Sain heti eilen editoitua maanantaina kuvaamani YouTube-videon, jossa käyn läpi hieman pyöräilyä. Otsikko on vähän provosoiva, eikä tarkoita Tour de France -kilpailijoita, vaan meitä muita. Olen huomannut, että pyöräily on nimittäin vähän sellaista hupimeininkiä, ajamista, eikä urheilua. On äärimmäisen vaikea harjoitella fillarilla ja kun niin ei pysty tekemään, on suuri riski palaa loppuun. Siitä puhetta nyt.
Edistyminen ja päämäärä ovat tärkeitä
Treenauksessa kuten missä tahansa muussakin projektissa on tärkeätä paitsi se tavoite, mutta myös tavoitteen edistyminen. Pitää tietää, minne on matkalla ja mikä tilanne on. Juostessa kuntoa on aika helppo mitata ja tietää aika tarkasti, missä mennään. Sen sijaan silloin kun ei voi juosta, ei ole mitään käsitystä, missä kunnossa on ja minun tapauksessani juuri nyt en edes tiedä, koska voin juosta. Se on äärimmäisen hajottavaa. Viikoista puuttuu treenin osalta struktuurikin ja liian paljon jää säiden varaan. Esimerkiksi nyt on luvattu kylmää ja sateista torstaista sunnuntaihin, ei silloin voi ajaa ulkona. Lisäksi kun ei pysty tekemään kunnollisia harjoituksia, tuntuu, ettei saa itsestään mitään irti, eikä kehitä kuntoaan, vaan taantuu.
Inhoan tällä hetkellä salia
Aiemmin olen käynyt mielelläni salilla tekemässä vauhtiharjoituksia juoksumatolla, ryhmäliikuntatunneilla ja salitreenejä. Nyt viimeisten päivien aikana olen huomannut, etten haluaisi mennä sinne. Tuntuu, että ihmisten sosiaalisuus on vähentynyt koronapandemian aikana ja sellaisia keskusteluja voi käydä muuallakin. Esim. eilen juttelin Porkkalassa moottoripyöräilijän kanssa, joka kertoi peura- ja käärmehavainnoistaan sekä ulkomaalaisen ammattilaispurjehtijan kanssa, joka oli ollut melomassa kanootilla. Saliin sen sijaan liitän nyt negatiivisia tuntemuksia, jotka liittyvät erityisesti Wattbikeen. Kaikki ne tuskaiset hetket sen pyörän selässä viimeisten viikkojen aikana paikassa, missä ei ole ilmastointia, vaan ajetaan matalassa tilassa ja katsotaan ryhmäliikuntasalin ovea. Se on henkisesti aivan kauheata ja tuntuu, etten jaksaisi enää yhtään päivää. Juoksijan pitää saada juosta, eikä yrittää epätoivoisesti keksiä jotain korvaavaa toimintaa.
Vedän nyt jarrusta
Maanantaina kun olin tajunnut, etten millään pysty tekemään vauhtitreenejä fillarilla, aloin suunnitella määräviikkoa. En tekisi mitään tosipitkää ennätyspyöräilyä, vaan ajaisin joka päivä tasaista määrää. Tavoitteeksi asetin 500 km viikossa sen jälkeen, kun maanantain lenkki oli ollut 51,75 km. Mietin, että kun käyn ti Porkkalassa, saan projektin hyvin tulille. Siitä kertyikin 92,5 km ja kasassa oli 144,25 km. Keskiviikolle olin suunnitellut 100 km lenkkiä. Torstai olisi ongelma. Normaalilla viikolla voisin käydä salilla ja tehdä pari kevyttä spinningpyöräilyä sille päivälle, mutta nyt kun olisikin Helatorstai eli pyhä, ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin pyöräillä vain kerran ja kun olisi kylmää ja sateista, tuo lenkki tulisi olemaan Wattbikella. Sunnuntaille jos jätän 3h Wattbike-session, josta kertyy 90+ km, niin olisikohan torstai sitten 50 jotain. Siinä jäisi sitten 110 km tekemistä kahdelle päivälle eli pe-iltana vaikkapa 70 km ja la-aamuna ennen pilatesta 40 km Wattbikella.
Tänä aamuna tajusin, ettei tuo ole mahdollista. Ulkona saisin tuon määrän tehtyä – varsinkin kun voi ajaa kevyillä tehoilla, mutta nyt kun täksi päiväksi luvattiin kylmenevää iltaan, niin jää se 100 km tekemättä ja en millään jaksa ajaa to-su Wattbikella. Se on vain yksinkertaisesti liian rankkaa henkisesti. Niinpä luovutin ja vedin treenin suhteen jarrusta.
Yhteenveto
*Uudet Garmin Quatix 7 -veneilykellot nyt myynnissä* Koodilla GARMIN -10% (affialiatelinkki)
Tuntuu, että tässä jalan kuntouttamisessa on nyt akuutti loppuun palamisen vaara. En pysty tekemään millään kovia harjoituksia ja jos himmailen muilla lajeilla, alkaa kerääntyä jotenkin valtava kuorma korvien väliin. Jokaisena päivänä ärsyttää enemmän, eikä sitä saa millään pois. Samoin juoksusta tuleva hyvän olon fiilis jää kokematta. Tuntuu myös, että tavoite karkaa kokonaan. Tämä kokonaisuus luo jonkinlaisen miltei paniikin omaisen tunteen, jossa asioita ei voi enää kliinisesti analysoida, vaan jos asiaa ajattelee, tuntuu, että kyse on jonkinlaisesta painajaisesta. Osaisinpa olla ajattelematta harjoittelua nyt vähän aikaa. Pakko vetää nyt jollain tavalla jarrusta, enkä ainakaan yritä treenata tänään.
baltsu - Chief Winning Officer 