla kivaa. Harjoittelu voi olla hauskaa ja kisaan voi lähteä tekemään hyvä tulos, eikä vain pyrkimään säilymään hengissä.

Fiilis ei lähde säästä, vaan harjoittelusta

Järkeään voi siis käyttää ja tehdä avainharjoitukset juoksumatolla tai sisäradalla, jos kelit ovat haastavat. Olennaistahan on se, että harjoittelu on mielekästä, siitä pitää ja olosuhteet ovat sellaiset, että ne harjoitukset pystyy tekemään. Ei ole missään nimessä tarkoitus hakea mahdollisimman kurjaa fiilistä. Kaiken a ja o on se, että pystyy tekemään harjoituksen niin kuin se on suunniteltu, sillä se mahdollistaa pitkässä juoksussa tavoitteen saavuttamisen. Toisaalta ei se myöskään niin mene, että joku ulkolenkki sateessa pilaisi kaiken. Kun on harjoittelukausi käynnissä, tavoitepäivämäärä kalenterissa ja voi harjoitella terveenä, ei mikään sää tai vastaava määrää fiilistä. Harjoittelu parantaa kuntoa, mikä parantaa itseluottamusta ja se puolestaan tuo iloa. Lopulta kaikki johtaa onnistumiseen pitkässä juoksussa. Yksittäisiä kisoja voi mokata, epäonnistumisia voi sattua, mutta pidemmällä tähtäimellä se tehty työ kantaa hedelmää.

Itsehän juoksin sunnuntaina todella haastavissa olosuhteissa pitkiksen, mutta nautin siitä oikeastaan koko ajan. Hain taas vähän uutta reittiä ja hyväksyin sen, ettei vauhti ole kelin takia niin kova ja se oli ihan ok, koska ei ollut vauhdikas pitkis ohjelmassa, joten oli ihan ok mennä effortin mukaan. Lisäksi lumipinnalla juokseminen oli ihan kivaa vaihtelua, vaikka se jälkeenpäin tuntuukin etureisissä. Ei se mitään, vaikka satoi ja kastuin, enkä välillä nähnyt juuri mitään eteeni. Noudatin suunnitelmaani ja vietin useita tunteja luonnossa yksikseni ajatusteni kanssa ja ne ajatukset olivat positiisivia. Mitä lähemmäs tavoite tulee, niin sitä positiivisemmiksi ne ajatuksetkin muodostuvat, kun minulla on oikeasti olemassa päivämäärä, jolloin homma on tämän projektin osalta ohitse, jos pysyn terveenä siihen asti ja jos koronavirus ei peru tapahtumia. Nyt ei tulisi mieleenikään narista siitä, kuinka ankeata hommaa tämä on. Tämähän on ihan unelmapuuhaa!

Pärjään kyllä yksiksenikin

Muutama vuosi sitten tajusin, että juoksu on hyvä laji, mutta mukana ovat vähän väärät ihmiset. Niinpä yritin saada joskus 2013 alkaen sellaisen muutoksen, että juoksussa yksinkertaisesti vaihdettaisiin lajin parissa olevat henkilöt tai siis tuotaisiin uusia, paremmalla asenteella olevia henkilöitä lajin pariin. Se ei oikein onnistunut, sillä laji on epäkiinnostava suurimman osan mielestä. Rajua touhua, joka ei oikein avaudu sellaisille, jotka eivät ole siihen perehtyneet. Se ei ollut mahdollista, mutta ei se mitään. Myöhemmin olen tajunnut, etten tarvitse minkäänlaista viiteryhmää, vaan pystyn klaaraamaan tämän projektin yksin. En tarvitse valmentajaa, en tarvitse kuntotestejä, enkä tarvitse sykeohjattua harjoittelua. En myöskään tarvitse välttämättä mitään treeniporukkaa, missä harjoitella, vaan kun opiskelen valmennusta riittävästi, osaan harjoitella sillä tavalla, että saavutan tavoitteeni täysin riippumatta siitä, mitä muut tekevät. Jokainen meistä voi muokata tästä lajista juuri sellaisen kuin haluaa ja sen ei tarvitse olla skeidaa niinkuin juoksuyhteisössä moni luulee.

Kohta ohi, muttei lopullisesti

Tavallaan olisi kiva ajatus, että reilun parin kuukauden kuluttua tämä saaga saisi päätöksensä, eikä tarvitsisi ryhtyä yhtä kovaan leikkiin enää uudestaan, mutta se ei tule olemaan niin. Tässä harjoittelujaksossa opiskelen vielä tätä lajia, joten minun on vaikea tietää täsmällisesti, millä vauhdeilla pystyn harjoittelemaan näitä määriä, eivätkä olosuhteet ole niin hyvät kuin kesällä, eikä mattojuoksu vastaan aivan yksi yhteen ulkojuoksua. Niinpä kun Canova sanoo, että pitää harjoitella täsmällisesti niillä vauhdeilla, mikä tavoite on ja harjoittelusta tulee matematiikkaa, niin en pysty sitä tekemään vielä nyt. En myöskään pysty oikein valmistautumaan siihen, ettei tavoitekisa ole täysin tasaisella reitillä. Niinpä tarvitsen toisen yrityksen syksyksi, jolloin teen kaiken vielä suunnitelmallisemmin. Se on jotenkin rauhoittava tieto. Jonain hetkinä tuntuu, etten jaksa toista kertaa näin paljon harjoitella, mutta luulen, että se ei ole niin, vaan tästä tulee rutiinia. Uskon, että kun saan johonkin väliin hyvin lepoa, niin voin tehdä tällaisen harjoittelurupeaman toistamiseenkin, koska tiedän, että voin saavuttaa paremman tuloksen tekemällä asiat vielä paremmin, koska saan kerättyä nyt kokemusta siitä, miten kehoni reagoi harjoitteluun.

Ikä on samantekevä detalji

Juna siis puksuttaa kohti tavoitetta ja jokainen päivä voi olla miellyttävä. En malta taas olla ottamatta esille sitä harhaluuloa, mitä juoksuyhteisössä väitetään, ettei iän myötä palauduta. Abdi oli USA:n olympiakarsinnoissa kolmas ja meni kisoihin juostuaan 2.10 maratonin 43-vuotiaana. Näyttää pystyvän harjoittelemaan hyvällä tasolla ja palautumaan. Myös Lagat juoksi 45-vuotiaana ihan hyvin. Tuntuu, että iästä puhuminen on tahallista rasismia, jolla yritetään saada juoksijat harjoittelemaan vähemmän. Itse en ole koko lajia harrastanut nuorena, joten en edes tiedä, miten olisin silloin palautunut, mutta sen tiedän, että palaudun nyt riittävän hyvin. Niinpä Juoksufoorumilla saavat tunkea ikäjutut takapuoleen, koska ne eivät koske ainakaan minua. Viime syksynäkin väitettiin, että kun olin satuttanut polveni ja sieltä levisi tulehdus elimistöön, että olisin jotenkin stressaantunut, vetänyt kropan piippuun ja sen takia muka en voi juosta. Olin kolme kuukautta tuon jälkeen kipeänä, flunssat vaivasivat ja elimistössä oli tulehdus. Ei se perkele iästä johtunut, vaan siitä, että löin polveni kiveen ja sieltä (tai merestä kun oli sinilevääkin) meni moskaa verenkiertoon tai vaihtoehtoisesti turvonnut polvi aiheutti sen tulehduksen. Ikähöpötys on roskaa. Saattaa olla, että teen jatkossa niinkuin Karl Lagerfeld teki eli lopetan kokonaan ikäni käyttämisen. Jos kukaan ei tiedä, minkäikäinen olen, he eivät voi käyttää sitä minua vastaan. Se on jännä nimittäin, että ikä on aina väärä. Menin 21-vuotiaana oikeustieteen tohtoritason jollekin EU-oikeuskurssille ja silloin olin muka liian nuori, mutta sain silti siitä jotain 94 pistettä. Se oli vähän samanlaista hommaa kuin tämä juoksu, koska siellä käytiin oikeustapauksia läpi perjantai-iltaisin, kun muut olivat jossain vetämässä pohjia ennen baari-iltaa. Nyt tilanne on muuten sama, mutta olen liian vanha joidenkin mielestä harjoittelemaan kunnolla, mutta minusta se on puhdasta paskapuhetta.

Tavoite on siis harjoitella hyvin, jotta voisi viettää elämän parhaan päivän!